Traditional -riimujen evoluutio, osa 3.

Käyn tässä postaussarjassa läpi traditional -kokoisten riimujeni kehityskaarta, eli listaan isoimmat ja pienemmätkin kulmakivet sun muut. Listaus on lähinnä omaa perfektionismiani varten. Ensin voi lukaista ensimmäisen ja toisen osan, jos nurinkurinen järkkä ei nappaa. On myös neljäs osa. 

Tuo pöytä on nähnyt aika paljon pienoismallailua, eh.

Edellisessä osassa jäätiin siis vaiheeseen, jossa ei oltu kaukana nykytilanteesta. Vuonna 2020 riimumateriaalina olivat pääsääntöisesti satiininauha ja nahkanauha, ensinmainittuja oli sekä laadukkaana että vähän kökömpänä. Suurin osa riimuista oli laadullisesti tasapaksuja, eikä mitään isoja hyppelyitä tapahtunut enää tuolloin. 

Sain yhdessä tradessa Kavelta kaksimillistä laatusatiininauhaa. En ole nähnyt tällaista koskaan missään kaupoissa, ja nettikaupoistakin sitä tuntuu olevan vaikea löytää. Siksi myös säästin tätä tosi kauan, kunnes viitsin tehdä taas yhden tummanvioletin riimun, tällä kertaa lokakuussa 2020. Tähän tuli myös irrallinen niskahihnan paddinki. 

Samalla tekniikalla ja tyylillä kehittyi myös yksi musta satulanahkariimu, joka oli kai ensimmäinen tyyppisensä (satulanahka on niin erilaista muihin nahkalaatuihin verrattuna). Ja se meni ystävälleni Mariah'lle (Soul Searcher Studios) Yhdysvaltoihin. 

Oho, nyt löytyi iso askel. 1/12/20 tein riimun, johon kokeilin tehdä pehmusteet liimaamalla leveän suikaleen kaksinkertaiseksi. Tuo turpispehmuste tosin saattoi kehittyä vähän vaikeammin, sikäli kun kuvista voi huomata jotain epätasaisuutta joka näyttäisi alta pilkottavalta reunalta. Mutta oli mikä oli, tämä kuitenkin käynnisti tuollaisten "pulleiden" pehmusteiden tekemisen, eivätkä ne aiemman tyyliset näyttäneet enää kovinkaan järkeviltä (mutta tein niitäkin silti). Tämäkin riimu muutti Soul Searcherille Yhdysvaltoihin. 

Joulukuussa 2020 tein ensimmäisen värisotkuriimun kylmäverikokoon, ja siis tarkalleen pienempiin kylmäveripäihin. Tästä tuli Sepon (Yuletide Greetings) personal halter. 

Keväällä 2021 tein tradessa saadusta sateenkaariripsinauhasta (grosgrain ribbon) riimun, jotta näkisin millaista aines on työstää. Lopulta totesin etten käytä tätä kuin lisukkeena, koska se on aika paksua ja leveää verrattuna noihin kolmemillisiin satiininauhoihin. Toinen syy oli nauhan vähäinen määrä. Tämä oli samalla myös ensimmäinen kerta kun käytin ruskeaa kengurunnahkanauhaa. Pitää huomauttaa että sain nauharullan (ja sateenkaarinauhan) Soul Searcherilta, toki Yhdysvalloista. Itse en lähtisi ostamaan mitään mistään Australiasta asti, ihan vain koska välimatkat sun muut ja koska en tiedä miten se kengurunauha siellä tuotetaan. Amerikkalaiset hevosmallarit tuntuvat suosivan kengurunauhaa jostain syystä, joten oli oikeasti ihan kiinnostavaa päästä näkemään miten se itsellä toimii.

Sateenkaariripsinauha oli siis korkattu, mutta sen jälkeen tullut oli ensimmäinen, johon käytin sitä juurikin lisukkeena tai tehosteena. Tässä oli herkullisensinisiä satiiniosia ja se meni Ruotsiin. Ylipäänsä tein tässä kohtaa useita tällaisia, ne satiinien värit vain vaihtelivat. 

Ensimmäinen kylmäverikoon sateenkaaririimu meni Soul Searcherille. Kasasin sen 19/3/21. 

Tänä aikana taisin kyllästyä tappelemaan noita nauhapidikkeitä kaikkialle, joten tein sitten pelkkiä kasisolkia. Niihin tuli tietysti pidike samassa, joten olivat simppelimpiä kyhätä ja kiinnittää. 

Jonkin aikaa tuosta, ja tein ensimmäisen riimuni johon tuli poronnahkaa. Nämä poronnahkamatskut on ostettu Helmikaupasta, jos muistan oikein. Pystyin ohentamaan niitä, mutta se kävi työstä. Jos jotain haluan tukea kengurunnahkatuotannon sijaan, niin se on suomalainen poronnahka. 

Olin aiemmin tehnyt muiden Bouncereille riimuja käyttämällä esimerkiksi varsaa mallipäänä. No, sittemmin hankin oman, ja vain siksi että olisi oikeasti moldia käsillä jos joku vielä tilaa minulta bounceripäitsiä... Huhtikuussa 2021 kokeilin tehdä yhden riimun käyttämällä mittoja, jotka kirjasin ylös ennen kuin tämä otus oli talliini tullut, ja oli aika hämmentävää huomata jutun toimineen. Jostain syystä tälle ponille on mahdotonta(?) keksiä oikeaa turpiskokoa, eli leukapalassa on liikaa tai liian vähän pituutta vaikka olisi viisi milliä lisää tai vähemmän. Olen sitä mieltä, että löysempi on parempi.

Toukokuussa 2021 tein kasan riimuja jotka menisivät Ruotsiin, ja yksi niistä oli tämä kokonaan kengurunauhasta tehty suklaariimu. Olisin mieluusti voinut pitää sen itselläni, mutta sovittu on sovittu enkä minä hitto soikoon oikeasti tarvitse miljoonaa riimua omaan kokoelmaani. Niitä on jo kauan ollut liikaa, enkä edes laske vanhoja roskia mukaan lukuun.

Heinäkuussa 2021 0.5 mm rei'ityskynäni hajosi, kun käytin alustana liian paksua ja jäykkää nahkapalaa sellaisen ohuen ja pehmeän sijaan mitä yleensä käytän. Näköjään immeinen oppii kantapään kautta vielä yli kaksvitosena. Tämän tähden piti totutella rei'ittämään riimutkin sillä 0.3 -kynällä, jota käytän suitsiin... Ja se jos mikä ei saa hajota, koska en tiedä saanko mistään uutta jos niin käy.

Lokakuun lopussa vuonna 2021 tein uuden, englanninkielisen riimututoriaalin, tai oikeammin selostuksen siitä miten itse kasaan näitä riimuja. Siksi tämä ensimmäinen makeanruskeasta laatusatiinista tehty puokkaririimu on olennainen, eikä lähde minnekään kämpästäni.

Jouluna 2021 tulivat neliöpihdit, joita sitten opettelin käyttämään vääntämällä neliskanttisia linkkejä (renkaita) riimuja varten. 

Vuosi 2022 alkoi liiman vaihtamisella - löysin uudelleen sen liiman, Casco Universal Kraftin, jota käytin silloin 2013 kun aloitin tämän tackhommelin. Ei hajuakaan miksi tätä ei ollut myynnissä vuositolkkuihin, mutta se on kuitenkin ehkä parasta liimaa sitten Pattexin hajuttoman kontaktiliiman. Tämä ei tietenkään näy riimujen ulkonäössä, joten kuvia ei tarvita. 

Maaliskuussa 2022 tein mustan nahkariimun, johon tuli keltainen satiiniturpis mustalla pehmusteella. Sitten sain päähäni että teenkin näitä useita erivärisillä turpiksilla. Osan tein menemään Yhdysvaltoihin siten että ne saavat olla ylläreitä.

Samassa kuussa tein symmetrisen puoliveririimun suitsien remminleveyksillä. Tässä on säädettävä turpiksen leukapala, mitä en siis yleensä riimuihin laita. Voisin sanoa näitä vaikka kuvausriimuiksi, koska tavoite on ollut lähinnä kasata jotain neutraalin väristä mihin konit voisi pukea muotokuvia varten. (Kaikkea minäkin teen...)

Myös ensimmäinen satiininen puokkaririimu säädettävällä leukapalalla kehittyi maaliskuussa 2022. Näitä ei vieläkään ole tämän enempää, mutta täytyy tehdä, täytyy täytyy. En vain ole eestynyt. Lisäksi aloin inhota tuota väriyhdistelmää (makeanruskea, musta ja kultametallit), joten voisin antaa tämän riimun muuttaa muualle heti kun en enää tarvitse sitä mittojen katsomiseen. 

Maalis-huhtikuussa kyllästyin alahihnattomien riimujeni surkeaan tilanteeseen, joten nypersin uusia moisia ihan kasan verran. Yksi niistä oli Inigolle (Templado) tehty personal halter. Tätä edelsi testiriimu, jotta voisin tehdä sen virallisen sitten heti nappiin. Yksi syy sarjatuottaa alahihnattomia riimuja on se, että ne sopivat nyökkynaamamalleille, joille alahihnalliset riimut eivät oikein istu. Jotenkin tuntuu että olen suunnilleen ainoa joka on huomannut koko asian? 

Inigo, andalusialainen Suomen väreissä.

3/4/22 tein ensimmäisen riimun, johon tuli turparemmi piipunrassista. 

Voihan nenä, taitaa olla pakko kirjoittaa neljäs osa tälle riimuhistoriikille. Ei sen näin pitänyt käsiin levitä.

Kuvavertailu 5

Jälleen kerran julkaisen jonkun vuosia sitten kirjoitetun tekstin. Sanat eivät kyllä sinänsä ole vanhentuneet, eli tekstissä näkyvät mielipiteet ovat ajankohtaisia. Mitä tämänkertaiseen aiheeseen tulee, olisi mahdollista koostaa siitä vielä rankempi kehityskaarivertailu laittamalla Schleichit nokikkain Breyer traditionalien kanssa. Ehkä joskus!

Tällä kertaa en vertaa eri merkkejä toisiinsa, vaan eri-ikäisiä kuvia samasta mallista.

Mikä näitä kahta kuvaa yhdistää?
Kuvissa on sama hevonen (Schleichin vanhempi hannoverilaisori, HG), ja molemmat kuvat on yritetty saada näyttämään "rakennekuvilta" joissa joku kaksijalkainen on (edes olevinaan) narun päässä.

Mikä näitä kahta kuvaa erottaa?
Kuvien ikä, kuvauskalusto ja -olosuhteet. Ylempi kuva on otettu vuonna... Öööh, 2010? Kamerana oli jokin Canonin pokkari, jonka omistaa äitini. Kuva itsessään on kasasta ensimmäisiä 'oikeita' modellikuvia joita olen räpsinyt. Taustana on harmaa huivi. Riimu on tehty kumilenkeistä ja naruna on ohut ketju, esittäjänä taas yksi Schleichin ritariratsastajista. Kuvan informaatioarvo (saati sitten taiteellisuusarvo) on melko köyhä, vaikka kyllä tuon hepan tuosta tunnistaa jos on siitä muuten kuvia nähnyt.

Alempi kuva on otettu vuonna 2014 Nikon D3100 -digijärkkärillä, jonka sain vuonna 2013. Tuona aikana kuvasin paljon Schleichejä, kun olin niille tackiakin tehnyt ja tavoitteena oli saada jokaisesta päivitetyt peruskuvat (homma jäi lopulta kesken). Tausta on kasattu huovanpaloista, joilla yritin luoda jotain maisemantapaista. Aita on muovinen ja Schleichin valmistama. Riimuun ja naruun on käytetty nahkaa, rautalankaa, ketjua ja korulukko. Kuvan informaatioarvo on lähellä riittävän hyvää, mutta värimaailma on pielessä ja valo on vähän liian tujua (kuva sekä palaa puhki että omaa vähän turhan voimakkaat varjot); hevosen muodot kuitenkin erottaa ihan hyvin, kuva ei vääristä sen mittoja. Luokittelen tämänkin pikselikasan lopulta huonolaatuiseksi. 

Traditional -riimujen evoluutio, osa 2.

Ja tässä tulee traditional -riimujeni evoluutiosepostuksen toinen osa. Ensimmäinen osa oli nääs aika pitkä, eikä tästäkään taida ihan lyhyttä tulla (kolmas osa ja neljäs osa). Tässä päästään nyt satiininauhojen makuun. 

Se ensimmäinen oikea satiiniriimuhan oli mustavalkoinen ja aivan ylipitkä. No, lokakuussa 2019 löysin Kerdistä (paikallinen tavaratalo) kolmemillistä satiininauhaa väreissä punainen ja valkoinen, ja päätin ostaa niitä testiin. Joulu oli tulossa, mikä selitti myös tätä värivalikoimaa (muuta ei ollut). Tein valkoisesta ensimmäisen testisatiiniriimun nähdäkseni miten materiaali käyttäytyy, ja ärsyynnyin kun se tuntui liian jämäkältä ja ilmavalta liimata. Ei siinä tiennyt mitä myöhemmin tuleman piti. 

Tästä riimusta ei muita kuvia olekaan.

Samana ajankohtana tein myös punaisen testiriimun, ja kuten voi nähdä, molemmissa riimuissa on testattu uudenlaista eturengasdesigniä. Noita kolmilenkkirenkaita on tosi vaikea keksiä ja tehdä järkevästi, ja minulle kertyi oikeasti varmaan pieni pussillinen ideoita jotka eivät päässeet seulasta läpi. Kyllä niitä pariin riimuun jaksaa askarrella, mutta ei puhettakaan että niitä vääntäisi sarjatuottoisesti useita kymmeniä pareja! Ei vain suju. Tämän takia jatkoin niiden tavallisten välirenkaiden käyttämistä. 

Satiininauha tietysti pakotti myös tajuamaan, etten voi rei'ittää sitä, joten piti tehdä liukusolkia. Nekään eivät pitäneet, satiininauha on oikeasti vain liian ohutta ja sileää millekään tuollaiselle. 

27/11/2019 (kyllä, osa ajankohdista on merkattu ylös päivän - ja vuorokaudenajan - tarkkuudella) tein riimun ruskeasta nahasta, jota yleensä käytin nukkieni raajoihin ja häntiin. Tein turpiksen leukapalasta tavallista nysemmän, koska oletin tähänastisten olevan epärealistisen löysiä... Ja kappas, sehän näytti tyhmältä! En vain totu siihen miltä liian ahtaat riimut näyttävät, ne vain ovat liian epämukavan ja hiertävän näköisiä (ja ovat muuten ihan oikeasti hankalia pukea!). En ymmärrä miksi kaikki muut haluavat tehdä riimuistaan tällaisia... Eli palasin takaisin vanhaan tämän jälkeen. 

Tätä riimua piti venyttää, jos halusi nähdä miten se oikeasti istuu. Onneksi nahka voi myös jäädä muotoonsa jos siihen jättää riittävästi painoa pitkäksi aikaa.

Joulukuun 2019 ekana päivänä tapahtui historiallisia, nimittäin tein ensimmäisen riimuni johon tuli liikkuvalla kielellä varustettu kuutiosolki. Tämä oli tietysti ihan tolkuttoman lysti juttu, ja totesin että kaipa niitä pitää ruveta tekemään jatkossa aina, jos vain sopiva vääntötekniikka löytyisi. Yksilankaiset soljet jäisivät historiaan. Neliskanttinen pidikerengas oli myös oma lukunsa, muttei kovin oleellinen, joten niitä ei ole sen koommin tainnut tulla lisää.

Piti varmaan nähdä Kaven riimujen kielisoljet että kehtasin itsekin tehdä.

Nykyisten riimujeni tasolle alettiin päästä vasta alkukesästä 2020, kun tein lisää riimuja satiininauhoista. Tähän mennessä olin leikannut alahihnat yhtä pitkiksi poskiremmien kanssa, ja liimasin ne yleensä joko kiinni turpiksen leukaosaan tai sitten siten että se leukaosa liikkui siinä juuri ja juuri, samalla kun mukana oli D-rengas riimunarua varten. 

Voin jälleen kerran osoitella sormella Kavea, koska on hänen ansiotaan se kun kokeilin uutta tapaa kiinnittää alahihna turpiksen leukapalaan: iso rengas ja siihen D-rengas tai jotain vastaavaa. Testasin eri rengastyyppejä, ja parhaaksi kävi tosiaan D, sitä kun voi helposti sarjatuottaa eikä siihen jää liimausvaiheessa näkyviä saumoja. Jokin tässä ylimääräisessä työssä ja lopputuloksessa miellytti, se kun - arvatenkin - teki riimuista asteen löysempiä! Ja onhan tuo nyt realistisempikin noin, kun nyt katsoo. Uusi metalliosajärjestely kuitenkin pidensi alahihnaa, jolloin nauhaosaa piti lyhentää.

Voisi siis sanoa, että kesällä 2020 riimuihini vakiintuivat kolminkertaiset ja lyhentyneet solkipalat, liikkuvakieliset soljet (joiden muoto vaihteli kulmasaumaisen D:n ja kuution välillä) ja sitten nuo kaksiosaiset narurenkaat ja noin 5 mm lyhyemmät alahihnat. Tyhmintä on, että olisin tavallaan voinut tehdä näitä monimutkaisempia juttuja jo paljon aikaisemmin, mutta vältin niitä viitsimissyistä (ja epäilin joidenkin juttujen kestävyyttä ja käytännöllisyyttä). 

Ja kuten voi nähdä, myös ne nahkaiset breakaway -niskaremmit tulivat jäädäkseen. Satiininauhasta ei ole säädettäviksi osiksi... 

Haluan myös huomauttaa, että ehkä tuo punainen satiiniriimu on ensimmäinen, johon käytin satulanahan pintapuolesta tehtyä nauhaa. Minulta meni kauan keksiä miten saan sellaisen kivikovan ja paksun nahan ohennettua, niin vastaus oli, että leikkaamalla sentin suikaleiksi (mattoveitsellä) ja kuorimalla siitä pinnan irti ohennusveitsellä. Se on kuitenkin ehkä parasta nahkanauhaa jota olen koskaan käyttänyt.

Onkohan roskapuokkaririimu nro 6. ensimmäinen roskariimu, jossa on nuo tarpeelliset uudistukset? Mene ja tiedä. Minun piti kai antaa tämä ja joku muu vastaava Kavelle, mutta totesin sitten etten halua antaa hänelle jotain mikä on ihan kirjaimellista roskaa. 

Tänä aikana nähtiin vielä joitakin riimuja, joissa oli solki oikealla. 

Testailin riimun osien korvaamista ankkuriketjulla. Osasyynä saattoi olla se, ettei minulla ollut tarpeeksi värivalikoimaa tehdäkseni toisistaan erottuvia tusinasatiiniriimuja. 

9/5/2020 tein valkoisen riimun, johon laitoin nimilapun, tai voisi se olla vaikka omistajan yhteystietoja sisältävä lappu. Oli siis ensimmäinen laatuaan. Tämän postitin Kavelle. 

Siinä on teippiin paketoitua paperia.

Vertailuksi tuossa vasemmalla on vanha tiimarinauhariimu.

Pari päivää tuon jälkeen tein ensimmäisen riimuni, johon ei tullut alahihnaa. Olen oikeasti nähnyt tällaisia reaalimaailmassa, tosin naruriimun muodossa, eli en keksinyt asiaa täysin päästäni. Homman saaminen toimimaan oli vaikeampaa kuin uskoisi, koska on sillä alahihnalla kuitenkin tarkoituksensa. Tämä riimu piti liimata uusiksi parista kohtaa, jotta se istuisi edes jollekin. 

Heti perään tein toisen alahihnattoman ja samalla ensimmäisen satiinisen vastaavan, värinä valkoinen. Ylipitkä niskaremmi kompensoi alahihnan puutetta. 

Yksi punainen alahihnaton riimu lienee ensimmäinen satiininen, johon laitoin turpispehmusteen. Oli ihan pakko mainita... Mutta kyseinen riimu myös sattuu olemaan Epun, erään Amerikasta tulleen hepan, oma riimu nykyisin. 

Eppu.

Olin tuossa kohtaa tajunnut, ettei minulla ollut reseptiä kylmäveristen riimuille, joten otin Raasteen roskariimun ja mittasin sen osat. Raasteelle mitoitettu uusi testiriimu olikin sitten Limpulla liian pitkä ja jotenkin muuten vain huono, joten jatkoin testiräpellysten kasaamista. 

Edelleen toukokuussa 2020 sain ostettua ison satsin satiininauhoja eri väreissä. Harmi vaan kun se nauha ei ollut sitä parasta laatua, vaan, no, huonompaa ja vaikeammin työstettävää. Pääsin siitä yli joskus, ja on tässä etunsa, mutta silti. Ensimmäinen rupusatiinista tehty riimu oli hotpinkki ja meni Kavelle. Huomatkaa satiininauhainen remminpidike - rupesin tehtailemaan niitä tuohon aikaan. Keljuin ero laadukkaan ja huonon satiininauhan välillä on se, että kuivanakin tahmaiset kontaktiliimat tulevat huonosta läpi, mikä aiheuttaa turhaa sotkua ja hermojenraastoa. Ei se kai silti hevosiin tartu jos riimun jollekin pukee, mutta koin silti parhaaksi mainita riskistä Kavelle. 

Myös ponit tarvitsivat kunnollisen riimureseptin, joten tein sitä varten parikin testiriimua. Mallipäänä toimi Symppy. Yksi näistä on ensimmäinen satiiniriimuni, johon tein rollatun leukaremmin. Se on oikeastaan vain liimattu kaksinkertaiseksi, ja päät on taitettu, jotta leukis myös pysyy lituskana hevosta vasten.

Draftitestiriimuja kertyi lisää, tarkalleen kuusi kappaletta tuon ensimmäisen jälkeen. Olen todennut ettei testiriimuihin kannata tehdä koukullisia leukaremmejä, mitoista saa paljon helpommin tolkkua ilman. 

Ja heinäkuussa 2020 tein myös varsariimureseptin, ja sen takia testiriimuja! Niitä tarvittiin vain kaksi, ja asiat olivat okei. Varsariimuihin tarvitaan niin lyhyitä osia, että ne on järkevintä liimata kolminkertaisiksi, mikä siis ei tosiaan ollut minusta vaihtoehto joskus vuosia sitten. 

7/6/2020 tein monivärisen kylmäveririimun, joka meni Kavelle. Tämä oli ensimmäinen kylmisriimu, jossa oli rollattu leukaremmi.

Heti perään tuli toinen Kavelle mennyt riimu, nyt varsalle mallattuna, ja tämä sitten oli ensimmäinen varsariimu rollatulla leukiksella. Tämän tekeminen oli kyllä melkoinen show, kun kuulemma Litkulla (malli Sweet Pea) on paljon isompi pää kuin näillä Eberlin varsoilla, eikä minulla tietenkään ollut mitään sopivaa mannekiinia jolla mittailla näitä. Noh, oikeasti varsariimuihin tupataan tekemään kasvuvaraa, joten siksi ylimääräiset säätövarat ja epänormaalit solkimekanismit (katsokaa tuota turpista) eivät ehkä ole niin paha juttu. Väreistä en osannut pysyä kärryillä sellaisenaan, joten töhersin itselleni apukuvan.

Kuulakärkikynä on kiva juttu. Se on myös mm. tussia parempi merkintäväline nahkatöihin.

En ymmärrä tämän solkityypin suosiota.

Mennään edelleen rollattujen leukaremmien linjalla, nimittäin minulle näillä etapeilla on merkitystä. Yksi violetti poniriimu ja samanvärinen puoliveririimu olivat kumpikin ensimmäisiä laatuaan, sikäli kun eivät olleet mitään testejä. Heppariimu meni Kavelle. Muistan lähinnä sen, että tuon Tangolle menneen riimun kanssa piti tapella aivan kamalasti jostain syystä. Ainakin on nyt tiedossa, että kun se liima kuivaa tarpeeksi, niin se ei oikeasti petä enää sen koommin. 

Riimu ei sopinut kuvan ponille niin ollenkaan, vaan istuu paremmin pieniin classic -skaalan nuppeihin.

Tangon riimu.

Tuon jälkeen ei tullut pitkään aikaan mitään mullistuksia. Kuitenkin osa isoista muutoksista liittyi pehmusteisiin, joilla niilläkin on oma kehityskaarensa, joten seuraavassa osassa näkyy muunmuassa niitä.