25. huhtikuuta 2018

Banneri vaihtui taas

Katsotsaan tuleeko tälläkin kertaa ongelmia!

Vaihdoin bannerin. Tein useamman, joista sitten valikoida parhaan. Tai no, vilautin ne Kavelle ja käytännössä hän päätti banskun puolestani.


Se on tehty tästä kuvasta:

Reizvoll ahdettuna Fightmore -suitsiin, selässä oli Offhand jolle ei saisi tuollaisia romuja käsiin päästää. Mutta ei voi mitään sillekään, jos nukke on hyvän kokoinen ja mallinen ratsastajaksi...

...niitä ongelmiahan tuli. En tajua tätä. Avuksi kelpasi se, että lätkin kuvat HTML:n sijaan suoraan... En edes tiedä asioiden nimiä, mutta kai ainakin bloggaajat tajuavat.

12. huhtikuuta 2018

TheTu rakentelee

Päätin saada jotain aikaiseksi, ja heti ensiksi iskin The Tuherrukselle lisää leveyttä. Kuvatkin pitää laajentaa, tosin en koske jo julkaistuihin teksteihin (enkä kai niihin joissa on jo liikaa kuvia...).

Tämä proju on sitten tietenkin pitkään kesken, koska kuvien suurentelu yksi kerrallaan koneelta ja koodimössöistä etsiminen ei ole sitä, mitä haluaisin tehdä esimerkiksi siten että siitä saisi palkkaa. Tai siis edes. Sivujenkin kuvat menevät vaihtoon (jos kuvituskuva ei ole ollut hemmetin jees ja ansaitse siis tulla vain suurennetuksi).

Tästä 'suuresta'...

Koska olen ihan jeesisti tottunut siihenkin, kun vaihdoin kuvat keskikokoisesta suureen, ja tämäkin siis sillä "näkyy sitten seuraavassa julkaisussa" -logiikalla aiheutettuna, en viitsi räkiintyä stressiin tälläkään kertaa kun vaihtelen kuvakooksi ERITTÄIN SUUREN.

...TÄHÄN! Ehk näkkeeki vähä jottai ny?

Ja BANNERIKIN MENEE LEV... levenn... nettäväksi. Tai siis vaihtoon. Syynä on se, kun nimestään ja toiveistani/mme huolimatta en saa tänne näköjään yhtäkään kuvataideaiheista artikkelia. Kun en jaksa edes sanoa tuherruksiani taiteeksi.

Olkaatten siis ihmettelemäti, jos blogi näyttää kummalliselta tässä jonkin aikaa ja kuvat ovat eri kokoisia. Se vain bodaa.

Mokkis varastaa aivosolujanne.

(Kuvitin tämän tällä kertaa omatekoisilla rotilla, koska traditionalisuitsipääkuvat tursuavat ulos korvistani.)

29. maaliskuuta 2018

Miksen päivitä useammin?

Kohta on taas kulunnut kuukausi edellisestä postauksesta.

Mietin välillä, miksen julkaise niin usein kuin "pitäisi"? Pitäisikö? Luonnoksia tuossa on kuitenkin suunnilleen sata, osa ihan kesken ja osa periaatteessa julkaisukondiksessa.

Sanon nyt suoraan, etten ala leikkimään mitään "julkaisen kerran viikossa ja olen aktiivinen" -tyyppiä. Enkä myöskään odota mitä lukijat haluaisivat nähdä, tai mitään muutakaan...

Repa vissiin leikkikiusaa Dreamyä.

Tuntuu ettei tästä hommasta oikeasti saa jatkuvaa bloggaamista aikaiseksi. Tykkään itse sellaisesta, että yhdestä asiasta tehdään kauhea tekstiseinämä ja se julkaistaan siis erillisenä artikkelina, mutta en saa sellaisia kirjoitettua - enää nykyisin ainakaan. Inhoan sitä, jos tekstiä on liian vähän. Nykyihmiset eivät enää osaa eivätkä halua kirjoittaa kunnolla, joten tykkäisin, jos jaksaisin edes itse julkaista runsaassa määrin älykästä tekstiä. Mutta en jaksa enkä pysty. Asian ydin voidaan käydä hyvin läpi parissa lauseessa, ja siinähän se sitten onkin... Sellainen on pintaraapaisu, mutta pintaraapaisu ei koskaan riitä.

En ole mikään päiväkirjabloggaaja, jollaisia suurin osa bloggaajista todennäköisesti on. En voi kirjoittaa enkä julkaista asioita heti, kun ne on suoritettu, en voi edes kuvata niitä heti. Joka asian julkaisua saa odottaa järjettömän pitkään. Laitan aivoja artikkeleihini...

En pysty edes alustamaan muita kuin pintaraapaisuja juuri nyt. Tämä on vaivannut jo melko kauan.

En tiedä mitä pirua nyt teen tämän blogin kanssa. Sama koskee mm. Pienoiskaviota ja mahdollisia muita blogeja, jotka eivät ole vain kokoelmakotisivujen virassa. Kuvikkoa ja Sormirottaa on suht helppo päivittää, koska ne ovat pelkkää mekaanista selittämistä per kohde, eikä minun ole mikään pakko iskeä jokaiseen julkaisuun mitään valtavan syväluotaavaa analyysiä siitä miksi tämä ja tuo modelli on näin ja noin.

Dreamy, niskassa Kirsikkanekku -rotta (hyvin vanha tekele).

Aikaa minulla on, se ei edelleenkään ole mikään selitys millekään. Siksi se ottaakin päähän, kun jaksamista sitten taas ei ole - yhtään! Jotain kirjoittamisen ja bloggaamisen kannalta olennaista tässä nyt puuttuu, jotain mitä pitäisi olla jotta tekstejä tulisi. Kuvia räpsin harva se päivä, ja ihan vasta käsittelin uusimmat, mutta tämä simpuran blogi se vaan kuolioi keskenänsä.

Niin ja muinaisuuksista oppineena en sano, että aikoisin lopettaa bloggaamisen. Tuskin niin käy kuitenkaan. Mutta en jaksa kuunnella omaa vaatimustani siitä, että pitäisi postata joka kuukausi ehkä pari tekstiä, kun en vaan sellaiseen yhtään kykene. Ja kysynpä vaan, mitä ihmeen blogattavaa keksisin mistään aiheesta? Lisäksi, honestly, tosi moni on varmaan kirjoittanut asioita ennen minua ja paljon paremmin. Ehkä englanniksi vain, tosin. Mutta eihän Suomessa oikein ole mallareita kuin kourallinen... Enkä luokittele itseäni miksikään laadukkaaksi piirtäjäksikään, etenkään kun ei ole mitään yhteisöä ympärillä (mitä aiheisiin tulee).

Motivaatio puuttuu.

Kaikkea mahdollista puuttuu.

Syy kirjoittaa.

Syy julkaista.

Ei minulla ole mitään syytä julkaista netissä tavaraa harrastuksesta, jota harrastan ensisijaisesti vain itseäni varten, yksinäni, käytännössä muusta harrastajakunnasta erossa.

Kaipa se loppumaton itsekriittisyyskin on niin iso jarru, etten ihan sen takia jaksa nähdä vaivaa asioiden julkaisuun, kun joka kerta pitää ilmoittaa, ettei itse tekemäni tavara ole sitä mitä haluaisin sen olevan. Sanoisinko, että se vie mehuja aika railakkaasti.

Mikään ei todellakaan riitä, aina on jotain mitä puuttuu ja mitä tarvitsisi.

Vissy, taluttajana Rämä.



Olisi ihan jees voida puhkaista tämä typerä kupla joskus, mutta minkäs minä sille mahdan jos siinä pitää elää eikä kukaan sitä puhkaise. Itse en voi sitä tehdä. Enkä tiedä, kuka voisi.

5. maaliskuuta 2018

Miten pienoismalliheppaa nostetaan ja kannetaan?

Silmäni yrittävät tippua kuopistaan melko usein, kun katson YouTubesta ihmisten videoita, joissa he käpälöivät modellejaan. Syy: se miten huolettomasti niitä käsitellään. Itselleni ei yleensä tule kuuloonkaan olettaa, että häntä tai raaja olisi jokin kädensija!

Eli siis, kerronpa ihan kuvien kera, miten itse kantelen kaakkejani, ja miten niitä EI kanneta! Kuvat ovat laatua kompostori, mutta ignooratkaa se - sen sijaan, katsokaa niitä.

Pienoismallia kannettaessa mistään ei kannata puristaa kädellä, vaikkei malli siitä kärsisikään. On parempi toimia kaikkien kohdalla herkkien mukaan eikä toistepäin. Nostaminen ja kantaminen tehdään hitaasti ja varovasti, varsinkin jos nostellaan ahtaasta rivistä joku jonka koivet osoittavat mikä minnekin (Killi...). En osaa selittää mitään painopisteistä, mutta sen tuntee kyllä, kun paino on kädellä tai roikkuu siten, että se on vakaa ja varma; siksi taaksesojottavasta jalasta kannettaessa konin nokan pitäisi olla alaspäin, eikä siten, että se "seisoisi ilmassa" samalla kun se kinttu rasittuu.


Hyviä tapoja:

Käsi vatsan alle ja/tai kropan ympäri. Tämä on varma tapa saada koko hevosen paino vakaaksi, siten ettei se keiku mihinkään ja tipahda. Kannattaa pitää esimerkiksi peukku siten että käsi lukitsee hepan aloilleen. (Onneksi käsi on täynnä pieniä niveliä. Ne mahdollistavat sen, että koura mukautuu modellin muotoihin mahdollisimman hyvin.)

Kropasta kannattelua voi tehdä jokaisen pienoismallin kanssa.





Kiinni hännästä ja takapolvista. Käytän tätä todella usein. Ei suositella käytettäväksi hevosilla, joilla on ohut häntä ja/tai hännäntyvi (hyvä esimerkki: Brunello).






Molemmat etujalat. Samalla mallia voi tukea parilla sormella vatsapuolelta. Ote pidetään mahdollisimman ylhäällä. Käytän tätä nostotapaa paljon ihan vain siksi, koska heppani asuvat rivissä hyllyllä - kuten varmaan kaikilla muillakin...




Kaula. KOKO kaula vaan kouraan! Kokonaiseen kouraan. Tätäkin käytän koska se on kätevää hyllyrivisäilytyksen kanssa.

Ei pidä rutistaa, mutta otteen tulee olla vakaa.


OK, tämä voi näyttää siltä kuin koni olisi lyömäase, mutta ei se ole.

Minulla on myös ainakin kaksi heppaa, jotka voivat istua kädellä asentojensa takia. Täytyy pitää hyvin kiinni, enkä käytä tätä minään oikeana kantelutapana... Mutta se on riittävän varmaa jotta olen voinut kuvata asian!


Miten ei tehdä:

Yhden jalan varassa. Varsinkaan jos se jalka ei ole "maassa" tai muutoin alaspäin suorassa. Dreamyllä tuollainen jalka on, joten siitä voi nostaa kuvan kertomalla tavalla - koura koko jalan ympärille käärittynä. Muutenkin kyseinen malli (tai koko moldi) on sellainen, jota voi kannella melkein miten tahansa, kun on pienehkö ja töpäkkä.

Dreamyllä tämä on harmitonta, mutta ei kaikilla.

En mielelläni kallistele heppaa mihinkään kenoon siitä jalasta, jonka varassa sitä kannatellaan.

Päästä kiinni. Ei ei ei. Korvat altistuvat rasitukselle; en tiedä voivatko ne napsahtaa poikki tuollaisesta, mutta en aio kokeilla. Kuitenkaan esimerkiksi kustomeita en nostaisi näin, koska maalit ja massat voivat kärsiä - minä teen kaikille kustomeilleni aina uudet korvat! Jos on pakko nostaa päästä, kannattaa kääriä koko lärvi hanskaan ja suojella korvia jättämällä ne koskematta.Voisin myös dsanoa, että koska hevonen on keskimäärin pitkä eläin, jonka naama on toisessa päässä sitä pituutta, voi päästä nostettaessa ote lipsahtaa siten että painopiste valuu järjen mukaisesti alas. Tällöin heppa voi kolhiintua, ja esim. heiveröiset kustomit kärsiä jos jalat kolisevat mihin sattuu. (Ihmiset ovat mestareita myös Breyereiden jalkojen katkomisessa. Minä en ole.)

Kustomeitahan en suosittele nostamaan päästä myöskään siksi, koska jos vaikka kaulaa on muokattu tai se on kokonaan uusiksi tehty, voivat rakenteet antaa periksi, koska ne eivät kuitenkaan ole mitään muovia. Itse olen uusinut kauloja vain Schleicheiltä.

Ei näin, ei näin! Pelastakaa korvat.

Pelkästä hännästä ei kannata nostaa, varsinkaan jos modellilla on kapea hännäntyvi. Semmoisia malleja, joilla on runsas häntä, joka on ehkä myös muotoiltu enempi kiinni kroppaan, voi nostella pelkästä hännästä melko huoletta. Jotain Killiä en kantelisi hännästä ollenkaan, mutta Dreamyä kyllä (enkä tätäkään ihan kokoajan).


Liian kevyt ote - hevosta tulee nostaa koko kädellä, ei parilla sormella...

Eihän tästä näy mihinkään se, että ote on epävakaa.


Yritetään kans huomioida se, että heppaa kannattaa käsitellä kangashanskoilla. Itse en tykkää ajatuksesta, että heppani tahraantuisivat hikeen ja muuhun klähmään mitä sormista erittyy, haluttiin tai ei.

Tärkeintä kaikkien yhtään painavampien/isompien mallien kanssa on vain se, että ote on pitävä eikä rasita pienoismallia mistään kohtaa. Pieniä voi nostella melkein miten tahansa.


Minun on pakko miettiä, että olenko jokin true-hevosmallari nyt kun olen julkaissut tekstin, jossa käsitellään muovikonin kantamista? En ole nähnyt tällaista artikkelia koskaan aiemmin keltään muulta... 

11. helmikuuta 2018

Kave kysyy, minä vastaan

Seuraavat kysymykset ovat tulleet Kavelta. Itse nakkasin hänelle vastaavanmittaisen nipun, jonka seuraamukset voitte lukea hänen blogistaan. Suurin osa kysymyksistä koskee pienoismalleja, mutta seassa on myös henkilökohtaisuuksia (tirsk).


 - Kuinka suuri kokoelmasi oikein on?
Kokoelmani on kovan luokan mallareihin verrattuna pieni, mutta kuitenkin suurempi kuin sellainen, mitä pitäisin itselleni liian pienenä. Lisää heppoja saa tulla kyllä, ja pitääkin! Tarkoitan vain, että kun Breyer traditionaleja on nyt yli 10 kipaletta, alkaa se tuntumaan jo kokoelmalta ja maailmalta. Runsaus on minulle tärkeää; kolme traditionalia ei ole tarpeeksi, ja kauan minulla oli asia juuri näin - mutta ei ole enää! Vertailuna: CollectAa omistan vain yhden hevosen, ja se on liian iso Schleich -maailmaan, joten sillä ei toistaiseksi ole universumia eikä edes nimeä. Pitäisi ostaa kyseistä merkkiä pari kourallista ensin; katsotaan sitten, millaisia persoonia niistä löytyy.

Viisi Breyer Traditionalia: Symppy, Lanttu, Salma, Dreamy ja Okay. Siniloiminen splashedi ja oikinpuolimmainen keltaloiminen ovat leluista kustomoidut Spilli ja Rollo. Ehkä puolet laumasta on alempana hyllyssä, mutten kehdannut pistää niistä tähän kuvaa, kun shown varastavat puoliksi pukemattomat nukkeni...

Schleichejähän minulla on pari hyllyllistä, sanoisin että vähintään 200 kpl nyt. Osa niistä on palasina. Mutta koska Schleichit eivät ole pienoismalleja, niin silloin varsinainen mallihevoskokoelmani on ihan liian pieni. Muovikaakkeja ylipäänsä omistan kuitenkin huoneellisen. Tosin kyllähän lelusta saa pienoismallin kun tekee, joten Schleich -kustomini ovat myös pienoismalleja. Heitä on muutamakin kourallinen.

Suurin osa traditionaleistani on OF -kuntoisia Breyereitä, seassa on kolmisen kustomia ja pari koskematonta lelua. Classiceista valtaosa on leluja (lapsuudesta) ja potentiaalista uhrikamaa, plus sitten Safari BR quartertamma ja hannisruuna. Little Bit -skaalaa minulla on tosiaan eniten ja siinä koossa myös suurin osa kustomeistani. Radikaaleimmat projut ovat Schleich -perusteisia, kiitos sen ihanasti silputtavan muovilaadun.

Schleichin clyderuunasta tehty Sir Vederin ja hänen akkansa, trakehnertammasta tehty lämppäritamma Savage Maisto.

Todella pikkuruisia kustomeita olen tehnyt myös, mutta ne ovat aika vanhoja ja niin rumia, etten viitsi edes itse katsoa niitä.

- Mikä on suosikkivarusteesi tehdä?
Ehkä suitset. Keh, mitäs muuta olenkaan tehnyt niin hartaasti? Riimuja ehkä... Ja narujahan minulla on riesaksi asti... Ohjiakin tulee välillä askarreltua ihan muuten vaan, eipähän ole pulaa mistään jos ratsukoita rakentelen. Olen viimeaikoina kuitenkin huomannut, että fokusoin mieluiten juuri monimutkaisten, hankalasti tehtävien ja puettavien suitsiviritysten tekemiseen. Tykkään tutkia niitä ja niiden toimintatapoja ja nähdä, miten paperilla debytoineet ideani toimisivat oikeasti.

Parit ohjat.

Keksin vihdoin kiinnostavan paikan hackamorekangille, jotka tein joskus aiemmin. Tämän virityksen nimi on fightmore, koska sekä sen teko että pukeminen oli isompi taistelu kuin minkään muiden suitsien kanssa ikinä. (Ja kyllä, hannoveri/enkkuturpis-alaturpis -yhdistelmä on kiinnitetty liian alas, koska keksin paremman tavan vasta kun heivasin tuon valkoisen pehmusteen...) Minulla on kauhea halu poistaa nuo kuolainkoukut ja kiinnittää renkaat suoraan poskiremmeihin, mutten raaski, koska kiroaisin sitten kun sitä parempaa rautalankaa (kuolaimiin) taas olisi.

- Entä lempivärisi maalata?
Jostain syystä tykkään ns. tylsistä perusväreistä, eli just rautiaat, ruunikot ja mustat ovat kivoja. Ja kimot, siis kaikki suhteellinen tasainen. Toisaalta tykkään myös leikkiä valkoisilla merkeillä ja askarrella sinisiä silmiä. Joku supersuosikkini kaikista väreistä on kuitenkin ehkä isomerkkinen ja sinisilmäinen splashed white, jolla on korni valkopää, ja siis pohjaväri saa olla mikä hyvänsä...

Raaste näytti näin rumalta kerran. Se on oikeasti karmea tunne kun tekee sileälle pinnalle ensimmäisen tummemman kerroksen, eikä tiedä, miten sitä muka voisi heti häivyttää - siis akryylimaalia...

- Paras vaihe kustomoinnissa? Miksi?
Tykkään nähdä kun visioimani muodot muuttuvat konkreettisiksi - edellyttäen, että ne jopa onnistuvat... Tykkään myös rehairittaa ja tehdä hevosille erilaisia ilmeitä. Jokainen vaihe on kyllä silleen jees, etten osaa sanoa mikä niistä olisi se the paras. Tai no, yksi iso juttu on se, kun pääsen maalaamaan silmiä, koska silmät merkitsevät lopputuloksen kannalta paljon.

Rollo on joka tapauksessa creepy, olivat sen silmät valmiit tai eivät...

Dippi malttaa.

- Miksi juuri hevoset mallailussa?
Olen hevosihminen, lisäksi myös piirtäjä ja tarinantekijä. Piirtäjänä tähtään anatomian ja realistisuuden osaamiseen ja toisinaan tyylittelyyn (jolloin anatomia on silti mukana), joten pidän siitä, mitä haluaisin itse osata. Piirrän paljon juuri hevosia, joten osaan nähdä, jos sellainen myös muotoillaan hyvin. Esimerkiksi koirien suhteen olen sokeampi, kuten Kave on varmasti huomannut (öhöm... TIRSK), mutta toisaalta, enpä myöskään ole koiraihminen enkä piirrä sellaisia, joten en keräile koiramalleja.

Oikeastaan saatoin vain ajautua lapsuuden hevospiirtäjyydestä ja -leikkijästä hevosmallariksi, koska pienoismalleissa voin yhdistää kaiken mitä haluan: kolmiulotteisia hevosta esittäviä esineitä, jotka näyttävät realistisilta sekä anatomian että värin osalta, ja tähän vielä se, että niitä voi tehdä itse - ja varustaa... Ja kaikesta voi tehdä maailmaa.

- Millainen on hyvä pienoismalli? Mitä haet malleilta?
Hyvä pienoismalli on anatomisesti oikeaoppinen, ilmeikäs, kiinnostavassa asennossa (mieluusti dynaaminen!) ja sillä on ilme ja katse. Sillä on persoona. Ja koska olen hullu varusteentekijä, haluan myös, että useimmat hevoseni olisivat varustettavia; tämän takia taidan kerätä niin paljon puokkareita, vaikken edes ymmärrä niiden suosiota saati ole kiinnostunut hevosurheilusta... Pitäisi täten uskaltaa hankkia enemmän myös niitä karvanaamamalleja ja tehdä itse sellaisia, koska jouhet ovat ihania. Toki yksi iso haaste olisi pystyä tekemään runsasjouhinen koni, jonka voi silti hyvin varustaa (tätäkin olen jo kokeillut).

Safari Winner's Circle -friisiläisori, oikeasti varmaan hienoin heppamodelli jonka olen Safarilta nähnyt. Kuvatkin riittävät todisteeksi, mutta onneksi tämä yksilö on minun.

Hyvä, siis oikeasti todella hieno ja ideaali modelli olisi säväyttävä. Siitä tulisi WOW -reaktio, minulle. Siinä olisi paljon yksityiskohtia, tutkittavaa. Haluan omistaa ja osata tehdä sellaisia. Ja hei, tiedän ettei tämä ole mikään mahdoton toive, vaikka jotkut modellimaallikot niin minulle paasaavatkin... Itsekritiikille on syy. Jos oikeasti on mahdollista muotoilla dynaamisia, anatomisesti toimivia hevosia, miksi tyytyisin johonkin vähän sinnepäin tehtyyn? Tehdasmallitkin on aina joku alunperin muotoillut, jotta saadaan muotti. Katsokaa vaikka Valegroa, se on Brigitte Eberlin muotoilema, ja Eberl selvästi tietää millaisia hevoset ovat. Hänkin varmaan aloitti heppamuotoilun ihan kiinnostuksen voimalla. Sama pätee eräisiin suomalaisiin, jotka ovat oikeasti alan parhaimmistoa, kun minulta kysyy (en lakkaa ylistämästä, en). 

Breyerin julkaisema Valegro, jolle kotitekoiset kökköroinani eivät tee oikeutta. Oma mallini sai nimekseen Reizvoll.

- Mistä nimi Afuze tulee?
Se tulee omasta päästäni ja vuodelta 2009. Jostain syystä muutuin tuolloin "oikeasti" hevosmallariksi, koska aloin harrastaa kyseistä seinähulluuden muotoa. Tein kauheasti nimilistoja, joiden sisältö oli enimmäkseen täyttä älykääpiöilyä, jollaisiin lukisin myös nykyisen nikkini. Olkoon mikä on... (Oikeastaan teen vieläkin nimilistoja, mutta paljon järkevämmin ja nimenomaan digitaalisesti.) Tämä on kaikkiaan kolmas nikki jota olen käyttänyt, kaksi sitä edeltänyttä eivät koskaan ehtineet elää kauan. Onneksi.

Taisin olla perusvärihullu jo tuohon aikaan. Ja eikös tuo kinttuaan katkova musta tyyppi muuten näytäkin hiukkasen Okayltä? Sukkajalka vain on eri!

Okay. Breyerin portraittimodelli hevoselle nimeltä Slick by Design, eli oikeaan eläimeen tämäkin tietysti pohjaa.

- Millaiset työt ja asiat inspiroivat sinua eniten taiteessa ja mallailussa?
Tunteesta sen pitäisi tulla. Ja tunnetta minulla olikin, ja on välillä edelleen, mutta sen katoilu on yksi syy luovuuteni katkoiluun ja siihen, kun en jaksa julkaista roinaa. Ja vaikka piirrän edelleen paljon, ei se tarkoita että jokainen kuva olisi panostettu, suunniteltu tai näkisin sen jonain teoksena - ei missään nimessä... Nykyisin, jos karkeasti arvioin, ehkä 1/20 tai jopa 1/50 kuvasta on oikeasti laskettavissa teokseksi. Paperillinen nopeita suhruja ei ole mikään teos...

Suhru jossain aanelosen kulmassa. Kuulakärkikynä.

"Dressage Demon", teos, A4. Puuväri mattapintaiselle (karhealle) akryylimaalille. Tähän taisi liittyä inspiraatio.

Inspiraatiota ja ihan oikeaa luovuutta liikkuu enemmän toisissa piirtoaiheissani (maailmassani) eikä niinkään hevosissa, mutta ne eivät tähän blogiin kuulu. Nautin kyllä siitä, että on vielä edes yksi asia jonka kanssa mielikuvitukseni toimii, ja yritän pitää siitä kiinni; maailmani on aito tunnejuttu minulle, ja pääni on täynnä piirrettäviä aihioita ja koneeni kuvitettavia tarinoita!

Mallailussa minua ei ehkä inspiroi suoriltaan mikään, kun niitä inspiksiä ei pysty tuosta vaan toteuttamaan, enkä jaksa nähdä vaivaa tallentaakseni paperille ideoita, jotka eivät toimi paperilla. Materiaaleja ei ole aina helppo hankkia, kaikki maksaa, uhreja ei todennäköisesti aina löydy (ja puhun traditionaleista enkä Schleicheistä!)...

(Poikkeus: Varusteet. Suunnittelen valtavat määrät modellikamaa paperille. Tämä on se mitä enimmäkseen töhertelen; se vain tulee väärinymmärretyksi, kun ihmiset eivät tiedä mikä luonnoksissani on pääroolissa ja mikä ei.)

Päävehkeitä.

Riimuja ja hackamoreja.

Riimuja.

No, on minulla motiiveja. En tiedä kuulostaako oudolta, että ammennan paljon lapsuudestani ja yläastevuosistani, jolloin olin luovempi kuin nyt ja piirsin varmaan lähes päivittäin, eikä anatomiakämmäily ollut niin ärsyttävää. Omistan läjän hevoshahmoja, jotka ovat sellaisenaan ihan typeriä ja turhia, mutta jokainen kelpaisi pienoismalliksi. Niiden designitkin ovat oikeasti aika simppeleitä, joten niiden modellittaminen ei olisi liian hankalaakaan. (En ole laiska, vaan perfektionisti, enkä ole hyvä jäljentämään mitään. Siksi en tod. tee kellekään lemmikkimuotokuviakaan.)

Nykyisin yksi syy hankkia jokin malli on se, että olen nähnyt unta samantapaisesta hevosesta. Näin kävi esimerkiksi Dreamyn ja Reizvollin kanssa! Ne olivat samassa unessa, ja olen onnellinen niistä. Kaksi kilttiä poikaa. Tietysti voin myös yrittää tehdä (kustomoida) tietynlaisen hevosen, mutta uhreja ei ihan tuosta vaan käsillä ole.

Dreamy... Toimiva tuntiponi, aivan kuten unessakin.

Reizvoll eli Repa, pukee mustaa ja oranssia - sillä oli unessa simppelit hackamorekanget, mutta tungin niihin lisukkeita...

Kyllähän tuota uniperustetta tulee rottatasolla käytettyä. Olen tehnyt useammankin peukkurin, joka perustuu unessa nähtyyn. Näihin liittyy yleensä todella vahva tunne.

Kaksi hermafrodiittia rexrottaa, jotka muuttivat minulle asumaan eräässä unessa. Vasemmalla Syyllisyys ja oikealla Syöveri.

- Miten opiskelet hevosista yms?
Apua, tämä on hemmetin iso aihe! En osaa selittää (sanoo ihminen joka on suoltanut artikkelillisen tekstiä tälläkin kertaa...). No, luen tietysti paljon, se on ensisijainen tiedonhankintakeino. Käytän myös omia aivojani liikaa, koska tiedän, että asioiden pohtiminen ja kyseenalaistaminen on ihan sallittua ja suotavaa (tykkäsi muu kansa siitä tai ei). Joskus myös hevosblogeista osuu silmiin kaikea jännää, vaikken näin muuten sellaisia luekaan (minulla ei ole oikeaa hevoselämää, joten kenenkään arki ei kiinnosta). Muunmuassa värien genetiikka ja ilmiasut ovat aina hyvä aihe, välillä tavallisistakin asioista löytyy jotain uutta sisäistämistä.  

- Mitä hevosiin liittymätöntä haluaisit mallailla? Mitä muuten vaan erilaista, erikoista tms? Myös ne hulluimmat ideat?
Dinoja... Dinoja! Lapsuuteni. No, oikeasti keräilen dinojakin vähän, mutta jostain syystä konit ovat ne joille syötän rahojani kaikkein mieluiten. Lapsuuteni kyllä rakentui dinojen varaan, enkä halua niistä koskaan eroon, mutta onhan ne monesti kans kamalan kalliita... Tai jotain. Lisäksi niillä on sellainen anatomia, jonka säilyttäminen hyvin ja tilaystävällisesti on aika mahdotonta (joku anatomisesti uskottava diplodocus isommassa skaalassa - niin minne se koko otus mahtuu?! Sehän voisi hyvin äkkiä olla puolitoista metriä pitkä...) ja jos joku vielä luuli, että löysin eläintä esittävät muovimöntit vasta silloin 2009, niin sanon, että kyllä olen lapsesta asti kerännyt juurikin dinoja - ja lopulta hevosiakin. Ja aina olen ollut tarkka anatomiasta ja lajinmukaisuudesta. Ehkä pari vuotta sitten hain autotallista korillisen dinoja, ja pesin nämä noin kolmisensataa tyyppiä vedellä ja saippualla, enkä muuten vie takaisin sinne maatumaan! Uusia yksilöitä hankin aina satunnaisesti, ja toteutan tässä sitä mitä olisin lapsena halunnut tehdä: hankkia oikeasti tosi siistejä ja yksityiskohtaisia dinoja kokoelmaani!

Jätkät.

Myös autoja olisi ihan jees kerätä, mutta olen niidenkin suhteen tapponirso. Enkä siis tiedä autoista teknisesti yhtään mitään, silmä se sanoo mikä on hieno. Onneksi en edes osaa ajaa saati omista autoa... Rottia keräilisin jos niitä valmistettaisi hyvin, mutta ratkaisen tämän tekemällä ne itse.

Ruusa, taustalla nukkujia.

- Miten haluaisit hevosmallailua Suomen kamaralla muuttaa ja edistää? 
Haluaisin herättää sitä henkiin, lisätä tietoa asiasta, saattaa jengiä yhteen, innostaa ja aivopestä porukkaa mallailemaan. Olen niin kyllä tehnytkin, esimerkiksi saanut ihmisiä innostumaan kustomoinnista.

Myös FMHF eli suomalainen hevosmallifoorumi - ainoa laatuaan - tarvitsee käyttäjiä... 

- Millaisia malleja ja mallailuun liittyviä asioita on hankintalistallasi? Haluatko ehdottomasti jotain materiaaleja tai jonkun mallin? 
Minun tekee mieli omistaa edes joskus edes yksi Emilia Kurilan (Destrier Models) tekemä resin! Arvatkaa tuleeko se tapahtumaan ihan äkkiä? Sama koskee L. K. Maggaa, jota ilman en olisi koko harrastuksessa mukana ollenkaan. Kivoja ihmisiäkin nämä molemmat. Ja onneksi suomalaisia, on kivaa kun omassa maassa on ammattilaisia. Toisaalta myös yhteistyö itseäni kovatasoisempien tyyppien kanssa olisi erittäin hienoa. Siinä voisi vähän oppiakin jotain.

Juuri nyt tarvitsen rautalankaa... Sellaista paksua ja vahvaa, tai vaikka useampaa eri laatua. Haluan kokeilla jotain järkevää tapaa tehdä originaaleja. Foliokin kelpaisi, siitä saisi täytettä ja tarttumapintaa heppaan ennen massailua.

En ehkä kehtaa mainita mitään must have -malleja, koska niitä on paljon enkä osaa sanoa mitä kaikkia "pystyn" vielä joskus saamaan...Voisin tyytyä ilmoittamaan, että pitäisi ostaa traditional -kokoisia barokkihevosia, koska niillä on itselleni yhtä iso merkitys kuin suokeilla ja quartereilla sekä kylmäverisillä. Akhaltekkekin kelpaisi. Normaalien hevosten ohella laumaani saisi ilmestyä myös demoneita ja zombeja. Ponejakin pitäisi olla. Ja jotain vähän vähemmän ideaalia konia haluaisin laumaani, esimerkiksi vanha ja raihnainen yksilö tai jostain hurjasta taudista kärsivä heppa.

- Mitkä on sellaisia välineitä ja asioita joita ilman mallailu ei onnistuisi?
Jännä kysymys. Siinä on faktaa seassa. Ööö, hevosmallailun ansiosta kiinnostuin kuvanveistosta ja rupesin maalaamaan. Seuraavaksi yritin rakentaa näillä uraa, ja yritän edelleen. Eli, kun aloitin kustomoinnin, elämääni tulivat akryylimaalit ja muotoilumateriaalit. Joo, akryylit eivät ole mikään spesiaali mömmö - paitsi että suurin osa professionaalimallareista ei niitä käytä!

Tackmakingin suhteen olen huomannut, miten tärkeitä hyvät kamppeet ovat. Kaikkialla, missä olen yrittänyt tehdä jotain vastaavaa, ovat välineet olleet enemmän ja vähemmän huonoja tai rikkinäisiä tai liian isoja, eli ihmisille pitää erikseen opettaa, ettei tätä voi tehdä ihan rupukamoilla. Rikkinäiset tai vääränmalliset pihdit eivät todellakaan ole mukavat käyttää kun on tarkoitus tehdä jotain pientä ja tarkkaa!

Pinsetit ja pihdit sekä kangashanskat ovat tärkeitä mm. kuvatessa ja hevosia pyöritellessä (jos puen niille jotain). En tykkää näpeltää niitä paljain käsin, kun kuvaan tai sovitan jollekin jotain. Olen myös jälkiviisas ja paasaan, että kannattaa käyttää jotain työhanskoja kun tekee paljon tavaraa pihdeillä tai leikkelee nahkasuikaleita veitsellä - sormeni ovat välillä ruvella, oli hanskat tai ei...

Lokerikot, purkit ja vaikka sun mitkä ovat olennaisia roinan säilytyksessä. Kaven kiusaksi voin pistää kuvaa:


Hyvät välineet muotoilun ja maalauksen kanssa. Minulla on erilliset alustat massaamista varten. Lisäksi yksi pesty kissanruokapurkki toimii juuri modellien maalaamiseen valkkaamieni sivellinten säilyttimenä; maalit itse kyllä asuvat kannellisessa lootassa (jonka kansi seilaa ympäri ateljeeta). 

- Millaiset lopputulokset (taiteessa) ovat lähinnä sydäntä?
Päässäni näkemieni kuvien ja ties minkä perusteella kolmiulotteiset eläinesineet ovat paras juttu. Toinen asia on sitten se, että haluaisin osata piirtää ja maalata kaikkea fotorealistisesti. (Tavoitteeni ovat realistisia, eikö?) Suomenhevosia ei pienoismallipuolella tunneta juuri yhtään, enkä tiedä, onko kukaan koskaan kustomoinut sellaista traditonal -koon Breyeristä. Tekisi mieli aiheuttaa tämä itse, muttakun jo sellaisenaan ne OF -mallit ovat rahan arvoisia... Yhden trad -suokin olen tehnyt jostain lelusta, ja lisää haluan tehdä. Mutta että on edes se yksi, niin sekin on nastaa.

Liian vaiheessa oleva silputtu Schleich - TWH. Hyvä suokkiaihio kyllä.

Raaste.


Kyllä tykkäisin, jos osaisin tehdä jotain dynaamista - ihan totta, sille ei ole muuta sanaa! Ja niin kauan kuin en itse osaa sellaista jälkeä tuottaa, laitan rahaa hyviin pienoismalleihin. (No okei, laitan kyllä sen jälkeenkin.)

Oikeastaan se syy siihen, miksi mallailen, on siinä, kun piirtäminen ei enää riitä. Siitä ei saa enää mitään niinkuin ennen, joten siirrän kiinnostukseni kolmiulotteiseen muotoon. Ja voin rehellisesti sanoa, että kestää tovi päätyä muotoilun kanssa samaan kyllästymispisteeseen kuin nyt on piirtämisen kanssa...

- Mitkä asiat ärsyttää just nyt mallailun ja taiteen suhteen eniten?
Se kun suomalaiset ovat juuri siellä kiven alla eivätkä tule sieltä pois! Voin olla rehellinen ja sanoa, että ainakin teen itse osuuteni sen suhteen, että tietoa kulkisi ja asioita tapahtuisi - mutta en mahda mitään sille, jos ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta edesauttaa harrastuksen laajentamista Suomessa (ainakaan siis siten että se näkyisi netin kautta). Minulle tämä on joku elämänjuttu, joten oikeasti haluan, että mallareita löytyisi lisää - ja asiat tehtäisi niinkuin ne kuuluu tehdä.

Taiteen suhteen, ylipäänsä, asiani on lyhyt ja ytimekäs: en tajua abstraktia tadetta yhtään. Ja kaikkea ihan outoa halutaan kutsua taiteeksi, vaikka minulle se saattaisi olla vain kasa roskaa.

Minua ärsyttää muuten sellainenkin, miten ihanteellista maailmaa ihmiset haluavat hevosmalleihinsa istuttaa. Ei liene ihme miksi resineistä ja tehdasmalleista löytyy niin valtava määrä kisakuntoisia puoliverisiä, erikoisia värejä, blingiä, ja jostain asiasta saatetaan sakottaa vain siksi, koska se ei edusta ihannetta? No, ihmiset tykkäävät täydellisyydestä, joten täydellisyyttä tavoitellaan, ja pienoismallien kanssa siihen on helpompi päästä kuin 1:1 -hevosten kanssa. Mutta pienoismallihevostelun idea on realistisuus eikä se, että tietää ulkoa, millaiset säännöt jossakin ratsastuksen lajissa pätee...

Martingaalin renkaiden pitäisi yltää hevosen kurkkuun, mutta usein ne säädetään alemmaksi. Enkä usko reppu selässä ratsastamisenkaan olevan kovin turvallinen ajatus.

Liveshowperformanceissakin näkee hirveästi oikeiden hevoslajien kisatilanteita, tai siis asetelmissa näkyy kouluratsukoita, estehyppelyitä ja tosi värikästä western -showta. Näitä on kiva katsoa, ne ovat laadukkaita, roina on yksinkertaisesti hienoa ja realistista - mutta ehkä vähän liiankin ideaalia.

Lanttu ja Okay.

Missä ovat maastoköpöttelijät, ahneet ponit karkailemassa rehuhuoneisiin, osaamattomat tuntiratsastajat, niskuroivat lemmikkihevoset, laiduntautiset, vanhoja arpia omaavat tai masentuneet hevoset? Tiedän, ei sellaisia haluta mallittaa, mutta se olisi juuri sitä realistisuutta: sitä on, vaikkei haluttaisi, että on. Mutta sitä silti on. Aika paljon näkee valokuvia myös pieleen ratsastavista ammattilaisista, joten... Laittakaa ne pinkit ideaalilasit joskus pois ja katsokaa, mitä hevospiireissä oikeasti tapahtuu. Kovakätisiä ratsastajia on paljon, vaikkei suurin osa sitä edes näe, istunta ei todellakaan ole joka hetki täydellinen, tuntuma on mielipideasia, hevosille huudetaan ja raipalla läimitään jos ihmistä ei joku juttu miellytä.

Huonokäytöksinen hevonen.

Missä ylipäänsä on se tavallinen arki? Itse en harrasta hevosmalleillani mitään näyttelyitä; siis, olisihan se ehkä teoriassa mahdollista vaikka ulkomaalaisiin kisoihin osallistumalla. Teen asetelmia, esimerkiksi ratsukoita, ja kuvaan niitä - itselleni, omaksi huviksi ja riesaksi. Samalla näen nukkeni harrastamassa kenties ammattitason kouluratsastusta tai mitä hyvänsä muuta, mutta vain kotona omaksi huvikseen. Nukkeni ovat puskaratsastajia, tavallisia hevosenomistajia ja -hoitajia, jotka eivät käy kisoissa ehkä lainkaan. Tahdon kuvata tavallista arkielämää, joka ei kuitenkaan saa olla tylsää. Jos teen tarinaa, silloin siinä pitää olla jotain muutakin kuin sitä tylsää arkea.

...tältä sen kai pitäisi oikeasti näyttää.

Ovathan monet sitä mieltä kissoistakin, ettei sellaista ole järkeä hankkia kun ne vain laiskottelevat ja tappavat pikkulintuja (mutta hiiriä ja päästäisiä ei ajattele kukaan), mutta minä itse neljän kissan kanssa asuvana kissaihmisenä voin sanoa, että on ihmisen oma ongelma jos ei aktivoi lemmikkejään (ulos vapaaksi päästäminen ei ole aktivointia vaan vaarantamista, sanon vaan). Ainakaan meillä ei muututa tylsyyksissä laiskureiksi, vaan päinvastoin meillä on sitten kivat laukkarallit joka päivä, jos tyypeillä ei ole tekemistä - tämä johtaa vanhimman kissan raivostumiseen ja karvapöllytyksiin, mikä EI OLE kivaa. Kerään myös kissafiguureja ja teen moisia itse, ja jos ne näkyvät valokuvastooreissani, ne ovat sellaisia kuin kissat minun tietämykselläni ovat.

Valjasulkoilu on Arwista jännittävää. Tätä (kuvaa) ei tule tulkita väärin, nimittäin pari kertaa kissa on vähän ärissyt kun olen ehdotellut sisälle palaamista... Omassa pihassakin siis on tarpeeksi koluttavaa.

Stereotypisointi ei tee hyvää pienoismallialallakaan. Ja väitänpä, että todellisuuden tunteminen hyvin auttaa tekemään myös niitä pienoismallijuttuja paremmin, kun muunmuassa voi välttää noita stereotypioita, kliseitä ja oikeasti vaan tietää, miten jokin asia on parasta tehdä.

- Mikä sai tykästymään juuri sellaisiin nukkeihin joita teet? Monta niitä on? Miten päätät millaiseksi teet seuraavan?
Nyt nukkeja on yli 10, ja lisää haluan tehdä. Tämä riippuu materiaaleista; nyt on ollut vuoden tauko, koska runkoon tarvittavaa rautalankaa ei ole ollut (pitäisi ostaa, pitäisi). Kuten jengi varmaan näkee, nukkeni eivät ole ihmisiä. Ne ovat anthroja/furryjä, eli... Mitä ihmettä? Hei, se ei ole mitään ihmettä. Ihan pokkana sanon noita furryiksi, koska olen niitä alan ihmisiä, joita kiinnostaa anthroissa niiden lajityypillisyys, anatomia ja asioilla kikkailu, ja varsinkin se, että ihmisistä (taiteessa!) vähemmän välittävälle ihmiselle ne ovat hyvä tapa korvata immeisnukkien olemassaolo. Hepoillani on henkilökuntaa, vaikkei se edustakaan kaljuapinalajiketta.

Toistaiseksi nukkeni ovat käytännössä pelkästään kesyrottia, ihan vain siksi, koska olen rottaihminen ja rottia myös piirrän melkein erikoistuen. Jostain syystä rotta muotoutuu tosi hyvin ihmiskroppaan. Olen kyllä ideoinut yhden hiirenkin tekemistä, olisi vaihtelua ja hauskaa. Yksi nukeistani on kissa.

Jampat 2017.

Minullahan meni todella kauan, ennen kuin rupesin tekemään nuksuja itse. Olen perfektionisti ja haluan, että nukeillani on nivelet, mutta en oikein tiennyt, miten toteuttaa ne. Lopulta päädyin siihen, että teen rautalangasta rungon, jonka päälle muotoilen anatomian, ja yksinkertaisesti jätän nivelkohdat massailematta. Tämä on OK, mutta päässäni on kauhukuva: rautalanka voi väsyä ja napsahtaa jos sitä taittelee liikaa! Lisäksi jotkut massat (köh, silkkimassa...) eivät vedä kovuudessa vertoja esimerkiksi polymeerimassoille, joten itse massa ei tykkää liiasta rasituksesta. Siksi tungen sinne nuken pään sisälle (tai oikeastaan muotoilen massat siihen päälle) rautalankaa ison möykyn, jossa on koloja, jotta massa voi niihin tunkeutua ja kovettua. Massalla kun pitää olla tarttumapintaa, jotta se pysyy.

Halusin noille myös pehmeitä osia, koska en tykkää ajatuksesta, että kädet ja varpaat olisivat kroonisesti jossain asennossa. Niinpä nukeillani on nahkaiset kädet, joiden sisällä on rautalankaa. Ne näyttävät lapasilta, koska sormia en rupea tekemään... Eikä rotilla ole pitkiä peukaloita, joten lapaslook saa toimia. Toki jos oikeasti osaisin, tekisin noistakin anatomisesti todella realistisia, mutta nyt on näin. Toistaiseksi pystyn panostamaan kaikkein eniten naamoihin ja ilmeisiin, joten niin teen.

Offhand, ehkä ilmeikkäin tyyppini. Goottimetallisti.

Cerys muotoutui spontaanisti, kun käsillä ei ollut niitä värejä joita olisin oikeasti tarvinnut.

Vanhin omatekoinen nukkeni on musta maatiaiskissa, Juoru, laadultaan heikko mutta käynnisti aika paljon.

Kankaita en osaa yhtään käsitellä, joten on kumma, että olen saanut noiden pehmeät "turkkiosat" pysymään ehjinä näinkin kauan. Ne on liimattu samoilla liimoilla, mitä käytän tackmakingissa ja nukkien hiuksien/harjojenkin liimana. Kangasliimaa yritin käyttää, mutten tajua, miten se toimii (se ei kuivu ikinä eikä liimattavaa kohtaa voi painaa mitenkään, koska mönjä tulee siitä läpi ja tarraa sormeen?).

Päätän ja en päätä sitä, miten nukkeja teen ja millaisia niistä tulee. Enimmäkseen ne tekeytyvät pienellä aivoluonnoksella ja sen jälkeen improvisoitumalla; katson mitä tulee ja teen niiden värien, aineksien ja määrien puitteissa mitä juuri sillä hetkellä on. Joskus inspis voi iskeä ja toteutua ihan oudolla kaavalla: esimerkiksi Orobanchen tein sen jälkeen, kun keskustelin muuan kaverin kanssa Skypessä. Ja koska tosiaan teen nukkeja itse, pystyn vapaammin kokeilemaan erilaisia ideoita ja päähänpistoja, joten laumani seasta voi löytyä (ja siis löytyy) myös ihan valopäisiä yksilöitä joita en olisi tehnyt jos resurssit eivät riittäisi.

Vaatetetusta Orobanchesta ei ole tuoreita kuvia, joten näytän vanhan.

Aion tulevaisuudessa nukettaa myös erään hahmon, josta kirjoitan ja piirrän. Tyyppi merkkaa minulle pirun paljon, muttei ole hevoshullu - täten keljuilen sen kustannuksella kun laitan sen ratsastamaan.

- Jos voisit tehdä elääksesi mitä vain niin mitä se olisi?
Taidetta! Eläinasioita! Pienoismalleja! Ja kaikkea tätä kotoa käsin. Elannonhankinnan pitäisi olla sen verran mukavaa, ettei se "tunnu työltä". En tykkää sellaisesta, kun ihmiset narisevat, ettei elämä kulje aina siten kuin parhaiten toivotaan, ja että siihen tulisi siis tyytyä; siksihän asioiden eteen yritetään tehdä jotain?

- Jos voisit poistaa yhden asian tai ilmiön maailmankirjoista niin mitä poistaisit?
Facebookin? No ei ehkä, ei se niiiiin kamala asia ole... No, kaikenmoinen tyhmyys ja luonnosta vieraantuneisuus? Ehkä. Hyvin ehkä. Myös raha aiheuttaa kränää, jota ei todellakaan olisi jos rahaakaan ei olisi. Myös ympäristöongelmat ovat ikävä juttu, niitä ei todennäköisesti olisi ilman Homo sapienseja.

- Millainen olisi elämäsi soittolista?
Soittolistoja en harrasta, mutta parasta on kuunnella koneelta; tietysti niin, että ladataan musiikki sinne CD:ltä. Levylaumani on liian pieni, mutta kuunneltavia on silti suht paljon, vaikka nirso otus olenkin. Musiikkimakuni on rock, punk, gootti ja metal (jotka kaikki vissiin ovatkin rockin alalajeja) sekä jossain määrin elokuvamusiikki. Lempibändini on aina ollut Die Ärzte, saksalainen punkbändi. Se on hyvää kamaa. Tykkään myös Rammsteinista, Oingo Boingosta, Alice Cooperista, Apulannasta (vanha tuotanto) ja vaikka sun mistä. Musiikki kuunnellaan levy kerrallaan ja silloin, kun on aikaa!

Valitettavasti olen kade niille, jotka voivat tehdä hevosmallijuttujaan ja kuunnella musiikkia samalla. Koneeni on makkarissani, ateljeeni on erikseen. Olisihan se hienoa kyllä, jos voisi jotain Rammsteinia tai Ärzteä - nam - kuunnella samalla kun muotoilee jotain tai maalaa, koska kuulen erityisen hyvin kun teen jotain järkevää silmilläni ja käsilläni.

En viitsi linkata Die Ärzteä tai muitakaan supersuosikkejani, koska lista olisi kilometrin pituinen. Kertoo tavaran laadusta; hyvä bändi on sellainen, jonka lähes koko tuotanto on tosi kuunneltavaa. (Niin ja DÄ on suoltanut maailmaan ihan järjettömästi musiikkia.)

- Jos voisit juuri nyt tehdä millaisen vain maailman pienoismalleille (ei siis raha, taidot, tila tai mikään esteenä) niin millainen maailma siitä syntyisi? Mihin se perustuisi? Mikä skaala? Millaisia malleja?
Se saattaisi sijaita ulkona, tai sitten sisällä tai jossain muussa luonnonvaloisassa tilassa siten, ettei tarvitse kuitenkaan pelätä jatkuvaa sään armoilla olemista. Isoikkunaisessa tilassa luonto näkyisi ja valo pääsisi sisään, mitä voisi hyödyntää kuvaamisessa ja siinä, että pienoiskaikkeuden ympärillä olisi maailma. Tilan pitäisi olla ISO! Siellä olisi pitkiä pöytiä, joista rakentelisin maisemaa, tunkisin sinne tallit ja laitsat ja metsät ja kaikenmaailman lenkkipolut ja teurastamot sekä tiedelaitokset ja palan kaupunkiakin.

Ja niin, mikä skaala? No tietenkin traditional eli 1:9! Iso koko se, mutta henkkoht herkullisin. Mikä tähän ajaa? Visuaalisuuteni ja se, kun olen maailman- ja tarinantekijä. Tykkäisin kuvata valokuvastooreja, mutta onhan tuo minun pahvistudioni nyt tosi kaukana siitä, mitä sen tämän sepustuksen perusteella pitäisi oikeasti olla. Tekisin kaikki romut itse, jos osaisin, ja jos jotain en osaa tai keksi niin sitten ostelisin kamaa kollegoilta (jos raha ja välimatkat eivät estäisi; todella laadukas hevosmalliroina voi olla penteleen kallista ja tehty käsin jossain päin Yhdysvaltoja tai Eurooppaa). Hevoset olisivat jotain Breyerin tehdasmallin ja resinin väliltä, arvatenkin.

Viiskytkin ja Spilli.

Maiseman kohokohta olisi tietysti Haapasen talli, se jonne sijoitan olevinaan suurimman osan traditionaleistani. Se olisi mahdollisimman suomalaistyyppinen, koska tykkään, kun saan tunkea kotimaatani joka paikkaan - löytyyhän sieltä onneksi yksi suomipollekin, joten miksei! Ottaen siis huomioon sen, että haluaisin sitä valokuvatarinastoorihommelia harrastaa...

Jossain pusikon keskellä olisi Professori Orobanchen kämppä, jonka kellarikerroksessa toimisi kyseenalainen laboratorio. Pihassa olisi tallinromu, jossa Rollo joutuu asumaan. Sekä talosta että piharakennuksista löytyisi rottien häkkejä, koska ilmeisesti Bansku hamstraa elukoitaan.

Toki minulla on sentään Rottahuone, jolla vähän paikkailen järkevien ympäristöjen puutetta. Tosin eihän sinne hevosia voi laittaa, mutta se on nukkeja ja massarottiani varten. Pitäisi siinä kuvata valokuvastooreja, jotka peukkureiden voimalla tehtynä voivat olla hyvinkin järjettömiä.

- Mitkä arvosi ohjaavat sinua eniten elämässä? 
En oikein tiedä... No, luonto ja etiikka ovat tärkeitä. Pitää olla järki asioissa. Ja sitä tunnetta.

- Millaisista asioista kohtaat harrastukseen (elämäntapaan) liittyen eniten ennakko- tai harhaluuloja? Mitä haluaisit sanoa nämä kohdatessasi?
Sanoit tämän koskevan sekä taidetta että pienoismalleja ylipäänsä, joten vastaan sen mukaan. Ongelma yksi: sanon, että piirrän ja maalaan, se on ammattinimikkeeni (kuva-artesaani). Tästä jengi vetää sellaisen johtopäätöksen, että harrastan mieluusti jotain korttiaskartelua ja osaan piirtää keppanasti ihan mitä tahansa tai etten oikeasti tee mitään muuta kuin piirrän kaiken aikani. Ei se ole näin.

Puhdasrotuista ajantappoa... Minun pitäisi useammin muistaa, miten nastaa solkien, remmien ja ketjujen piirtely on. Seassa pari rottaa.

Ja sitten on nuo hevoset... Minua pyydetään yleensä piirtämään hevosia, "koska osaan niin hyvin". Miltä tuntuu piirtää yhtä ja samaa monta vuotta vain siksi, kun ei luonnistu mikään muu? Ei siitä tule mitään itseään ruokkivaan käytösmalliin kuuluvaa hyvää oloa ainakaan. Tämä on ennemmin pakkotoimi kuin jotain, mitä teen siksi koska en muka halua tehdä mitään muuta. Nykyisinkin piirtelen enimmäkseen varustedesignejä, ja niitäkin siis vain jotta minulla on ideoita tallessa kun aion iskeä kasaan jotain pienoismallivarustetta. Kappas? Ihmisiä ei kiinnosta se syvällisempi puoli tai ne varusteet mitä kuvissani näkyy, kukaan ei tajua jos konilta tulee verta suusta tai sillä on kärsivä ilme tai surkea asento. Valtaosa kuviani kommentoivista ei varmaankaan tiedä, miten hevonen piirretään, ts. tajua anatomiasta mitään. Siksi ne (kuvat ja kommentit) ovat suoraan sanottuna yhtä tyhjän kanssa, jos en näytä kuvia juuri oikeanlaisille ihmisille. Verrataanpa nyt vaikka kaksoseni kommentteihin, hän on myös anatomiahullu piirtäjä-mallari ja löytää vikoja joka asiasta minkä teen, ja arvostelee myös Breyereitäni aina... Arvostelemme toistemme töitä.

Piirtämistä harrastamattomat (non-professionaalit) ihmiset eivät jostain syystä ymmärrä, ettei piirtäjyys tarkoita jokapaikanhöylyyttä eikä sitä, että pystyisi kevyesti tekemään mitä tahansa. "Piirtämistaito" ei myöskään ole mikään lahja jonka kanssa synnytään, se pitää opetella vaikka taipumusta ehkä vähän olisikin. Taipumuksista ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei kehitä eteenpäin ja KÄYTÄ!

En mennyt opiskelemaan taidealaa siksi, että voisin rupeltaa markkinoille kertakäyttökamaa, jota kortit ovat (ellen ole toivottavasti väärässä juurikin käsitekoisten korttien suhteen!). En opiskellut myöskään siksi, että voisin maalata kukkia öljyväreillä (tai akryyleillä, ihan millä hyvänsä, kukkia kuitenkin). En opiskellut taidealaa siksi että voisin tehdä kuvia myydäkseni niitä! Kyllä, haluaisin elää ammatillani, ja melkein sitä teenkin, mutta jutun lanka ei silti voi olla se, että sitä tekee mikä myy. Taiteen pitäisi tulla tunteesta eikä myyvyydestä.

En pidä itseäni minään mestarina, mutta toisaalta en halua, että myisin parilla eurolla jotain, mihin olen nähnyt saman verran vaivaa kuin joku muu, joka myy teoksensa esimerkiksi parilla sadalla eurolla. Pari euroa käsityöstä on ilmaa, sama asia kuin antaisi sen ilmaiseksi. Yritä siinä sitten elää sillä?

Jos tämä olisi isompi ja vähän paremmin tehty, voisin myydä tämän poikkeen. A6 ja vesiväri, kuva on tehty luonnoksena isompaa maalausta varten.

Tämä olisi voinut kuulua myös toiseen kysymykseen, mutta anti olla: Ihmettelen myös sitä, kun joidenkin ihmisten mielestä taide on suora todiste siitä, jos tekijällä ei ole kaikki kondiksessa. Teoksia tulkitaan pieleen eli oletetaan, että koska se piirtää tätä, se hyväksyy aiheensa todellisuudessa. Tällaisella logiikalla jos minun juttujani katselee, saisi kuvan, että eläinten arvo on nolla tai että en ajattelisi mitään etiikkaa ollenkaan. Siksi saatan tästä huomautella aina välillä, ettei jengi luule pieleen, jos jossain kuvassa on nyt vaikka korniutta tai kyseenalaisuuksia. Ylipäänsä en tajua miksei taiteessa saisi olla mitään rumaa tai kamalaa, siis aiheena. Voisihan nenäverelläkin maalata, mutta sitä ei onneksi yleensä vuoda kun piirrän. Rumat aiheet ovat yksi asia jolla tehdään sitä tunnetta ja voimaa teoksiin, se tekee niille merkitystä! Ainakin minua kiinnostaa epäkohtien ilmituominen, joten teen niin.

Piirtäminen on minun tapani kritisoida muunmuassa eläineettisiä ongelmia.

Pienoismallijutuista sitten... Ihmiset ovat luulleet tätä samantapaiseksi jutuksi kuin My Little Ponyjen keräily ja kustomointi. Noup. NOUP. Molempia kerätään ja kustomoidaan, mutta ne ovat silti eri maailmat! Ponit ovat leluja, pienoismallihevoset eivät! Lisäksi ponihörhöjä on Suomessa järjetön määrä, siinä missä hevosmallareita on kourallinen. Näkyy se siinäkin, että tunnen reaalielämässä noita ponityyppejä, vaikken näin ylipäänsä edes omaa mitään valtavaa kaverilaumaa saati näe ketään melkein koskaan käytännössä.

Minulta on kysytty myös tätä: "Käytätsie suurennuslasia kun teet/maalaat sitä sun tätä?" En. Stablematet sun muut voisivat sitä ehkä edellyttääkin, mutta toisaalta en oikeasti edes osaa käyttää suurennuslasia vaikka sellaisen sisältävän työvälineen omistankin. Teen toki myös miniatyyrimaalauksia, mutta ei niihinkään mitään suurennuslaseja tule tarvittua, ei se niin pientä tuhertamista ole. Minulle ainakaan.

Se kun ihmiset kivenkovaa väittävät, että osaan, vaikkeivät itse tietäisi, minkä osaamisesta on kyse. Miettikää itse. Tajuan kyllä, että ne yrittävät olla kohteliaita, mutta silti...

Inhoan myös sitä, kun jengi äimistelee töitäni ja narahtaa "ei riittäs mulla sorminäppäryys". Ihankuin minullakaan olisi riittänyt, kun jotain aloitin? Ekat tekemäni hevosmallikamat taisivat olla kokoa 1:6, enkä todellakaan tiennyt mitä tein. Seuraavaksi teinkin riimuja Schleicheille ja traditionaleille (joita omistin tuolloin kolme kappaletta). Ne roskat ovat tallessa, joten voin ehkä kuvata todistusmateriaalia, jos ketään kiinnostaa nähdä. Tuohon aikaan ja pitkään sen jälkeenkin ajattelin, että edes pari kökköä riimua tai jopa suitset olisi parempi kuin ei mitään, koska en pitänyt itseäni tackmakerina. Täällä minä nyt sitten räpellän hulluna jotain toimivia kielisolkia ja narisen, kun korupihtien kärkikoko on liian iso ja kukkiensidontalanka liian paksua...

Ensimmäinen itse leikellyistä suikaleista tekemäni trad -koon riimu. Klikkikää nähdäksenne koko kauheus paremmin.


Riimututoriaalissa esiintyvä riimu, joka oikeastaan vastaa vaatimuksiani - mitä tuo ihan ensimmäinen ei tee.

Eräs muu yleinen mallailusuosikki-inhokkini: ihmiset jotka eivät uskalla aloittaa kustomointia. Tai siis, en inhoa ihmisiä, vaan sitä kun ei edes yritetä ajatella, että ehkä voisi joskus tuotakin kokeilla. "Siitä tulis kuitenki ihan ruma. Pilaan sen jos kokeilen." Sanon nyt ihan suoraan: Et pilaa. Schleichit ovat ihan oikeasti (nykyisin) niin rumia, ettei niitä pysty pilaamaan, jos sen muokkauksen tekee ensimmäisellä kerralla mahdollisimman hyvin. Otatte vain selvää asioista mitä tarvitsette tietoonne, hankitte oikeat ainekset ja välineet, referenssejä ja ihan tunteella päätätte tehdä työn kunnolla; niin kunnolla kuin on ensiksi tarpeen... Saan nämä kustomointijutut kuulostamaan rakettitieteeltä, vaikkei se ole sitä, ainakaan maalaaminen ei ole (genetiikka se siinä on pahempaa). Suurin osa ihmisistä on (minun järkeni perusteella) yleensä sujut malli/referenssikuvien käyttämisen kanssa eli voivat niitä hyödyntää (ammattilaisetkin käyttävät reffejä!).

Hölisenpä taas kerran sellaista, että ette halua tietää millaisia minun ensimmäiset kustomini olivat. Nykyisetkään eivät itselleni kelpaa. Moni, siis tosi moni (esim. Kave) on tehnyt ensimmäisen remakensa huomattavasti paremmin kuin minä aloittaessani, ja nyt olen tälle asteen kade siitä miten iisiltä hänen pigmenttipölymaalailunsakin näyttävät. (Minulla on kustomoinnista ja maalaamisesta paljon pitempi kokemus, mutta se ei tarkoita, että olisin parempi. Olen maalannut pölyillä vain yhden konin ja senkin vain osittain, vuosia sitten, kaikki muut hepat olen maalannut pelkillä akryyleillä.)

Ensimmäinen ei ikinä ole paras, muttei aina myöskään huonoin. En tiedä monesko kustomoimani kaakki tämä Lindsaya on, mutta se on niin ruma, ettei se edes tule kuvissa ilmi...

Eli ihmiset: TEHKÄÄ. Ette voi tietää osaamisestanne yhtään mitään, jos ette ensin edes kokeile. Ja tiesittekö mitä? Tekemällä oppii. Jos juttu oikeasti kiinnostaa, ei siinä jää jurraamaan aloilleen, muutenhan hevosmallipiireissä ei olisi hienoja resineitä eikä hemmetin tarkasti tehtyä tackia. Ensimmäinen teos ei ikinä ole paras.

Ja kyllä, tuollaisten asioiden paasaaminen on ihan oikeasti ärsyttävää, koska ihmiset luulevat, että joku vain yhtäkkiä osaa ja toinen ei voi edes opetella.  

- Millainen (/millaisia) ”turha” taito sinulla on? Entä mitä haluaisit oppia?
Turha taito: Ehkä osaan höläytellä. Pitänyt opetella tästä eroon (höläyttely ärsyttää vain itseäni)... Lisäksi tuputan mielenkiintojani ja asioitani joka suuntaan, se kuuluu tuohon samaan ja siitä olen väkisin opetellut eroon; jatkan kyllä, mutta vain, jos olen asiasta satavarma. Pienoismallit eivät kiinnosta jokaista ja sen tiedän. Seuraavaksi, osaan rikkoa tavaroita vain siksi, koska olen kovakätinen.
Opittava taito: Arvaa? Maalaaminen... Tämä on aika syvällinen juttu, toisaalta, ja sinäsä hyvä kysymys, että pitää oikeasti pohtia mitä tämä omasta mielestäni on. Minun pitäisi myös opetella uskaltamaan uusia juttuja, esimerkiksi piirtämisessä uusia eläinlaleja - koska ilman tätä mitään ei tule oppineeksi. Ironista, että se on niin vaikeaa...

- Jos et olisi ihminen niin mikä eläin olisit? (:D)
No ihminen on eläin, se kuuluu kädellisiin ja siinä isoihin ihmisapinoihin, tieteellinen nimi Homo sapiens. Muistaakseni olemme ainoa todistetusti jäljelläoleva laji suvustamme, sapienseja on ollut enemmänkin ja on mahdollista, että sukupuuttoon kupsahtaneiden geenejä liikkuu nykypopulassa jonkin verran (olisi hienoa). Mutta tuo itse kysymys, toki tiedän mitä sillä haetaan... Hmmm. Aika reilusti samastun kissoihin ja joskus rottiin, mutten toisaalta tajua miksi haluaisin rotta olla? Kissa on se, minkä päänsisusta tajuan kaikkein eniten, joten vastataan 'kissa'. Ne ovat yleensä introvertteja ja monesti väärinymmärrettyjä, kuten introvertit ihmisetkin ja kaikki, mikä ei ole seurallista huomiohörhöä (jollaisia kissoja meillä kyllä on kaksi kappaletta...). Niin ja minäkin oikeasti pidän laatikoista! Niissä ei tarvitse olla sisällä mitään, riittää että on laatikko. Järkisyistä käytän niitä kyllä, koska lootat ovat tavaran säilömistä varten.

Hiligrimm, pikkulikka. Kehräyksen voimakkuuden perusteella se on lemmikkimoottoripyörä eikä kissa. 

- Mitä muuta toivoisit suomalaiseen hevosmallimaailmaan?
Enemmän kunnianhimoisuutta, perfektionismia, kiinnostusta asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja sen esilletuontia. Tahtoisin siis sitä, että ihmiset olisivat yhtä hulluja kuin minä itse. En toki voi vaatia tätä keneltäkään, minullehan aina paasataan että elä vaadi noin paljon iteltäs, mutta kröh, olen todennut tämän sellaiseksi asiaksi joka potkii tekemään asioita aina vaan. Vaatimustason pitää olla liian korkea, jotta on syy tehdä juttuja. Ja sanoinhan jo joskus jossain, että tahtoisin osata maalata ja piirtää fotorealistisesti? Sama pätee pienoismalleihin. Siksi minua ärsyttää, kun jengi väittää, että kyllä joku saa pitää lelua pienoismallina - kun se ei sellainen ole niin se ei ole, onko selvä?!

Huom. en tarkoita tuolla kunnianhimoisuudella itsekkyyttä. Tarkoitan sellaista, että tekee mieli tapella itsensä kanssa ja tehdä väkisin juttuja vain, koska kiinnostaa, ja vaikkei saisikaan miljoonaa tykkäystä 5 minuuttia sen jälkeen kun on tuikannut jonkun kuvan johonkin Instagrammiin. (Minulla ei ole Instaa eikä Facea, ja Bloggerissakin se 10 lukijaa, hui kamala miten voin vielä jaksaa julkaista mitään?!) Ilman järjettömiä kiinnostuksiani asioita kohtaan en olisi tässä pisteessä kuin nyt olen, vaikka aloittelija monessa pienoismallihevosasiassa olenkin. Ja vaikka olen myös ihan toivoton pessimisti.

Kunnianhimoisuus on omistautumista elämäntavalle. Älkää leikkikö väittävänne muuta.



Siinäpä kyssärit! Yritän myöhemmin julkaista jotain vanhempaa tekstiä mikä olisi pitänyt poksauttaa näkyville jo tammikuussa, mutta perfektionismi tuli tielle.