27. helmikuuta 2017

Tuhruvalokuvan julkaisukelpoisuuskäsittely - tutorial

Ihan tätä blogia ja omaa päänvaivaani ajatellen ikuistin erään suttuni välivaiheet... Tai siis, välivaiheet sen suhteen, miten kävi kun sen olin skannaamisen sijaan kuvannut ja sen kuvan nettikelpoiseksi muokannut.

Eli, mikäänhän ei stä tunkemasta sitä kuvattua viivapiirrosta nettiin sellaisenaan. Matkassa on vain se ongelma, että valokuvassa musta usein näyttää tarpeeksi mustalta, mutta valkoinen ja muut sävyt sekoittuvat harmaaksi ja/tai joksikin riemastuttavaksi, yksitoikkoiseksi sekasotkuksi. Miten tästä latteudesta voi päästä eroon?

Juttu on hyvin yksinkertainen.

Alkuperäinen (johon olen vain iskenyt copyt tuonne jonnekin koska periaatteeni). Avaan tämän nyt Paint shop Pro 7 -kuvankäsittelyohjelmaan. 

Croppaan eli rajaan kuvan. Tarvittaessa siivoan kloonaustyökalulla ylimääräisiä juttuja pois kuvan ympäriltä. 

Lisään kuvaan valoisuutta Highlight/Midtone/Shadow -työkalulla. Tällä voi säätää valojen ja varjojen ynnä jonkin keskisävyn voimakkuutta toisistaan riippumatta. Valotan samalla asetuksella yleensä tuplasti.

Valotusvaihe 1.

Valotusvaihe 2. Idea on yksinkertaisesti saada kuva mahdollisimman kirkkaaksi ja skannatun näköiseksi, mitä laatuun tulee.

Koska valojen ja kontrastin säätö voimistaa värejä, tuppaan yleensä vähentämään niitä Hue/Saturation/Lightness -työkalulla. käpälöitävä osuus on saturaatio, eikä värien vähennystä tarvita kuin hiukan että se toimii. Täysin mustavalkoiseksi kuvaa ei tarvitse tehdä.

Lopuksi nakkaan kuvaan signeeraukseni, jossa on myös copyrightmerkki. Teen kaikki copymerkkini nykyisin itse, piirtämällä pienen kuvan josta sitten teen erillisen brushin.

Semmoone siitä dul. Se on arabiori, vissiin olevinaan kimo. Ja tietysti koska minä, se on sellainen kauhea jenkkiarabi, joka on asiana yhtä luonnollinen kuin ihminen, joka ei halua tietää miten eläinperäiset elintarvikkeet valmistetaan (ja siis syö niitä silti). Toisin sanoen; jenkkiarabi, keinotekoinen näyttelyelukka jonka naama on ajeltu, öljytty, silmäripset poistettu, turkki klipattu ja kiillotettu, kaiken kukkuraksi kyseinen eläin voi olla peräisin suvusta jonka edustajat eivät edes kestä käyttöä (ratsastamista), koska niiden rakenne on siihen totaalisen epäkelpo.

Kalusto oli niinkin ammattimainen kuin kiiltävä A4 -paperi (leikattu itse puolet isommasta paprusta) ja varmaan 0.5 Micron -tussi. Suomeksi ilmaistuna järjestely oli kaukana ammattimaisesta. Taidan viestiä tällä ettei ihmisen tarvitse ostaa mitään kallista taidetarvikeliikettä tyhjäksi tehdäkseen ihan toimivia kuvia. (En kehu itseäni, en. Yhtään. Tuntuu typerältä se.)

Kun katsoo tarkkaan, näkee, että tämä ja ylempi kuva ovat eri tiedostoja. En tiä mikä minua vaivaa mutta tutorialvaihekuvat ja valmiit kuvat eivät ole samaa läjää minulle, vaiheet ovat vain vaiheita ja liikkuvat siten eri nimilläkin.

Lisäksi tein tästä koneella värillisen version. Rupesin miettimään asioita ja totesin, että tässähän näitä kuvia on vaikka kuinka... Eli miksi en värittäisi joskus heppoja, kun niitä rottakuvia on jo muutenkin kauhea läjä? Tämän arabin väritin hiirellä, kun kädet tuntuivat vääriltä piirtispiirtelyä ajatellen. Tuskaista, mutta toimii jos ei hiirtä vierasta.

Varjostamaton välivaihe, flatcolor.

Varjostettu tai oikeastaan sävytetty; onhan tuossa valotkin.

Minun pitää tehdä jotain tälle blogille... Tarkoitan siis sitä, että tarvitsen aiheita, jotka eivät suoraan liity pelkästään pienoismalleihin. Ne vaan ovat elämässäni olleet pinnalla viimeaikoina. (Näin kerran unta, että ostin kasan Breyereitä. Voi ei. En minä sentään niin rikas ja onnekas ole.)

23. helmikuuta 2017

Suttuja

Jees, tälle blogille on käynyt hassusti. Se muuttui hetkellisesti pelkäksi hevosmalliblogiksi, vaikkei sitä sellaiseksi ole sillään edes tarkoitettu. Tämän takia ja ihan monipuolisuusmielessä julkaisen tähän väliin jotain muuta...

Tämän ja parin muun kuvan varalle minulla on suunnitelmia.

Näinollen, let's check some doodles. Yksikään näistä ei tosin taida olla tänä vuonna piirretty... Sain nimittäin kuvattua ne vasta tälleen helmikuussa. Skannerini on hyvä, mutta en ole jostakin syystä jaksanut koskea siihen enää pitkään aikaan. Odotan sitä hetkeä, kun jaksan ja on pakko skannata.

Ketään ei yllättäne että suuri osa sutuista käsittelee heppoja... Ja koska olen kateellinen niille, jotka osaavat kirjuuttaa kokonaisen artikkelin yhden ainoan kuvan ja sen tekovaiheiden ympärille, yritän tehdä itsekin jotain tekstisisältöä näiden oheen. Kuvia lataillessani en vaan tunnu iknä tajuavan, että kun päässä automaattisesti liikkuu mietteitä, voisi ne mietteet yrittää myös blogittaa.


Muunmuassa seuraavat kuvat (kolme) ovat peräisin samalta paperilta. Kuvasin senkin kokonaisena, mutta koska kamera ei koskaan jyrää skannereita laadussa, eikä kuvia voi oikeasti pelastaa julkaisukuntoon kuvankäsittelöyohjelmallakaan, isken tähän muutamat erillisinä. Kuvasin näitä ihan senkin vuoksi, että minulla on jotain tutoriaaliani varten. Luit oikein: olen tekemässä tutoriaalia hevosen piirtämisestä.

Olen piirtänyt hevosia niin hiton kauan, ettei minua aina kiinnosta saattaa kuvia loppuun asti. Muutenkin pidän luonnoksista paljon, niissä on niin paljon potentiaalia ja muuttumisvaraa, ne ovat vaiheessa jossa virheet voi vielä korjata - jossa virheitä ei vielä siten ole samalla tavalla kuin valmiissa kuvassa. En tiedä näkeekö kukaan näistä, miten yritän ajatella aina kolmiulotteisesti, kun piirrän. Tutoriaalissani narisen melko rankasti siitä, miten vääränlaisena pidän kaksiulotteista tapaa opettaa ihmisiä piirtämään eläimiä eri asennoissa ja kulmissa... Kaikki on oikeasti kiinni anatomiatajusta eikä siitä, minkä kokoiselta jokin ruumiinosa näyttää jostakin kulmasta nähtynä.

Ja koska olen pienoismallifanaatikko, voi kuvistani paistaa läpi se että näen jokaisessa kuvassa jotain muovattavaa. Jos siis tulevaisuudessa uskallan hevosen muovata, niin ilmeisesti suunnittelen pahan päivän varalle hirveän pinon suttuja, joista joku tai jotkin voisivat sitten sopia alkupisteeksi.

Tekniikasta en sano mitään, ei siinä ole mitään lyijytäytekynää oudompaa ollut. oletettavasti kuiutenkin kova lyijy, joka selittää sen, miten karseaa näitä oli kuvata ja muokata...

Ympyrät sopivat raakaluonnosteluun, mutta anatomian piirtämiseen niistä ei ole.

Anatomisesti ihan kauhea, mutta jotenkin sen verran sulavamuotoinen että melkein pidän tästä itse.

Pystyynpomppija. Yllättävän lystikäs kuvakulma ja asento piirtää.

Nämä kolme - edelleen samalta paperilta ylempien kanssa - vihjaavat siitä miten kovasti olen kiinnostunut erilaisten jalka-asentojen ja askellajien vaiheiden ilmituomisesta pienoismallissa. Yritän edelleen löytää jonkun uskomattoman smoothin, luontevan tavan hahmotella anatomiat ja raajojen asennot oikein, ja tehdä niistä samalla öveksiksi vedettyjä karikatyyrejä. Tämä selittää myös sen, miksi kaulat voivat näyttää onnettoman nysiltä selkien ollessa kilometrimitoissa - ne ovat puoliverisiä tai muita keppanoita urheiluhevosia, ja minusta ne näyttävät usein tältä!

Ravuri.

Laukkuri.

Kiitolaukkuri... Tätä sutatessani näin päässäni kuvan Breyer traditional -moldista nimeltä Cigar.

Lisäksi olen viimeaikoina yrittänyt käyttää enemmän referenssiä, enkä piirtää typerästi pelkän nähdyn muistamisen varassa. Onneksi raahaan tuota pientä kameraa mukanani joka paikkaan, miksen siis töihinkin. Juuri nyt en ole töissä, mutta kun olin, valkkasin usein jonkin kissakuvista referenssiksi. Oikeastaan tein krokeja puolella järjellä, koska kameran akku ei kestä ikuisuuksia eikä kamera itse käynnissä kuin hetken aikaa... Virransäästöä jee.

Kaikki näistä eivät suinkaan ole reffin kanssa luonnosteltuja, mutta moni. Anatomisesti täysin kököt ovat varmasti päästä.Välineenä jotkin kivat tussit, joista erityisesti punaista käytän luonnosteluun.

Oikean puolen kolme tabbykuvaa ja kolme valkomustaa esittävät kahta omista kissoistamme (Lauha ja Amigo). Piirsin ne ihan tarkoituksella kiusatakseni itseäni kissojen anatomialla, joka on joskus liian hyytelömäinen ymmärrettäväksi. Vasemmalla olevat yksinkertaisemmat luonnokset olen tehnyt päästä.

Tämän paperi pääsi koneelle jo aikoja sitten, eri kuvauskerralla, mutta arvatenkin silloisten kuvien laatu oli niin karsea ettei minusta edes tunnu siltä että kuvasin sillä kertaa mitään... Yritin leikkiä mustekynällä ja häivytyksillä, ja välttää tyypillistä viivavarjostustapaani. Tuli vähän tumpeloita kuvia - siis miksi kaikki muut saavat tuollaisen random häivytysvarjostuksen toimimaan ja näyttämään kivalta, mutta minä en? Olen muutenkin niin paatunut heppapiirtäjä että näköjään sitä kiinnostusta revitään tekniikoista eikä aiheista...

Ja tiedoksi, tuo rautapakkokouluratsastus on minusta todella kaukana siitä, mitä sen olevinaan pitäisi olla. Se on syy siihen, miksi piirrän niin paljon kuvia, missä konilla on kita täynnä metallia ja huoliryppy silmän päällä.


Ponipoika. Jotain alkuperäisrotua se edustaa, kerta on hiirakko ja seepraraitajalkainen, ynnä nokikuvioinenkin.

Sitten kalloja... Tiedän, että nämäkin ovat anatomisesti ihan täynnä kökköjä, mutta ensivilkaisu on kuitenkin se, mikä näiden kanssa ratkaisee. Sitäpaitsi kun olin ihan netittömänä töissä, ei siinä mitään referenssejä nokan edessä (tauollakaan) koskaan ollut... Minusta on myös typerää olettaa että töissä voisi varta vasten piirtää jos se ei kuulu työhön (minulla kuului, mutta se ei liity heppapiirtämisiini yhtään mitenkään, tein omia roskasuttuja aivojen lepuuttamiseksi). Mietin näitä tehdessäni kai kuolaimen paikkaa ja sitä, miten rollkürin käyttö vaikuttaa hevosen anatomiaan ja psyykkiseen tilaan. Missä kuolaimen paikka on, miten törkeästi sitä pystyy käyttämään. Keskivertotallaaja kun ei vissiin yleensä mieti tuollaisia juttuja (anatomiaa) eikä tietenkään sieltä selästä sitä hevosen päätä juurikaan näe, niin... Minua silti kynsii se fakta, että toisinaan, vaikka ihan tietämättömyyden tai onnettomuudenkin seurauksena, voi hevosen alaleualla roikkua kokonaisen ihmisen verran kiloja.

Oikeanpuoleisesta olen tehnyt avatareni...

Koen hevonkallot vaikeiksi piirrettäviksi, kun kuvakulma ei ole se tyypillinen sivuprofiili. Ja siksihän näitä etuviistoja tulee tehdäkin.

Jatkan vähän väliä myös muuan perinnettäni, eli piirrän täysin järjenvastaisia ratsukoita karikatyyrien muodossa. Fysiikan lait kiehtovat... Ja jossakin aivoissani kummittelee halu päästä ratsaille joskus, eritoten niin että haahuilisi pitkiä matkoja maastossa. Minua mikää kouluratsastus tai esteiden pomppiminen kiinnosta... (Nyt älkää lukeko tätä väärin ja olettako, ettenkö tajuaisi, että ratsastusta pitää opetella, kentälläkin. Rehellisesti ottaen myös maastoilu on ihan OK paikka opetella, itse esimerkiksi opin istumaan laukassa oikein nimenomaan maastoillessa. Se on se ympäristö, missä minusta pitäisi ensisijaisesti ratsastaa, joten siellä myös kannattaa opetella mahdollisimman paljon.)

Ylisuuret ratsastajat ja liian pienet, töppöjalkaiset hevoset. Yhdistelmänä se on niin absurdi ja pöljä, epäeettinen... Kaiken lisäksi näillä tumpuilla on myös hirveät kontrollivälineet matkassaan, toisella on tuplakuolaimetkin. Satulavyöt on revitty mahdollisimman tiukalle siksi, ettei kämmin käydessä ja painovoiman uhatessa olisi vaarana ratsastajan keikahtaminen ja satulan mukana meneminen. Ja kyllä, nuo ovat nimenomaan hevosia eivätkä poneja - pieniä ja lyhytjalkaisia vain. Itse piirtotyyliin nyt kuuluu hienoinen isopäisyys.

Alemmassa kuvassa on innokas esteratsastaja, niinikään pienellä lyhytkinttuisella hevosella joka ei liene samalla mielentilalla isäntänsä kanssa. Minkähänlaista laukan ratsastaminen oikeasti olisi noin nysäjalkaisen hevosen selässä istuttuna? Konin selkä ei anakaan tulisi kestämään mitään mäyräkoirarakennetta, se on varma... Piirsin ratsulle ainakin gägit, remonttiturpiksen ja apuohjatkin, kaikki ne siksi koska minusta etenkin kaksi ensinmainittua ovat ihan hirveitä välineitä. Ajatuskin siitä, että jokin remeli on kiedottu juuri nenäluun ohuimman osan päälle on karmea. Ja gägi sitten, no, sehän on vipuvaikuttava nivelkuolain - en näe siinä järkeä sitten yhtään. Usein kuvissa näkee sen olevan tiukalle kiskottu, I mean, ratsastaja roikkuu ohjissa...

Juttutuokio.

Tämä esteratsastaja on autuaan välinpitämätön ratsunsa mukavuutta kohtaan.

Joskus kun tympäännyn piirtämiseen, teen sitä vasurilla. Olen kouluttanut vasenta kättäni piirtokädeksi, ja pikkuhiljaa sekin alkaa tajuamaan mitä siltä odotetaan. Ja toki se on niin, että mikään oikealla kädellä piirretty saddlebredi ei onnistu mutta vasurilla siitä tulee heti ensimmäisenä melko rodunomainen... Eikä edes ole niin tappokarrikoitu kuin tavallisimmat piirtämäni saddlerit. 


Käytin töissä permanettitussia. Mienasin sitten tulla sen kanssa hulluksi, liian hyvä kynä, joten sotkin sillä yhden paperin sitten. Kuvassa on tarkoituksella pientä (tai vähemmän pientä) Lena Furberg -tyylittelyä. Sen piirtäjän sarjakuvia luin pentuna paljon ja tietenkin se vaikutti, mutta olen onneksi päässyt Lenan tyylistä eroon jo aikoja sitten. Nykylogiikallani kaakkini ovat ennemmin rumia ja karmivia eivätkä niinkään söpöjä. Ja se on ihan OK minulle, ruma on joskus parasta.

Tästä tulee todella vahvasti mieleen eräs vanha hahmo, jota ollaan täällä päässä piirrelty jo ehkä kymmenen vuotta. Hui.

Taas yksi töppöjalkainen puoliverinen... En tiedä miksi sillä on arabiriimu. Enkä edelleenkään tiedä miksi hevosella voisi olla päänsä pituiset jalat? Onneksi ei ole, kovin usein siis. Nimittäin on niitä nysäkoipisia tullut joskus netistä vastaan.

Alempi on sitten ihan päinvastainen - pitkäjalkainen saddlebred. Tuollaisia kuikeloita ne ovat yleensä.Syynä siihen on niiden käyttötapa, joka ei ainakaan tee hyvää hevosen rakenteelle. (Normaalisti pidetty ja ratsastettu saddlebred voi näyttää melkein peruspuoliveriseltä. Tosi absurdia että ihminen saa saman rodun edustajan ihan barbiponiksi jollakin "ratsastustyylillä"...)

Mie ihan varmasti kustomoin tälläsen mäykkyhepan joskus - Schleichistä.

Liekö parhaita piirtämiäni saddlereita, kun ottaa huomioon, että löydän jokaisesta suhrustani aina jotain naristavaa. Tässäkin anatomia kökköää, mutta ehkäisin lisäpilaamiset jättämällä konin yksinkertaisemmaksi.


Blöö, mitähä myöhemmi... Lisää sudduja ainakin. Itseasiassa suttuja, joilla voisin avata vähän sitä miten pienoismallivarusteitakin teen.

Ja hmm, mahtaako lukijalaumassa olla mitään kiinnostusta johonkin piirtämiseen liittyvään tutoriaaliin, vinkkipostaukseen tai muuhun moiseen? Aihevalikoimani ei ole kovin ihmeellinen, mutta en toisaalta osaa määrittää yksiselitteisesti mitä "osaan" tai en osaa. Mutta siis jotain liittyen välineisiin, materiaaleihin, anatomiaan, varjostuksiin... Mitä ny päänuppiin pälkähtää. Olen varmaan huonohko heittämään hatusta ideoita, kun olen tässä elämäntavassa niin hukuksissa - visuaalinen taide on kolmas elämäni keskipisteistä (tieteen ja lemmikkien ohella), enkä tiedä millaista on elää esimerkiksi piirtämättä tai katsomatta joka asiaa piirtäjänäkökulmasta.

Myös jotain piirtämisen ja pienoismallailun suhteesta tekisi mieli postata, mutta sekin aihe on niiiiiin pirun laaja ja mutkikas, ynnä limittäinen selitettävä...  

19. helmikuuta 2017

Nuudeli, vuoden 2017 ensimmäinen kustomi

Sain tämän valmiiksi jo tammikuussa, mutta vasta 17. helmikuuta eestyin kuvaamaan sen kunnolla. Aiemmin ottamani kuvat (joihin aloituskuva kuuluu) olivat liian huonoja julkaistavaksi oikeasti mihinkään, vaikka kerkesinkin jo tunkea pari DeviantART -galleriaani.


Nuudeliksi nopsaan nimeämäni kustomi oli alunperin Schleichin ruunikko kouluratsuhannoveritamma. Ostin sen... aikoja sitten. Ehkä 2013 tai sitä ennen. Valmiiksi se tuli vasta tänä vuonna, kuten mainittua. Vaihekuvia on melko paljon, suurin osa niistä esittää muovailuvaiheita.
Vanhimmat kuvat on otettu vanhimmalla kamerallani, Pikkutyypillä, joskus vuoden 2013 aikana kai (arvatenkin viimeistään silloin, koska tuona vuonna hankin järkkärini). Kuvauspaikka ei ollut koti koska kustomoin ajantapoksi koulun asuntolassa. Terrakotan värinen massa oli DASia.

Nuudelista piti alunperin tulla joku suomenhevosen ja lämppärin sekoitus, eikä väriksi kaavailtu suinkaan punarautiasta liinakkoa... Ei minulla mitään sen tarkempaa suunnitelmaa sen varalle silloin edes ollut. Vuolin siltä pintelit pois niin suurelta osin kuin kykenin, lisäksi naama, kaula ja selkä maistoivat veistä. Kavioista poistin kengät. Korvat olen muovannut ainakin kolmesti uudelleen, sama hännällä. Lopulta olin tosi vähällä jättää tämänkin sikseen, koska halusin parantaa massailuja mutta en tiennyt miten...

Nostalgiaa!


Yhteen aikaan, 2014, testasin onko silkkimassasta kustomointimassaksi. Itseasiassa on - ja ei ole. Korvia siitä voi tehdä, ynnä jouhia erillisistä pötkylöistä, mutta tuollaista työkalulla uritettua harjaa ei kannata yrittää muovata. Näyttää enemmän kuivuneelta purkalta kuin hevosen harjalta... Tai no, pitäisi ehkä testata nykyisin uudelleen, mutta en toistaiseksi ole innostunut. Pidän nimittäin hirveästi siitä millaista veden kanssa työstettävien massojen urittaminen on.  

Huomatkaa selässä olevat tussinjäljet. Maalaamattomia on kätevä käyttää vaikka satulamalleina (se satula ei koskaan tullut valmiiksi).


Seuraavat esittävät vaihetta, kun olin nyhtänyt silkkimassat irti ja tehnyt mm. Kreasta kunnon harjan, kerran tehnyt hännän (ja repinyt irti), korvat...


Olen kokoajan pitänyt Nuudelin päästä.

Oikeaoppisestihan korvat tehdään joko epoksimassasta tai niin, että sisällä on vaikka muoviin kuumana iskettyä rautalankaa tukena.

Vuolin kavioista kengät pois ja massailin 'nostettuihin' kavioihin pohjat.

Tämä taempi kavionpohja lähti jossakin välissä irti, en jaksanut muovata uusiksi...

Koska toivoin Nuudelista varustettavaa kouluratsumallia, meinasin jo kerran tehdä sille tuollaisen hulmuhännän... Mistä ei tietenkään mitään tullut. Tiedän kyllä, että rautalankaa pitäisi käyttää tunkemalla se esimerkiksi kynttilällä kuumennettuna tuonne konin kannikkaan, jotta rautalankaa käytettäisi sitten hännän ruotona, mutta minkäs teet kun vältän tulella leikkimistä... Halusin hännästä kyllä sellaisen, että siihen periaatteessa voisi laittaa vaikka häntäremmin jos syytä on. Lopulta revin onnettoman virityksen irti ja rupesin suosiolla tekemään kropanmyötäistä huiskua.


En minä noin rumaa häntää olisi itseltäni sietänytkään...


Ohentakaa niitä maalejanne, ihmiset.

Massoina käytin ainakin sellaisia kuin DAS ja Krea, ynnä Jovi. Nyt kun kerkesin jo rutsauttamaan hännän poks niin voin sanoa, etten tuota Jovia suosittele ainakaan ulkoneviin kohtiin. Krea on aina tuntunut kaikista paheksutuista askartelumassoista vahvimmalta ja muuten vaan parhaalta.

Seuraavat kuvat ovat viimeisestä muovailuvaiheesta. Tamma oli hankkinut otsaharjan ja lopullisen häntänsä. 


Lakkaan massailut ennen maalaamista. Myös silloin, kun lisään massaa pohjamaalin päälle.



Suunnittelin alunperin lisääväni massaa vielä tuohon tyveen, ettei se näyttäisi murretulta, mutta en ehtinyt...

Tammikuussa 2017 iski jokin outo maalausvimma, ja päätin valkata jonkun randomin uhrin hyllystä. Käytin värejä suoraan purkista, joko tehdassekoitteisia tai itse sotkettuja... Olen joskus vetelä tekemään noin simppeleitä asioita (sekoittamaan värejä) itse. Voitte nähdä että sain konin vahingossa valmiiksi saman vuorokauden sisällä. Samalla pääsin varmuuteen siitä, että tämä on suomenhevonen eikä risteytys.

Maalasin sen akryyleillä (Louvren ja Mont Marten tuubivärejä), lakkoina Heyda -servettilakka ja yksityiskohtia varten Louvren brilliantti... Käytin keinokuitusiveltimiä.

Pienemmät siveltimet eivät malttaneet tulla kuvattavaksi, niillä oli bileet laatikossa.

Turkin päällimmäisen värin ohennettu kerros, ennen tujumman kerroksen maalaamista.

Nimi Nuudeli ei saa jäädä sille ainakaan viralliseksi nimeksi. Olen vaan huono nimeämään tammoja! Äh. Lisäksi nimien tulee sopia kantajilleen myös värimaailmaltaan; jos tiedät mitä synestesia on, sitten ehkä tajuat mitä tässä hölötän. Nuudeli -heppa on ruoan värinen, tarkemmin sanottuna mieleen tulee pasta, pizza ja jotkin leivät.

En pahoittele vaikka jotakuta järkyttäisi heppojeni sensuroimattomuus. Ymmärtäkää se miten haluatte.

Arvatkee mitä kävi heti ensimmäisen koekuvan otettuani - muksautin Nuudelin kumoon juuri sille puolelle, jolla sen häntä on. Napspoikki meni ja joutui liimattavaksi. Ei sekään ihan herkkujuttu ollut tehdä, koska vaikka käytin pienoismalliliimaa (esim. lentokoneisiin tarkoitettua), olivat ilmeisesti omat käsivoimani niin tujut että onnistuin katkaisemaan paksummankin palan hännästä irti. Jee. No, häntä on nyt liimattu. Oikeanpuoleinen korvakin sai pientä osumaa, ilmeisesti maali vaan vähän kuoriintui irti...

The hännänpala.


Pelastaja.

Heppa sai varmuuden vuoksi suoranaisen sängyn, jolla se lojuu kaiken aikansa hyllyssä ollessaan. Kaulan alla on 'tyyny', joka takaa sen ettei korviin kohdistu painetta, mikä voisi aiheuttaa niiden murtumisen. Luksusta hänellä verrattuna naapureihinsa. Päädyin tähän ratkaisuun, kun totesin, ettei tälle mitään lointa kannata ruveta tekemään - häntä olisi vain tiellä ja yhtlailla suojauksen tarpeessa, eikä loimi estä sitä hajoamasta.


Suosittelen. Jotain käyttöä hukkakankaillekin...


Sitten ne varsinaiset kuvat. Olikin iso vaiva kirjoittaa tuo alkusepustus tuohon, koska tykkään itse jos on paljon tekstiä kuvien ohella. Kuvatessani jäi päälle väärä valkotasapaino, jonka olin aiemmin säätänyt, joten nämä ovat vähän liian punaisia kyllä. Jouhista taas tulee mieleen home, eikä siinä auta sekään että ne oikeasti ovat aavistuksen vihertävät (Inktense ei näytä ikinä samalta laveerattuna kuin ennen sitä).
Lisäksi, koska kuvasin järkkärillä, jonka salama on pikku pröblema aina sen mukaan minkä kokoisia asioita kuvaan, ovat nämä kokovartaloräpsyt melko tummia.

Hieman näpelöidympi kuva.





Peruskuvien sekaan kuuluu myös pakolliset räpsyt vatsapuolelta, siellä on signeeraukseni. Ei näytä kovin ihmeelliseltä (saati ole lakan takia luettavissa) verrattuna oikeasti osaavien kustomoijien nimmareihin. Piru niiden maalien kanssa.


Heppa kannattaa signeerata: nimmari ja valmistumisvuosi.

Ja, niinikään peruskuvien jälkeen tulee aina läjä yktisyiskohtia, kuten pään merkit, silmät, miten on muotoiltu tai maalattu sitä ja tätä ja tuotakin. Riippuu aivan hevosesta, mitä haluan näyttää tarkemmin.

Yksinkertaisesti hyvä kuvalkuma tätä heppaa tallennettaessa.

Laukkiiii.

Laukki ja sen kulku oikean nenäsieraimen sisälle.

Halusin pigmentittömän ylähuulen, mutta alahuuli sai pysyä tummana.

Tykkään genetiikasta, ja leikin ajatuksella että Nuudelillakin olisi värillinen täplä laukin päällä; siksi vasen sierain on tumma.



Silimä. Pohjalla on ihonväriä, jonka päälle vedin kahta ruskean sävyä ja lopuksi mustalla pupillin.


Oikea korva sai osumaa kaatumistilanteessa.

Jalkoja kuvasin enimmäkseen siksi, koska olin maalannut kaviot Derwent Inktense -kynillä (levitetty ja kiinnitetty lakalla) ja sävyttänyt sukkiin vähän ihonväriä... Mutta ai jee, koska järkkärini, näistä tuli vähän liian valoisia.



Varjostettu maalilla. Ihonväriä. Mukana vettä häivitysten tekemiseksi.

Takakaviot ovat oikeasti aika tummat harmaat, mutta tämä pirun salama oli aika... kirkas.


Lopuksi muutama vajaa kuva, joita ei pysty lajittelemaan. Ei edes tarvitse pystyä.



Miks miusta tuntuu, ettei tälle tule jatkossa kovin usein riimuja puettua...


Yhteensulauma: Tällä hetkellä paras kustomini, mitä valmistuneisiin tulee. Omat laatukriteerini eivät silti täyty, esimerkiksi muovailupuolessa olisi paljon paranneltavaa. Maalipinta näyttää kuvissa pahemmalta kuin todellisuudessa, koska yksityiskohdat ja rosoisuus tulevat selkeästi esiin. Lakkaan en ole ikinä tyytyväinen, mutta koska jollakin täytyy koni päällystää, on tyydyttävä turhan muovisen näköisiin pinnoitusmateriaaleihin (ts. Heyda - joka ohuena kerroksena mm. sienityökalulla levitettynä ON just ja just kelpoa katsottavaa). Muovailusta senkin verran vielä, että ellen olisi jo muuten vaan pitänyt Nuudelin naamasta, olisi sen pää paljon raskastekoisempi kuin nyt. Tykkään kyömynaamoista, ja mielestäni suomenhevonen näyttää vallan hyvältä jos se on oikeasti jytky, työhevostyyppinen. Myös se, ettei tästä kuulunut alunalkaen suokkaria tulla, selittää sen miksi sen pää on noin siro.  

Oik. Schleichin hannovertamma OF, keskellä suomenhevosruuna Nuokkis (CM, ilmeisesti 2009), ja vas. tietenkin Nuudeli...

Yritän tässä opettaa itseäni lataamaan blogiin kuvat isoina... Tai siis koossa "suuri" keskikokoisen sijaan. Saahan nämä aina klikattua täysikokoisiksi, mutta itse arvostan sitä jos niin ei tarvitse jokaisen kuvan kohdalla tehdä.

Minulla on kova hinku saada maalausvalmiiksi pino muita, uudempia projekteja, mutta ongelmani on erittäin kelju: en tiedä miten ne hevoset saa kestämään tolpillaan, kun ei ole näkyviä vuohisia joihin viritellä rautalankoja. Pitää kai viimein opetella käyttämään potentiaalisesti tuhovoimaista ilmiötä nimeltä kynttilä... Tujua rautalankaahan minulla on. (Tai ehkä laitan kaksosen tekemään ne tulijutut puolestani.)

Mutta hei, tämä maailma tarvitsee suomenhevoskustomeita - ja suokkimalleja ylipäänsä.