18. joulukuuta 2016

Pahvilaatikkostudio

Ties kuinka kauan olen yrittänyt kehitellä mm. Schleichejä varten vaikka sun minkälaisia valokuvausstudioita, joihin pätisi ainakin toinen kahdesta säännöstäni: 1. studio täytyy voida kasata ja purkaa vaivattomasti ja 2. toinen vaihtoehto on esimerkiksi johonkin laatikkoon rakennettu, siirreltävä ja kiinteämpänä pidettävä studio.

Yhtenä iltana (24/11) toteutin tuon vaihtoehdon 2. Tuhosin tarpeeksi ison pahvilaatikon, teippailin sitä muotoon ja lopuksi tapetoin koko roskan valkoisella piirustuspaperilla (A3, en tarvitse niin isoa peruspiirtelyyn). Sitten vaan kankaita viikkailemaan ja sovittelemaan, jotta löytyisi se paras testitausta.

En ehtinyt kuvata lootaa ennen tuhoamisen aloittamista, mutta tokkopa se haittaakaan. Näistäkin näkee, että ensiksi leikkasin katkoteräveitsellä etuseinäksi valitsemani osan irti, jättäen sen sivut koskematta; tarkoitus on laittaa ne sivut kansipahvien kanssa pystyyn. Etuseinäpala itsessään ei mennyt vielä roskiin, vaan pistin sen sivuun odottamaan lattialaataksi muuntumista. Koska studiosta voi tulla iso ja sellaisenaan vaikea käsiteltävä, leikkasin takaseinän yläosaan suunnilleen käteeni sopivan kolon kantamista helpottamaan.

Katkoteräveitsi.

Yritin rajata kuvasta kaiken sotkun poiiiiis...

Koska pahvilaatikko on yleensä tarkoitettu vain roinan säilyttämiseen kuljetuksen aikana, ei moisen pohja sovi kuvausstudion pohjaksi sellaisenaan. Näinollen leikkelin etuseinäpalasta sopiva(hko)n palan, jonka kiinnitän laatikon keskelle tasaisuutta tuomaan. Ei muuten mennyt niin hyvin, ensinnä pala oli liian iso ja seuraavaksi olinkin jo kyninyt sitä liikaa, kun en osaa suoraan leikata... Mutta teippiä se sai päälleen, ja pysyi ihan hyvin paikallaan.


Pala etuseinää paikallaan.


Pohja teipattuna.

Pohjan tehtyäni rupesin teippaamaan lootan ylempiä osia kasaan. Kansiosat piti saada pystyyn seiniksi.


Ei sen kaunis kuulu ollakaan, pääasia että toimii ja kestää läjässä.

Teipattuani tarpeeksi oli aika tapetoida lootan sisäpinnat valkoisella paperilla. Sen kannattaa olla kiltävää, mutta mattapintainenkin heijastanee ihan hyvin. Paperin koko on A3, ja käytin tähän laatikkoon ehkä kuusi kappaletta kyseisen kokoluokan papereita. Määrä on arvio, eikä sillä ole kovin suurta merkitystäkään, koska jouduin leikkelemään niistä paloja ja teippailemaan päällekäin, jotta tulos olisi mahdollisimman siisti. Teippasin paperit huolella, kirosin laatikon epäsopivuutta papereihin nähden (liian isoja papruja, eivät asettuneet siististi) ja myös teippi tuli noidutuksi, mutta jaa, tämän jälkeen loota olikin oikeastaan valmis.


Huomatkaa kädensija. Tai kädenmentävä reikä seinässä, jonka tein.


Testikuvausta varten valkkasin taustaksi aikoinaan juuri tähän tarkoitukseen ostamani mustan huovan. Kuvien hevonen on keskeneräinen Schleich -kustomi, joka on jo saanut lisää massaa tuon "maalaan koska haluan vain maalata" -olotilan uhriksi joutumisen jälkeen. Nämä kuvat eivät onnistuneet, vaikka studio oli suunnilleen lampun alla työtuolillani, mutta myöhemmin ottamani kuvat ovat jo ihan OK kamaa.

Kuva on huono, mutta huopa on musta, kyl.


Hirveä laatu, kieltämäti, eli ei mennyt testikuvaus ihan kuten harkitsin. Ei ollut salamakaan päällä.


Itseasiassa tämä ei ole ensimmäinen pahvilaatikkostudioni. Olen tehnyt sellaisen isomman jo kerran aiemmin, töissä, kun sain kontolleni tuotekuvausjuttuja ja niille piti järkätä liikuteltava studio. Pakko möläyttää nyt, että käytännön syistä kotilootasta ei tullut juuri minkään arvoista verrattuna tuohon töihin tekemääni... Sikäläinen on isompi, ja paperien kanssa jaksoin hääriä sen verran keskittyneesti etteivät teipit jääneet irvistelemään. Tämä kotistudio näyttää räjäytetyltä varastolta, jonka paperitapetit on vaan läiskitty erikeepperillä paikalleen...

Tarkalleen sanottuna, liimaa en laittanut yhtään mihinkään. Kaikki kiinnitykset hoituvat ihan hyvin maalarinteipillä.

Paperien ja pahvilootan koot vaan eivät täsmänneet niin hyvin, mikä oli ongelman ydin.

Ja miksi tapetoin pahvilaatikon valkoisella paperilla, jos hevosen ja lootan väliin tulee kuitenkin kangasta? No ihan siksi, koska valkoinen heijastaa valoa paremmin kuin se pahvinruskea. Toivon mukaan salamavalo siis kimpoaa sivuseinistä, valaisten kohdetta samaan aikaan sekä edestä että sivuilta. Himmennetty salama on tietysti ykkösjuttu, oli sivuheijastimia tai ei, mutta ei noista mitään haittaakaan ole.

Tuli kyllä nyt ikävä sitä työpaikan studiota, josta tuli niin siisti ja kätsy verrattuna tähän. Ei voi mittää; pääasia on, että se toimii, ja tämä kotiroskakin kyllä toimii. Kunhan ensin keksin sille parhaan paikan, toistaiseksi - sehän on siirrettävissä!

Jahka saan käsiini tarvittavat lappuset, hilaan tänne blogiin ehkä tutorialia siitä, miten tuollaisen pahvistudion suunnittelin. Ei siihen tarvita kuin etuseinän irrotus, pohjan tasoitus (kiinnittämällä sopivaksi leikattu pala keskelle tai sinne missä se lootan pohja nyt onkaan yksin- eikä kaksinkerroin), hirveä määrä teippiä ja jonkin verran paperia. Ja se taustakangas.

Laitan tähän muutaman kuvan, jotka on otettu myöhemmin. Näissäkin studio oli tuolilla ja lamppu aseteltu mahdollisimman oikein. Taustakangas on toinen musta, ostettu kuvaamista varten sekin. Siisteydellä saattaa olla osuutensa kuvien laadussa, nimittäin se huopa oli aika vahvatekstuurinen ja taittunut tähän verrattuna. Ylimmissä näkyy Schleich -aidanpätkä, joka sekään en enää varmaan kuvissani näy kun kerta menin askartelemaan jätskitikuista puuaidan... Näitä ei ole muistaakseni muokattu mitenkään, korkeintaan olen vähän rajaillut noiden signeerausten lisäksi.

Samalla näkyy vähän projekteja... Kaksi suomenhevosta ja tuollainen karvatankki on ainakin tulossa!








Olen taas sitä mieltä, että ryöstäkää idea jos haluatte, tai jos joku ei ole jo keksinyt parempaa ennen minua. Itsehän sain idean jo aikoja sitten, kun olin nähnyt netistä toisten mallarien studioita... Pahvilaatikolla tai ilman.

13. joulukuuta 2016

Oikaistaan väärinkäsityksiä

(Huom. bloggaamiseni on ollut melko ongelmaista viimeaikoina, ja yritän samalla purkaa tuota kauheaa luonnostulvaa tekemällä valmiiksi vanhoja tekstejä. Tässä siis niistä yksi, jonka katsoin olevan nyt jostain syystä julkaisukuntoinen. Yritän myös oikeasti päästä yli liiallisesta perfektionismista ja jatkuvasta "onko tässä mitään järkeä?" -pähkäilystäni.)

Tämäkin juttu tuli nyt randomisti mieleen. Aiheena on aspergerius ja ihmisten typerät ennakkoluulot, asenteet ja faktana levitetyt valheet.

Se ei ole mikään ajuri, joka ennalta ohjelmoisi ihmisen käytöstä ja tekisi meistä (asseista) täten jonkunmoisia koneita. Ikäänkuin. Osa ns. nenteistä (neurologisesti tyypillinen) ajattelee tätä ajurina. Että kun sillä nyt on se assi -diagnoosi, niin se todennäköisesti tulee käyttäytymään niin ja näin ja suhtautuu asiaan X tällä tavalla näin, sille ei kannata sanoa sitä ja tätä. Voidaan myös olettaa, ettei assi vaan mitenkään voi tajuta olevansa rasittava otus, ehkä oletetaan myös ettei se pysty mitenkään joustamaan ja mukautumaan tai tajua olevansa tympeää seuraa.

Kerron nyt yhden järkyttävän faktan: olen itse assi, joka aina tuppaa unohtamaan diagnoosinsa ongelmakohdissa. Diagnoosi ei estä minulta sitä, että voisin esimerkiksi kommunikoida jonkun kanssa järkevästi, eikä se tee mahdottomaksi rutiinien muuttamista pakon edessä. Se tekee tästä kaikesta vain keskimääräistä vaikeampaa. Jos mahdollista, en muuta rutiineja, mutta joskus on pakko. Niihin tottuu kyllä, usein. Yleensä. Itse päätetty muutos on huomattavasti helpompi kuin sellainen, joka vain lävähtää naamalle odottamatta, jonkun muun toimesta ja ilman neurofriikin psyykkistä varautumista.


Aspergerius ei ole sairaus. Se EI OLE. Jotkut oikeasti luulevat, että on. Ne luulevat sitä esimerkiksi mielisairaudeksi, mikä se ei todellakaan ole. Oireet voivat täsmätä, mutta se ei silti ole sairaus. Jos homma on näin neurologista ja aivoperäistä kuin assioireet ovat, sitä on vähän hankala lähteä "parantamaan". Niinsanottu parantaminen ei välttämättä aiheuta mitään hyvää. (Oma käsitys muuten.) Riippuu toki siitä, mitä sillä parantamisella tarkoitetaan... Laumakäyttäytymisen opettelua, lääkkeitä vai jotain muuta? Sosiaalisuus vain pahentaa.

Jostain olen myös lukenut juttuja, joiden perusteella osa itsensä diagnosoineista asseista olevinaan käyttäisi "diagnoosiaan" tekosyynä jollekin, kuten vaikka typerälle käytökselle. Jos sellaista tapahtuu, niin jaa, se on mahdollista, mutta se ei tee kaikista eikä oikeista asseista automaattisesti ääliöitä, joiden mielestä paperit oikeuttavat olemaan tyhmä ja kyvytön oppimaan ihmisten laumakäyttäytymistä. En miekään tällä ylpeile, saatan vain haluta että ihmiset osaavat ottaa diagnoosin huomioon joissain tilanteissa. Siksi siitä kannattaa joskus kertoa. (Huomautan, että en myöskään vihaa diagnoosiani!)

Jotkut ihmiset myös ajattelevat, että koska tyyppi X käyttäytyy keljusti, se on todennäköisesti assi ja että se käytös johtuisi assiudesta. Kuten sanoin, diagnoosi ei ole mikään oikeutus olla ääliö. Itse melkein toivon, että kanssamölliäiset huomauttaisivat, kun esimerkiksi hölötän jostain asiasta liikaa. Huomaan kyllä aika lujaa, jos ihmisiä ei kiinnosta, enkä viitsi näitä sillä asialla sitten kiusata, se olisi vain typerää. Jotkut myös esittävät kiinnostunutta, ehkä kohteliaisuussyistä, vaikkeivät oikeasti jaksaisi. En oikeasti halua, että ihmiset nyökyttelevät ja sanovat "joo, kyllä" selityksilleni, kun he samaan aikaan antavat kehonkielellä viitteitä kiinnostuksen puutteesta. Ihmisille on kyllä normaalia yrittää miellyttää, mutta ei sekään saa ihan överiksi yltyä. Ei kenenkään ole pakko kuunnella.

Sen sijaan niiden ääliöiden, joita maailma on pullollaan, pitäisi tajuta ottaa korva ja järki näppiin ja prosessoida aivoissaan esimerkiksi tämä tokaisu: "Lopeta, ei tämä planeetta kierrä sinua vaan Aurinkoa..." Ihan riippumatta siitä, onko olemassa diagnoosia vai ei, itse itselle annettu vai virallisiin papereihin painettu.

Blogeissa on tämä etu. Saa jauhaa ja hölöttää miten lystää ilman, että kukaan kokee tulleensa pakotetuksi lukemaan tai kuuntelemaan.