Aikuinen urpo ja tallileikit

Minäpä tein nyt sellaisen jutun, että perustin Haapasen tallille blogin! Kave onkin jo sen kanta-asiakas (hänen sanojensa perusteella).

Killi, selässä Omar.

Mikä Haapasen talli...? Se on... fiktiivinen talli, joka sijaitsee modelliversumissani.

Nyt älä kysy mikä on modelliversumi. Siitä on tulossa juttua Piekaan! Ja kaiken kukkuraksi Kavekin kerkesi jo blogata omista modelliversumimietinnöistään. Monet asiat ovat pitkälti samoja kuin ne mitä itse usein mietin ja käsittelen.

Olen viime aikoina ollut surkea koostamaan kokopitkää tekstiä, joten katsotaan, miten vaikeaa tämänkin julkaisun tekemisestä tulee. Asiaa kyllä olisi. Ensinnäkin, mistä tuo otsikko tulee? No, kai se selittyy osin sillä, miten epävarmaksi itseni koen tuon uuden blogin sisällön suhteen. Toinen selitys olisi se, etten ole tosikko, joka ei osaisi nauraa itselleen ja omille harrastuksilleen. Koska sitähän modelliversumeilu saati sellaisesta bloggaaminen jollekin asioista mitään ymmärtämättömälle on: urpoa toimintaa, jollaista aikuisen ei kuuluisi tehdä...
(Minulla on myös jokin fiktionjulkaisukriisi meneillään. Se on ollut jo tosi kauan, mitä nyt on lähiaikoina laajentunut koskemaan myös pienoismallijuttuja. Ärsyttävää. Ilmeisesti myös käsittelen sitä osittain tällä tekstillä.)

Olen täysin fine asian kanssa. En itsekään ymmärrä joitakin harrastuksia, ja yksi niistä liittyy yllättäen aika läheisesti pienoismallihevosteluun - en ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmiset tekevät "elokuvia" Breyereillä tai Schleicheillä. Silti koen, että myös nuo "elokuvien" maailmat muodostavat omia modelliversumejaan, näytti se miten omituiselta hyvänsä. Toteutusmuoto nyt vain on erilainen kuin se mitä itse suosisin.

Enkä tietenkään lukisi tätä stillikuva- ja tekstimodelliversumeilua yhtä, no, leikkimismäiseksi touhuksi kuin "elokuvia". Miksikö? Koska stillit eivät liiku, kuten sanakin ilmaisee. Modellihevosvalokuvauksessa ja koko kuvatarinoinnissa voi olla oma viehätyksensä (minulle) juuri siksi, kun siinä on erinäisiä todella rajoittavia elementtejä, jotka on pakko ottaa huomioon; en voi ottaa montaa peräkkäistä kuvaa, jos hevosen asento ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisi. On pakko kikkailla erilaisten kuvakulmien ja rajauksien kanssa, jotta hommaan tulee jokin järki.

Seli seli.

Dreamy.

Mutta eikös pienoismallihevostelu aika pitkälti katakin juuri jotain tuollaista? Mielikuvituksen liikakäyttöä? Ei sitä voi syödä, mutta se tuottaa mielihyvää sille joka sitä harrastaa, ja sen pitäisi olla ookoo.

Olisi ihan mielenkiintoista selvittää jostakin, millaista virkaa ihmispentujen leikeillä on noin niinkuin lajityypillisen aikuiselämän kannalta. Samoja juttuja on tutkittu jonkin verran muilla eläimillä, ja hyvä esimerkki olisivat kissanpentujen saalistusleikit; ne leikkisaalistavat, jotta saavat liikuntaa ja oppivat vaanimaan, hyökkäämään ja tappamaan, ja ovat sitten aikuisina kunnollisia metsästäjiä. Toki leikkikäyttäytymistä näkee melkein kaikissa eläinlajeissa muillakin kuin poikasilla.

Miksipä sitä ei siis näkisi myös aikuisilla ihmisillä? Ainakin Desmond Morrisin mukaan "tutkiva apina on leikkivä apina", eli ihmisten tiedonhalu ja kaiken mahdollisen tutkiskelu olisi vain tavallista pidempään jatkunutta ja lopulta lajityypilliseksi käytökseksi muodostunutta leikkimistä.

Mutta miksi aikuinen ihminen kasaa muovihevosista ja nukeista koostuvaa fiktiivistä maailmaa, ja kirjoittaa siitä blogia? Hyödynkö siitä jotenkin taloudellisesti jossain vaiheessa elämääni?

En osaa sanoa. Taidan vain olla vähän sekaisin - sillä seinähullujahan me hevosmallarit maallikkojen näkökulmasta olemme.

Ylisuuriin kuteisiin hukkuva Asko Haapanen ja Vissy.

Oikea syy on se, kun omaan liikaa mielikuvitusta. Teen paljon maailmoja jo muutenkin, ja tykkään kirjata maailmojeni elämää talteen. Tahdon konkretisoida sitä.

Tykkään pienoismalleista, siis kolmiulotteisista eläinfiguureista jotka on tehty näyttämään siltä miltä kunkin lajin eläimet oikeasti näyttävät. Ja minusta on ihan luonnollista, että kun näitä figuureja kertyy nurkkiin riittävän paljon, niille rupeaa näkemään luonnetta, elämää, maailmaa... Lopulta saan päähäni tarinaideoita, jotka haluan tallettaa jotenkin ja johonkin, etteivät ne unohtuisi ja että minulla olisi jotain todistetta siitä, että joku hahmo on sellainen ja toinen tuollainen. Niin muodostuvat valokuvatarinat ja lopulta koko modelliversumi.

Toisin kuin lasten leikkien ja Breyer -elokuvien tekijöiden jutuissa, minun tarinantekooni ei kuulu mitään ääniä eikä liikkeitä. Kaikki Haapisblogissa näkyvät kuvat ovat stillejä, tilannekuvia. Miksi liikuttaa jotain minkä ei kuulukaan liikkua? Liikkeestä luodaan vain illuusio kuvauskikkoja ja hevosten sekä nukkien asentoja hyödyntäen. Äänistä en edes viitsi sanoa mitään, vähemmästäkin nousevat niskakarvat.

Ja koska realistisuus on minulle tärkeää, teen maailmaa juurikin Breyerin enkä Schleichin valmistamilla hevosilla. Itsestäänselvyys. Toisaalta realistiset hevoset eivät ole edellytys toimivalle modelliversumille, vaan esim. tämä englanninkielinen blogi sisältää ihan kunnon stooreja, vaikka hevoset ovat tyyliteltyjä.

Arsi ja Cage. Tuntuma on tarkoituksella aika lörö.

Teoriassa voisin aivan yhtä hyvin vaikka piirtää juuri noita samoja stooreja, mutta eihän se ole mitenkään päin sama juttu. En voisi myöskään vain kirjoittaa, koska mitä järkeä olisi tehdä modelliheppablogia, jos siihen ei olisi kuvia? Olen erittäin visuaalinen ihminen, enkä pidä itseäni kirjailijatyyppinä ollenkaan. Tarvitsen kuvia. Ja miksi en piirrä sarjakuvia? Siksi, koska en saisi niitä ikinä valmiiksi - kokeiltu on kuulkaa vaikka miten monet kerrat ja ties kuinka nuoresta lähtien!

Yksi muu pointti kolmiulotteisessa fiktiomaailmassa on se, että se on, no, oikeasti olemassa. Kaikki on oikeasti sellaista kuin se on - enkä joudu suunnittelemaan hahmoja sen perusteella, että ne olisivat esimerkiksi helppoja piirtää tai designit sellaisia, että voisin muistaa ne ylipäänsä suht hyvin ulkoa kun kirjoitan. Nämä ovat kriteerejä, jotka dominoivat hahmontekemistäni kaikissa muissa kuin pienoismallivalmisteisessa fiktiossa. Jälkimmäisessä on suuret etunsa; muutenhan nukeissani ei voisi näkyä niin monimutkaisia värityksiä, ja toisekseen hevoslaumassani ei voisi olla yhtäkään appaloosaa (niitä onkin vain yksi, kyllä...).

Miniatyyrimaailman tekeminen vie aikaa. Se ei tule koskaan valmiiksi - eivätkä tule kyllä nuo muutkaan maailmani, sen sanon. Pidän itse paljon siitä, kun jossakin projussa on jatkuvasti jotain tehtävää. Parasta on ehdottomasti se, kun sen maailman pariin eksyminen ei ole kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä! Voin keksiä uusia juttuja ja luoda tarinaa milloin vain saan päähäni niin tehdä. Ja kaikki olisi sitten itse tehtyä, mistä myöskin pidän - en ole koskaan ollut esimerkiksi fanficcien tai fanitaiteiden perään, vaan olen aina halunnut tehdä mahdollisimman paljon vain itse. Oma maailma paras maailma, samoin omat hahmot ovat aina parhaita.

Rankasti käsitelty mustavalkokuva.

Elikkä, käytännössä selitän valokuvatarinointiani sanomalla, että en vain voi olla tekemättä maailmaa tässäkin olomuodossa.

Olen jo päättänyt ruotia tätä muovikonitarinahommeliani ainakin yhden jatko-osan verran, koska lisäroinan tunkeminen tämän litanian sekaan voisi johtaa epätasaisuuksiin. Ja toisaalta koen, että esimerkiksi historiikkipuoli olisi selkeintä esittää kokonaan omana postauksenaan. Jatkoa olisi siis luvassa. 

Kaven tradepaketti

En tiedä muistaako tai tietääkö kukaan, mutta meillä oli Kaven kanssa pienoismallitrade. Se käynnistyi jo... vuonna 2017! Muistan sen erityisesti siitä, että ilman tätä tradea en olisi nykyisellä tasollani suitsieni suhteen, minä nimittäin nostin omia kriteerejäni mahdollisimman korkealle tehdäkseni kaverille menevästä varusteesta niin korkealaatuisen kuin mahdollista.

En odota, että tradettelu tapahtuisi nopealla aikataululla; siinä ei ole mitään järkeä, koska kiirehtiminen vain haittaisi tehtyjen töiden laatua. Aika on hyvä juttu - ja se, että nälkä kasvaa syödessä, eli tradepaketti kasvaa sitä suuremmaksi mitä pitempään sitä on kasattu.

Yksi kriteeri ainakin minulla on kuitenkin tässä ollut: tradesatsin tulee mahtua tuohon yhteen laatikkoon, jossa itse postitin oman puolikkaani. Tätä kirjoittaessani laatikko on ensin täytetty täällä, sitten postitettu Kavelle, ja nyt se on ollut taas minulla jo jonkin aikaa. Olisi hauska ajatus, että yksi ja sama boksi kulkisi eestaas kummankin luokse!

Koska noin on, saatiin tämä ensimmäinen tradetus purkitettua. Kaven pitäisi blogata minun tekemästäni roinasta (apua, ne suitset ovat jo vanhentuneet!), siinä kun minun pitää nyt blogata häneltä tulleesta tavarasta. Ja ai että, sitä tavaraa oli muuten paljon!

Päivämääränä 16/4/20 avasin Kavelta tulleen laatikon (ja kirjoitan tästä postausta vasta nyt...). Olin saanut ohjeeksi dokumentoida joka ikisen vaiheen, joten otin tämän tietenkin melko kirjaimellisesti. Ensiksi venyttelin niskat ja vedin naamaan pari kaurakeksiä. Sitten pesin kädet ja menin ateljeeseen, jossa laatikko odotteli tuolilla.

Koska elämme korona-aikaa, pidin huolen ettei huusholliini pääsisi bakteereja. Siispä otettiin kosteuspyyhkeet kehiin. Tällainen on kuulkaa aivan peruskauraa bakteerikammoisille ihmisille, kuten minulle!

Hinkuttelin koko lootan läpi niillä, tosin melko kevyesti.

Putsailu suoritettu.

Okei, vasta tämän jälkeen on hauskaa.

Paketti piti saada auki, joten valikoin leikkuuvälineeksi katkoteräveitsen. Silppusin molemmat päät auki - en siksi, että olisi tarvinnut, vaan siksi, kun en ensin tiennyt kummasta päästä sekä minä että Kave olimme sen alunperin avanneet ja täyttäneet. Jos joku ei siis vielä tiennyt, niin tämä loota sisälsi muinoin silkkimassalajitelman, jonka ostin, ja sittemmin loota on päässyt tämän tradettelumme pelivälineeksi.

Heti kun olin tapellut laatikon auki, sain selville, mistä kolina oli lähtenyt. Ruokakuppeja!

Laatikon ilmatila oli hyödynnetty varsin mallikkaasti.

Puin puuvillahanskat, joilla yleensäkin käsittelen pienoismallejani. Paljaat sormet eivät ole jees, eivätkä ainakaan minulla myöskään kuvaukselliset.

Seuraavaksi käteen osui muovisia kissoja. Skaala näyttää olevan traditional eli 1:9, minkä johdosta nämä sopivat modelliversumiini. Pakko on nyt sanoa, että Kaven kuvissa nämä näyttivät tosi lelumaisilta, mutta käytännössä yllätyin siitä, kuinka kiva muovi ja yksityiskohtien määrä näissä on! Toki varsinkin naamat ovat etenkin joillakin tosi koomisesti maalattuja (siis epärealistisia), mutta olen nähnyt paljon huonompiakin lelukissoja. Rotuvalikoimaakin näkyy löytyvän, en olekaan ennen nähnyt esimerkiksi muovista scottish foldia taikka manxia käytännössä.

Kisuja tuli kaiken kaikkiaan kahdeksan.

Scottish foldin varpaat.

Kissojen ohella mukana tuli myös seitsemän kappaletta koiruuksia. Näiden skaalasta en ole varma, mutta koska ne tulivat arvatenkin kustomointiin, niin on mahdollista että askartelen jotain seropia joka voisi sopia - taas kerran - modelliversumiini. En ole koiraihminen enkä koirapiirtäjä, joten katsotaan millaisia katastrofeja saan näistä tehtyä. Kave oli pohjamaalannut yhden koiran valmiiksi, joten oletan sen päätyvän siveltimen alle ennen näitä muita.

Ruokakuppeja. Ja on siinä myös pari vesiautomaattia! Jee, rekvisiittaa 1:9 -kokoiseen tallikämppään! Ja toisaalta, kyllä kissoillekin voi jonkun automaatin laittaa, sellaisia jatkuvasti lorottavia "vesiputouskuppeja" on nimittäin olemassa.

Sinistä nahkanauhaa. Tästä oli jo ollut paljon puhetta, ja on jännä nähdä ja tuntea, millaista se nyt sitten on.

Oli itsestäänselvää, että tulin myöhemmin ohentaneeksi tätä.

Katsotaas mitä siellä paketissa vielä oli. Rasioita... Hmmmm Kave on säilytysjärjestelyhörhö, minä taas niin kissaihminen, että tykkään itsekin (pahvi)laatikoista ihan vaikka ne olisivat tyhjiäkin. Näin myös jotain kuvioitua kangasta, ja kykenin arvailemaan, mitä se on.

Kantokoppa... Ja lisää ruokakuppeja.

Kämmenelle mahtuva peltirasia.

Seuraavaksi kaivoin boksista nuo kuvioidut kankaat ja erään kuplamuovikäärön, joiden ohella muasta löytyi myös paperi, josta piti käydä ilmi mitä kaikkea lootassa oli. Samalla napsin yhden tilannekatsauskuvan...

Tilannekatsaus.

Kuvioituja kankaita oli kaksi, ja ne sattuivat olemaan pony poucheja, eli pienoismallihevosten kuljetukseen tarkoitettuja suojapussukoita. Nämä siis suojaavat hevosia kolhuilta, joskaan esimerkiksi näyttelyreissuille pelkkä pouchiin pakkaaminen ei rittäisi. Mutta nämä tulevat kyllä tarpeeseen sitten, kun ikinä opin lähtemään lenkille kameran ja parin hepan kanssa! Ulkokuvaussessiot ovat siis tulevaisuudensuunnitelmissa.

Kave on tuttu tekstiilien kanssa, minä sen sijaan en. Arvostan ihan simpareesti tätä, kun hän halusi tehdä nämä pouchit! Väri on ihan jees, ja materiaali on fleece. Tykkään itse pukea fleecetakkeja, joten jos materiaali ei ole liian karhea minulle, ei se voi olla sitä hevosillenikaan.

Onko lootassa sitten vielä jotain?

On. Ilmaa.

Hmm, jatkakaamme rasioiden sun muiden parissa. Pakkailut oli tehty todella hyvin, joten availtavaa kyllä riitti.

Tulin hulluksi tästä pienestä valkoisesta rasiasta - vain siksi, koska se on pieni valkoinen rasia! LAATIKKO! Ai että!

Nyt pääsin näkemään myös tuon pienen, tai no, oikeastaan ison 1:9 -skaalan repun. Sekin oli omassa pikku muovipussissaan.

Tässä vaiheessa laatikko pääsi odottamaan jatkokäsittelyä, eli sitä päivää, kun täytän sen ja postitan uudestaan Kavelle.

Kuplamuovista tuli sonnipöllö! Sonnipöllö on Kaven kehittämä fiktiivinen eläinlaji, joka on käytännössä pöllö naudansarvilla ja usealla hännällä. Materiaalina tällä on silkkimassa, tukka on ilmeisesti lankaa ja silminä on jonkinlaiset muovitimantit. Oman yksilöni värit valikoituivat sen mukaan mitä kriteerejä Kavelle annoin, samoin irokeesi oli (muistaakseni) oma ideani. Nenärenkaan (tai nokkarenkaan) me molemmat ymmärrämme, sillä taitaa olla jotain tekemistä musiikkimaun kanssa.

Oioin pony pouchit. Ne eivät olleet paketissa sellaisenaan, vaan niihin oli kääritty kaksi asiaa, joita odotin varmaan melkein eniten tästä tradesta. Voittehan nähdä tuon pienen hevosen tuossa...

Toinen pouchi on vähän pienempi, sopii esimerkiksi poneille tai kuution muotoisille hevosille.

Myös reppu piti kuvata heti tuoreeltaan. Kunnon kuvat tulevat aikanaan, mutta näistä näkee minkä kokoinen se käteeni verratessa on. Pakko kyllä sanoa, että tässä on joitakin nerokkaita juttuja, joita en itse ole ikinä osannut omiin minireppuihini tehdä! Lisäksi se on OMMELTU.

Seuraavaksi availin näitä pieniä rasioita, joita tuli. Kävi ilmi, että tämä matala valkoinen boksi sisälsi riimuja ja pari narua! On ihan pirun hauskaa nähdä livenä jotain mitä on tähän mennessä kyylännyt vain kuvista. Päitsiä oli kaikkiaan neljät ja naruja tosiaan kaksi.

Riimut olivat valmiiksi aukaistuja.

Peltirasiasta löytyi peukalorottia eli peukkureita ja minilohikäärme. Tässä kohtaa tuli myös vastaan ensimmäinen kuljetusvaurio, joka sekään ei ole suuri - loharilta oli sarvi irronnut. Sen saa liimattua kyllä. Rotilla - joita oli seitsemän kappaletta - sen sijaan oli kaikki ihan hyvin. Huvitti joltisenkin verran todeta, että nämä todella ovat tosi isoja ja muhkuja verrattuna minun tekemiini peukkureihin. (Jos joku nyt on uusi peukkuriasian suhteen, niin minä rupesin tekemään näitä 2014 ja tulin sittemmin aivopesseeksi Kavenkin askartelemaan moisia.)

Lohariparka irronneen sarvensa kanssa.

Joitakin isohkoja eroja meidän muotoilutavoissamme on. Ensinnäkin Kaven peukkurit ovat tosiaan vähän läskejä ja isoja, mutta näiltä myös puuttuu eturaajat, kun ne istuvat. Oletan niiden uponneen piiloon turkin ja iholöllöjen sekaan, mikä ainakin vahvistaisi sitä oletusta, että nämä ovat asteen liikasyöneitä, hah. Lisäksi hännät ovat melko paksuja ja siten kestävämpiä kuin ne, mitä minä olen sortunut tekemään.

Yläraajapuutos.

Muutenkin peukkureissa on ominaisuuksia, joista voisin keskustella lisää Kaven kanssa. Ilmeisesti joku hänen modelliversumissaan on kasvattanut rotista isoja, ruokkinut niitä liikaa ja sitten vielä unohtanut katsoa naaman mittasuhteita (korvat ja silmät ovat pienet). Lisäksi ainakin osa näistä hohtaa pimeässä, mitä valkoisiin alueisiin tulee, joten siinä on miettimistä!

Sitten ne hevoset. Kave oli piilottanut kumpaankin pouchiin yhden stablematen. Tiesin jo etukäteen ketkä siellä olisivat, mutta mikään ei kyllä voita sitä fiilistä kun saa hypistellä käsissään jotain tällaista! Molemmat hevoset ovat siis Kaven pigmenttijauheilla ja akryylimaaleilla maalaamia (ja jauheet on kiinnitetty fiksatiivilla, tietenkin). Heppojen pinnat olivat hyvin tasaisen ja sileän tuntuisia, eli fiksatiivi ei reagoinut käden lämpöön lievällä tahmaantumisellakaan (toisin kuin kaikki minun käyttämäni lakat).

Vähän punaisempi ruunikko on puoliverinen ori Formosus Ningor, elikkä Ninksu. Tuo yksittäinen takasukka johtuu sisäpiirivitsistä, joka perustuu siihen, että minä yleensä isken silmäni "tylsän värisiin" hevosiin, ja seuraavaksi huomaan niillä olevan vain yhden takasukan. Tämä on jotain sattumaa (siis kun kyse on tehdasmalleista), mutta ai että, tehdään siitä sitten kestomeemi!

Eivät nämä ihan ensimmäiset pikaräpsyt ole mistään kotoisin, mutta ainakin ne kytkeytyvät kiinteästi siihen hetkeen kun sain nämä hevoset käsiini ensimmäistä kertaa.

Toinen, tummempi ruunikko on myös ori, mutta rodultaan andalusialainen. Tämän nimi on Chocolate in the Ballroom eli Kaven suussa Tanssisali ja minun suussani Pallero. Sävy on oikein herkullinen, tumma ja kylmä, ja mallin ilme on kiva. Oikein kuvauksellinen heppa.

Stablemate on Kaven lemppariskaala, ja sen voi ehkä huomata kun hänen blogiaan lukee.

Siinä olikin sitten koko laatikon sisältö. Melkoinen saalis!

Pony pouchit eivät tietenkään mahtuneet kuvaan.

Seuraava homma olikin sitten paikan löytäminen kaikelle. Lisäksi odotin paljon riimujen sovittelua ja sopivien vakiopäiden löytämistä niille.

Ninksu ja Pallero ovat aarteita, koska ne ovat uniikkeja ja oikeasti myös ensimmäiset jonkun muun maalaamat hevoset kokoelmassani. Nämä eivät lähde täältä ikinä, ja ansaitsevat kunnon pito-olosuhteet - jollaisesta OF -stablematekokoelmani ja Schleichieni levyhyllysäilytys ei mene. Sitäpaitsi haluan voida nähdä muitakin kuin traditionaleja, kun haahuilen ateljeessani, ynnä tulisin pian kuvaamaan nämä ukot kunnolla ilmeisesti aika samoihin aikoihin kasaamassani pienessä studiolaatikossa. Olen joskus tehnyt Schleicheille suojaloimia, joiden muodot ovat tosi pielessä, eivätkä ne täten ole olleet mitenkään hyödyksi. (Sanoinhan, etten ole tekstiilityöläinen...) Laitoin pojat kyljilleen näihin loimiin ja sijoitin traditionalien eteen. Loimet menevät osittain hevosten päälle, minkä pitäisi suojata isommilta kavioilta, kun siirtelen traditionaleja pois paikoiltaan.

Kyllä nämä joskus tulevat saamaan myös ihan omat pouchinsa, niin ei tarvitse joidenkin kökköjen lointen päällä lölliä.

Sonnipöllöllä ei ole kokoelmassani yhtään lajitovereita, luonnollisesti, mutta se on tehty silkkimassasta. Siispä se pääsi patsastelemaan nukkieni sekaan.

Ruokakuppiarmeija pääsi säilöön odottamaan jatkokäsittelyä, niitä voisi nääs maalailla joskus. 

Reppua piti tietenkin sovittaa jollekulle nukeistani. Kyllähän se toimii, vaikka nukkeni osaavatkin välillä olla onnettoman rimpuloita... Reppu on mukavan kolmiulotteinen, ja piti muotonsa vielä silloinkin kun poistin sitä muodossaan pitäneet pumpulit.

Olisi luksusta, jos tämä olisi ainoa riski silloin, kun jättää uuden repun lattialle lojumaan. Yleensä se nimittäin voisi tulla merkatuksi...

Entäs se kantokoppa? Kyllä sekin käyttöön tulee, jos ei muuten niin ihan vain rekvisiitaksi Rottahuoneeseen. Kissankantokoppa nimittäin pitää joka kissataloudesta löytyä - ja varsinkin nyt, kun Rottahuoneen kissalauma laajeni niin paljon kerralla. Koppa on juuri sopivan kokoinen Schleichin kissoille! Ja niinkuin ehkä näkyy, niin näissä kuvissa ei selkeästi olla viemässä lääkärille juuri tuota kissaa.

Mites peukkurit ja pikkulohari? Ne pääsivät kököttämään rottahyllylleni, jossa jo ennestään majailee varmaan ainakin 300-400 peukkuria ja jonkin verran isompiakin rottia. Kiintoisaa kyllä, Kaven tekemät peukkurit ovat kooltaan jotain peruspeukkurin ja jättipeukkurin väliltä.

Kaven jalkapavut.

Vasemmalla yksi jättipeukkuri. Kokoero Kaven tekemiin rottiin ei ole kovin suuri.

En kuvannut aivan kaikkea heti tuoreeltaan, saati lisännyt kaikesta kuvia tähän tekstiin. Eikä tarvitsekaan, koska ainakin riimuista voisin tehdä kokonaan erillisen postauksen. Peukkureista voisi joskus jupista jotain Sormirotan puolelle.

Paljon jäi kyllä myös sanomatta, mutta johonkin pitää raja vetää. Se etten mainitse jostaikin tässä tämän enempää, ei missään nimessä tarkoita ettenkö esimerkiksi arvostaisi saamaani tavaraa. Aivoni vain ovat aika sekava järjestelmä näinä päivinä.