Traditional -riimujen evoluutio, osa 2.

Ja tässä tulee traditional -riimujeni evoluutiosepostuksen toinen osa. Ensimmäinen osa oli nääs aika pitkä, eikä tästäkään taida ihan lyhyttä tulla (kolmas osa ja neljäs osa). Tässä päästään nyt satiininauhojen makuun. 

Se ensimmäinen oikea satiiniriimuhan oli mustavalkoinen ja aivan ylipitkä. No, lokakuussa 2019 löysin Kerdistä (paikallinen tavaratalo) kolmemillistä satiininauhaa väreissä punainen ja valkoinen, ja päätin ostaa niitä testiin. Joulu oli tulossa, mikä selitti myös tätä värivalikoimaa (muuta ei ollut). Tein valkoisesta ensimmäisen testisatiiniriimun nähdäkseni miten materiaali käyttäytyy, ja ärsyynnyin kun se tuntui liian jämäkältä ja ilmavalta liimata. Ei siinä tiennyt mitä myöhemmin tuleman piti. 

Tästä riimusta ei muita kuvia olekaan.

Samana ajankohtana tein myös punaisen testiriimun, ja kuten voi nähdä, molemmissa riimuissa on testattu uudenlaista eturengasdesigniä. Noita kolmilenkkirenkaita on tosi vaikea keksiä ja tehdä järkevästi, ja minulle kertyi oikeasti varmaan pieni pussillinen ideoita jotka eivät päässeet seulasta läpi. Kyllä niitä pariin riimuun jaksaa askarrella, mutta ei puhettakaan että niitä vääntäisi sarjatuottoisesti useita kymmeniä pareja! Ei vain suju. Tämän takia jatkoin niiden tavallisten välirenkaiden käyttämistä. 

Satiininauha tietysti pakotti myös tajuamaan, etten voi rei'ittää sitä, joten piti tehdä liukusolkia. Nekään eivät pitäneet, satiininauha on oikeasti vain liian ohutta ja sileää millekään tuollaiselle. 

27/11/2019 (kyllä, osa ajankohdista on merkattu ylös päivän - ja vuorokaudenajan - tarkkuudella) tein riimun ruskeasta nahasta, jota yleensä käytin nukkieni raajoihin ja häntiin. Tein turpiksen leukapalasta tavallista nysemmän, koska oletin tähänastisten olevan epärealistisen löysiä... Ja kappas, sehän näytti tyhmältä! En vain totu siihen miltä liian ahtaat riimut näyttävät, ne vain ovat liian epämukavan ja hiertävän näköisiä (ja ovat muuten ihan oikeasti hankalia pukea!). En ymmärrä miksi kaikki muut haluavat tehdä riimuistaan tällaisia... Eli palasin takaisin vanhaan tämän jälkeen. 

Tätä riimua piti venyttää, jos halusi nähdä miten se oikeasti istuu. Onneksi nahka voi myös jäädä muotoonsa jos siihen jättää riittävästi painoa pitkäksi aikaa.

Joulukuun 2019 ekana päivänä tapahtui historiallisia, nimittäin tein ensimmäisen riimuni johon tuli liikkuvalla kielellä varustettu kuutiosolki. Tämä oli tietysti ihan tolkuttoman lysti juttu, ja totesin että kaipa niitä pitää ruveta tekemään jatkossa aina, jos vain sopiva vääntötekniikka löytyisi. Yksilankaiset soljet jäisivät historiaan. Neliskanttinen pidikerengas oli myös oma lukunsa, muttei kovin oleellinen, joten niitä ei ole sen koommin tainnut tulla lisää.

Piti varmaan nähdä Kaven riimujen kielisoljet että kehtasin itsekin tehdä.

Nykyisten riimujeni tasolle alettiin päästä vasta alkukesästä 2020, kun tein lisää riimuja satiininauhoista. Tähän mennessä olin leikannut alahihnat yhtä pitkiksi poskiremmien kanssa, ja liimasin ne yleensä joko kiinni turpiksen leukaosaan tai sitten siten että se leukaosa liikkui siinä juuri ja juuri, samalla kun mukana oli D-rengas riimunarua varten. 

Voin jälleen kerran osoitella sormella Kavea, koska on hänen ansiotaan se kun kokeilin uutta tapaa kiinnittää alahihna turpiksen leukapalaan: iso rengas ja siihen D-rengas tai jotain vastaavaa. Testasin eri rengastyyppejä, ja parhaaksi kävi tosiaan D, sitä kun voi helposti sarjatuottaa eikä siihen jää liimausvaiheessa näkyviä saumoja. Jokin tässä ylimääräisessä työssä ja lopputuloksessa miellytti, se kun - arvatenkin - teki riimuista asteen löysempiä! Ja onhan tuo nyt realistisempikin noin, kun nyt katsoo. Uusi metalliosajärjestely kuitenkin pidensi alahihnaa, jolloin nauhaosaa piti lyhentää.

Voisi siis sanoa, että kesällä 2020 riimuihini vakiintuivat kolminkertaiset ja lyhentyneet solkipalat, liikkuvakieliset soljet (joiden muoto vaihteli kulmasaumaisen D:n ja kuution välillä) ja sitten nuo kaksiosaiset narurenkaat ja noin 5 mm lyhyemmät alahihnat. Tyhmintä on, että olisin tavallaan voinut tehdä näitä monimutkaisempia juttuja jo paljon aikaisemmin, mutta vältin niitä viitsimissyistä (ja epäilin joidenkin juttujen kestävyyttä ja käytännöllisyyttä). 

Ja kuten voi nähdä, myös ne nahkaiset breakaway -niskaremmit tulivat jäädäkseen. Satiininauhasta ei ole säädettäviksi osiksi... 

Haluan myös huomauttaa, että ehkä tuo punainen satiiniriimu on ensimmäinen, johon käytin satulanahan pintapuolesta tehtyä nauhaa. Minulta meni kauan keksiä miten saan sellaisen kivikovan ja paksun nahan ohennettua, niin vastaus oli, että leikkaamalla sentin suikaleiksi (mattoveitsellä) ja kuorimalla siitä pinnan irti ohennusveitsellä. Se on kuitenkin ehkä parasta nahkanauhaa jota olen koskaan käyttänyt.

Onkohan roskapuokkaririimu nro 6. ensimmäinen roskariimu, jossa on nuo tarpeelliset uudistukset? Mene ja tiedä. Minun piti kai antaa tämä ja joku muu vastaava Kavelle, mutta totesin sitten etten halua antaa hänelle jotain mikä on ihan kirjaimellista roskaa. 

Tänä aikana nähtiin vielä joitakin riimuja, joissa oli solki oikealla. 

Testailin riimun osien korvaamista ankkuriketjulla. Osasyynä saattoi olla se, ettei minulla ollut tarpeeksi värivalikoimaa tehdäkseni toisistaan erottuvia tusinasatiiniriimuja. 

9/5/2020 tein valkoisen riimun, johon laitoin nimilapun, tai voisi se olla vaikka omistajan yhteystietoja sisältävä lappu. Oli siis ensimmäinen laatuaan. Tämän postitin Kavelle. 

Siinä on teippiin paketoitua paperia.

Vertailuksi tuossa vasemmalla on vanha tiimarinauhariimu.

Pari päivää tuon jälkeen tein ensimmäisen riimuni, johon ei tullut alahihnaa. Olen oikeasti nähnyt tällaisia reaalimaailmassa, tosin naruriimun muodossa, eli en keksinyt asiaa täysin päästäni. Homman saaminen toimimaan oli vaikeampaa kuin uskoisi, koska on sillä alahihnalla kuitenkin tarkoituksensa. Tämä riimu piti liimata uusiksi parista kohtaa, jotta se istuisi edes jollekin. 

Heti perään tein toisen alahihnattoman ja samalla ensimmäisen satiinisen vastaavan, värinä valkoinen. Ylipitkä niskaremmi kompensoi alahihnan puutetta. 

Yksi punainen alahihnaton riimu lienee ensimmäinen satiininen, johon laitoin turpispehmusteen. Oli ihan pakko mainita... Mutta kyseinen riimu myös sattuu olemaan Epun, erään Amerikasta tulleen hepan, oma riimu nykyisin. 

Eppu.

Olin tuossa kohtaa tajunnut, ettei minulla ollut reseptiä kylmäveristen riimuille, joten otin Raasteen roskariimun ja mittasin sen osat. Raasteelle mitoitettu uusi testiriimu olikin sitten Limpulla liian pitkä ja jotenkin muuten vain huono, joten jatkoin testiräpellysten kasaamista. 

Edelleen toukokuussa 2020 sain ostettua ison satsin satiininauhoja eri väreissä. Harmi vaan kun se nauha ei ollut sitä parasta laatua, vaan, no, huonompaa ja vaikeammin työstettävää. Pääsin siitä yli joskus, ja on tässä etunsa, mutta silti. Ensimmäinen rupusatiinista tehty riimu oli hotpinkki ja meni Kavelle. Huomatkaa satiininauhainen remminpidike - rupesin tehtailemaan niitä tuohon aikaan. Keljuin ero laadukkaan ja huonon satiininauhan välillä on se, että kuivanakin tahmaiset kontaktiliimat tulevat huonosta läpi, mikä aiheuttaa turhaa sotkua ja hermojenraastoa. Ei se kai silti hevosiin tartu jos riimun jollekin pukee, mutta koin silti parhaaksi mainita riskistä Kavelle. 

Myös ponit tarvitsivat kunnollisen riimureseptin, joten tein sitä varten parikin testiriimua. Mallipäänä toimi Symppy. Yksi näistä on ensimmäinen satiiniriimuni, johon tein rollatun leukaremmin. Se on oikeastaan vain liimattu kaksinkertaiseksi, ja päät on taitettu, jotta leukis myös pysyy lituskana hevosta vasten.

Draftitestiriimuja kertyi lisää, tarkalleen kuusi kappaletta tuon ensimmäisen jälkeen. Olen todennut ettei testiriimuihin kannata tehdä koukullisia leukaremmejä, mitoista saa paljon helpommin tolkkua ilman. 

Ja heinäkuussa 2020 tein myös varsariimureseptin, ja sen takia testiriimuja! Niitä tarvittiin vain kaksi, ja asiat olivat okei. Varsariimuihin tarvitaan niin lyhyitä osia, että ne on järkevintä liimata kolminkertaisiksi, mikä siis ei tosiaan ollut minusta vaihtoehto joskus vuosia sitten. 

7/6/2020 tein monivärisen kylmäveririimun, joka meni Kavelle. Tämä oli ensimmäinen kylmisriimu, jossa oli rollattu leukaremmi.

Heti perään tuli toinen Kavelle mennyt riimu, nyt varsalle mallattuna, ja tämä sitten oli ensimmäinen varsariimu rollatulla leukiksella. Tämän tekeminen oli kyllä melkoinen show, kun kuulemma Litkulla (malli Sweet Pea) on paljon isompi pää kuin näillä Eberlin varsoilla, eikä minulla tietenkään ollut mitään sopivaa mannekiinia jolla mittailla näitä. Noh, oikeasti varsariimuihin tupataan tekemään kasvuvaraa, joten siksi ylimääräiset säätövarat ja epänormaalit solkimekanismit (katsokaa tuota turpista) eivät ehkä ole niin paha juttu. Väreistä en osannut pysyä kärryillä sellaisenaan, joten töhersin itselleni apukuvan.

Kuulakärkikynä on kiva juttu. Se on myös mm. tussia parempi merkintäväline nahkatöihin.

En ymmärrä tämän solkityypin suosiota.

Mennään edelleen rollattujen leukaremmien linjalla, nimittäin minulle näillä etapeilla on merkitystä. Yksi violetti poniriimu ja samanvärinen puoliveririimu olivat kumpikin ensimmäisiä laatuaan, sikäli kun eivät olleet mitään testejä. Heppariimu meni Kavelle. Muistan lähinnä sen, että tuon Tangolle menneen riimun kanssa piti tapella aivan kamalasti jostain syystä. Ainakin on nyt tiedossa, että kun se liima kuivaa tarpeeksi, niin se ei oikeasti petä enää sen koommin. 

Riimu ei sopinut kuvan ponille niin ollenkaan, vaan istuu paremmin pieniin classic -skaalan nuppeihin.

Tangon riimu.

Tuon jälkeen ei tullut pitkään aikaan mitään mullistuksia. Kuitenkin osa isoista muutoksista liittyi pehmusteisiin, joilla niilläkin on oma kehityskaarensa, joten seuraavassa osassa näkyy muunmuassa niitä.