24. marraskuuta 2017

Jokin päivitys

Grrrr! Ei täällä olla kuoltu, sentään! Ja se on pelkkä The Tuherrus, joka ei nyt osaa päivittyä, muuten ei ole ongelmaa.

Yksi syy hiljaisuudelle on reaalielämä. Enkä nyt vetoa mihinkään normaaleihin syihin, joita jengi blogeissaan esittelee, vaan - minulla ne nimenomaan liittyvät blogiin. Tapan kaiken aikani työhuoneessa, kerta fiilis on kerrankin päällä. Haluan tietysti käyttääkin sen sitten. Ehdin koneelle vasta yöllä (eikä ole mitään kiireitä nimeltä 'työviikko' tai muita samantapaisia vuorokausirytmisidonnaisia juttuja). Menoja on kyllä, toki, mutta ne eivät todellakaan estä minulta konetta taikka omia pienoismallihömppäilyjäni. Järki lähtisi jos estäisivät.

Olen tehtaillut varsinkin traditional -skaalan varusteita, arvatenkin päävehkeitä. Satuloita ja valjaitahan en osaa tehdä joten en viitsi törsätä niihin aikaanikaan, ennen kuin iskee jokin villitys josta kärsin itsekseni sitten kun osaamattomuus tulee silmille. (Tämä ei tarkoita sitä ettenkö olisi tehnyt valjaita tai satulankorvikkeita - ne vaan eivät näytä siltä miltä kuuluisi eivätkä ole rakenteellisesti oikeanlaisia, joten luokittelen tämän siksi etten osaa enkä tee.)

Jostain syystä suitsien kanssa on tapahtunut kehitystä - kuulin tästä hevostaustaiselta kaverilta. Homma ei nykyisin ole mikään vaikein mahdollinen, josta syystä olen suitsia sitten tehnyt yli tarpeen.

Varusteista pitäisi kyllä tutoriaaleja ja/tai jotain ohjejuttuja blogittaa, mutten toistaiseksi ole jaksanut kuvata tutoja (koska se syö aivoja eikä ole yksinkertaista). Enkä tykkää siitä, että joudun tuhoamaan kokonaisen blogitekstin sen jälkeen kun keksin randomisti jonkin paremman tavan, jolla sen koostaisin. Tutoriaalien kuvaaminen hidastaa yksittäisen varustekappaleen valmistusta huomattavasti, koska joudun keskittymään sekä varusteeseen että sen jokaisen vaiheen tallentamiseen.

Eli harrastus elämäntapa elää ja projekteja on, ja kaikesta tekisi mieli blogata, mutta... En osaa kirjoittaa. Aloitan enemmän tekstejä kuin pystyn julkaisemaan, ja hion niitä sitten loputtomiin, koska olen perfektionisti eikä mikään kelpaa.

Voisin kysästä, että jos nyt jotain oikeaa asiaa joku haluaa lukea, saa ilmaista mitä se on. Ei plz mitään "samaan tahtiin kuin ennenkin" tai "tykkään kaikesta mitä blogissa jo on, sitä samaa" ja niin edelleen. Minä nimenomaan kysyn mitä lukijakunta ehkä tykkäisi lukea? Tämä ei taaskaan takaa, että lupaisin julkaista sitä sun tätä koska joku haluaa, minun bloginihan tämä on. Mutta utelut voisivat motivoida. Huom. rajatkaa vaatimuksenne. Onko se (asiateksti) jonkin varusteen valmistaminen, jotain muotoiluun liittyvää, mielipide asiasta X?

OK, toki tyyppejä ehkä kiinnostaa nuo uudet askartelut mitä olen tehnyt. Niitä bloggaan sitten kun saan kaikkea lisäroinaa kuvattua. Yritän olla pykäämättä mitään uutta varustetta tällä välin, koska se tietää lisää kuvaamista.

Tein ehkä 30-40 peukkuria (massarottiani) tässä viikon sisällä, ihan kauhea räjähdys sekin taas. Materialisti nääs osti massalaatuja, joita ei ennen ole käyttänyt (helmimassaa hopean ja kullan värisinä), joten inspiraatio iski ja lähti lapasesta. Mutta nuo massapallurat saavat huomioda itseään Sormirotan puolella. Ihankuin ei jo valmiiksi olisi esittelyjulkaisumaratooni kesken...

Niin joo, olen tykännyt todellisuudesta myös siksi, kun on pakko pitää seuraa kissoille. Kolmen isomman lyhytkarvan seuraan pöllähti kerran neljäs, joka on pieni ja pitkäkarvainen. Saa nähdä mitä tuosta riiviöstä kasvaa.

Vähän tuosta on jo kasvettu, mutta pentu se silti vielä on. Ihanuus.

Elikkä. Olen vain elänyt liikaa koneen ulkopuolella, ei mitään sen karmivampaa. TheTu jatkaa kai elämäänsä jossain välissä, jahka artblock päättää ettei pysy pelkän piirrostaiteen kohdalla.

16. syyskuuta 2017

Valkoiset merkit - tutoriaali

Julkaisen tämän nyt semisti siksi, kun Kave oli sitä mieltä, että kannattaa tämä tänne laittaa. Itse en kuvanlaadustani aina tykkäile, mutta kuulemma huonokin tuto on parempi kuin ei mitään. (Lampun kanssa on pirun vaikea kuvata järkevästi, kun salamaa ei viitsi käyttää ja kamerat keksivät omia typeriä valotuksiaan ja valkotasapainojaan.)

Eli siis valkoisten merkkien maalaamisen havainnollistamista. Esimerkkiuhriksi päätyi koni joka ei ole likimainkaan maalausvalmis.

Tässä tutorialissa näytän (tai ainakin siis yritän) miten teen valkoiset merkit. Kerrostamalla. Ensimmäiset kerrokset eivät ole paksuja, ja seuraava tehedään aina siten, ettei se kosketa alemman kerroksen reunoja. Näin saan merkistä vähän pehmeämmän.

Se paikka, johon valkoinen merkki tulee, tässä tapauksessa siis Schleich -kustomin kannikka.

Hyvin ohut ensimmäinen kerros.

Melko ohut seuraava kerros. Ei ylitä alemman reunoja.

Vähän paksumpi kerros keskemmälle, tämäkään ei ylitä alemman reunoja. (Kuvattu kai kesken maalin levittelyn.)

Lisää kerroksia, samat säännöt kuin ylempänä, mutta merkin rajat on syynätty läpi tarkemmin. Paksumpia kerroksia.

Valmis(?) merkki. Oikeastihan pitää levittää niin monta kerrosta ettei mitään sävyjä enää paista läpi.

Jotain järkevämpää aion julkaista kyllä myöhemmin. Niitä järkeviä postauksiahan olen maininnut olevan kesken... En tosin vieläkään lupaile ihmisille mitään omassa blogissani.

9. syyskuuta 2017

Höttönauhariimuja

Tajusin että ehkä näistäkin saisi julkaisun tehtyä. Kyse on muutamasta traditional -riimusta jotka kerran tein, vissiin kahdessa päivässä. Erikoisempaa niissä on se, että alahihna liikkuu vapaasti eikä tullut liimatuksi turpiksen alaosaan lainkaan (kuten yleensä teen). Tämä itsessään nopeuttaa valmistusprosessia.


Älkää muuten luulkokaan, että näiden riimujen materiaali olisi oikeasti mitään tekonahkaa. Se on kaukana nahasta, oli puhe sitten nahan sisuksesta tai kuoresta. Se ei koskaan tunnu eikä näytä tältä. Sanoisin itse, että materiaali on "jotain höttönauhaa", koska se ei voi olla yritys jäljitellä mitään oikeaa keinotekoisesti.

Soljet olen kaikkiin tehnyt vähän tyypillisestä poikkeavalla tavalla, jota käytän; nauha on niin paksua, että soljen pitää olla pitkä ja kulmikas. Nauhaa ei myöskään voi reijittää, siksikin on liukusoljet. Tämän ja vapaasti liikkuvan alahihnan ohella näistä kaikista myös puuttuu solki turparemmistä, yleensähän teen sellaiset aina. Nyt ainakin olen huomannut miten paljon siistimmältä riimu näyttää kun solkia on vain yksi. Kaikissa taitaa kyllä olla koukku leukahihnassa, vähintäänkin toisella sivulla, jollei molemmilla. Rengasosat ovat niin laajat, että niihin voi vaivatta pujotella ketjun, jos haluaa enempi kontrollia ja käytössä on ketjullinen riimunaru. Osassa on niskaremmin ylijäämäosalle pidike (D -rengas) ja osassa ei.

Pahoittelen jo valmiiksi kuvatulvaa, tämä blogi lienee se pääpaikka jonne olen suunnitellut nämä lätkiväni. Esittelen riimut avauskuvan mukaisessa järkässä. Mallipääksi päätyi Breyerin Sam eli minun maailmassani Overkill.

Harmaa riimu taisi olla rupeaman ensimmäinen. Siitä tuli liian lyhyt ja väljä, mutta kai tuon jollekin aina pukee. Eipähän valu turpis sieraimille sitten ainakaan. Voisin toki halutessani lyhentää turpahihnan yläosaa, mutta sanopa se tällaiselle tyypille, joka tykkää katsoa kun päitset suunnilleen valuvat hevosen päästä alas...





Tässä vasta näkeekin miten löröjä turpiksia tykkään tehdä.


Seuraavaksi tummanruskea. Sekin on hyvin löysä, muttei sentään enää ihan liian lyhyt. Oikeastaan tämä on rakenteellisesti lähes ideaali riimu, siis omasta mielestäni. Kahdeksikkorenkaat eivät tietenkään pysy suorassa, yleensä, jos ei asettele, siis missään näistä riimuista...




Keltainen riimu koostuu kahdesta sävystä, joita halusin yhdistellä vielä nyt kun nauhaa oli riittävästi jäljellä. Tästä tuli näemmä tarkoituksella hitusen pitkä riimu, mutta on se kans löysä. Niskahihnassa on D -rengas remminpidikkeenä.





Ja koska materiaalia oli, tein ihan piruuttani yhden pinkki-vadelma -riimun, tai no en tiedä miksikä noita sävyjä kutsuisi. Pitää varmaan tarkistaa jostain maalikatalogista näitä. Minun on pakko myöntää, että joo, vaaleanpunainen näyttää joillakin otuksilla hyvältä, vaikka omaankin sellaisen "älkää tuoko sitä lähelleni" -asenteen varsinkin pinkkiä kohtaan. Pitääkö minun ostaa joku kimo poni Lahjakkaasta vain siksi, että saisin riimulle hyvän paikan? (Tosin oletan että tämä on ponipäähän liian iso.) Tähän tein vieläpä punaiset metalliosat, ettei aina olisi pelkkiä keltaisia tai harmaita... Silleen niinku kerrala imeläks.




Turkoosi-valkoisella yhdistelmällä yritin aikaansaada suomivärejä... Koska korvistani tursuaa nuo amerikkalaisten isänmaallisuusvärivarusteet, joita sikäläiset mallarikollegat askartelevat. No, ei tässä satsissa mitään sinistä tietenkään ollut. Tässä riimussa metalliosat ovat liki mattamustia, vaikka rautalankarulla itsessään on lämminsävyinen teräksenharmaa, eikä edes kovin tumma. Yritin tehdä tästä riimusta myös hiukan ahtaampaa turpaosaston kohdilta, ettei näyttäisi miltään uimarenkaalta hevoselle puettuna. En kuitenkaan pääse maneereistani eroon, joten piti sitä lopulta väljentää. Hiukan. Ja nytkin se väljyys oikeastaan näkyy vasta, kun turpista kiskoo.

Löysänä...



Narusta vedettäessä näkyy, ettei riimu olekaan niin ahdas kuin luulisi.


Violettikin riimu piti tehdä, koska tämä kuuluu lempiväreihini! Ja mukamas kullanvärisillä metalliosilla. Huomatkaa, että tämä on selvästi The Tuherruksen nimikkoriimu, haha. Jos pitää joskus jotain kökkökekkereitä blogin kunniaksi järkätä, tuo pitää silloin nostaa esille. (Tai sitten ei.) Siinä on sileän ketjun sijaan ankkuriketjua, koska isoissa renkaissa tuokin kulkee hyvin, ja halusin säästää vähiin käyvää sileää ketjua. Nyyh. Kiinnitysmahdollisuuksia on ketjun ansiosta ainakin pari erilaista. Tämän kasaaminen kävi työstä, koska en osannut hahmottaa koko juttua...




Siinä on koukku. Se pitää tosin vääntää auki jos mielii ketjun irrottaa, mutta koska niin ei tarvitse tehdä, pidän koukun vaan kiinni...




Tuota, tämä efekti ei ihan mennyt niinkuin suunnittelin... Muutin ketjun pituutta (vissiin pidensin samalla kun vaihdoin sen), eikä se silti toimi suunnitellusti. Tai toimii, mutta mitat ovat vähän blöh.


Onneksi omistan pinsetit, niihin voi ripustaa tavaraa kuvausjutuissa. Oleellista?



Valko-musta-harmaa riimu on... öö, random jatkopala tähän sarjaan. Oli riemua se, että tekovaiheessa pystyin erottamaan eri palaset värin perusteella. Mustaa oli jo niin vähän, että rajasin sen pelkkään turparemmin yläosaan.




Lisää olisi tiedossa näitä varustejulkaisuja. Ainahan niitä on. In traditional scale, mutta myös Schleicheille. Classiceille pitäisi myös tehdä, varsinkin kun on se nukkekin nykyisin, mutta en eesty...

4. syyskuuta 2017

Valmistuneita Schleich -kustomeita

Hihkasen nopsaan tännekin parista valmistuneesta Schleich -kustomista. Kaikki aloitin aikaa sitten ja sain valmiiksi vasta elokuussa. Jokaisen valmistusprosessi on ollut periaatteessa sama: osia on tarvittaessa vuoltu pois, sitten lisätty Krea -massaa päälle, minkä jälkeen olen maalannut hevoset akryylimaaleilla. Näiden lakkana toimi Vallejo. Jokainen on jo julkaistu Kuvikkoon, jossa on enemmän kuvia ja perusteellisemmat tekstit. (Linkitän heppojen tekstit tähän julkaisuun.)

Kuolettavan lattea automaattisamalaräpsy.

Juustis, siis pitkältä nimeltään Voe Nokare, on Schleichin lipizzatammasta tehty vähän levahtanut voikko suomenhevostamma. Siitä tuli mamma Nuudelille. Tamma on rakenteeltaan läski, mutta osasyy isoon mahaan voi olla sen runsas varsomiskokemus, tiedän että varsamaha voi "jäädä" hevoselle. Silmät ovat hirveät, kerkesin ne kerran jo vissiin tehdä itse uusiksi ennen kuin päätin, etten tykkääkään, joten ilme perustuu pitkälti tehdassilmiin vaan. Häntä on nysä, koska en "ehtinyt" jatkaa siihen lisää jouhta ennen kuin maalauspuuska iski. Juustis on tehty logiikalla 'lisätään massaa ilman että muokataan asentoa tai poistetaan materiaalia', mikä ei selvästikään voi päteä häntiin?






Savage Maisto, entinen uudempi trakehnertamma, on se geneerinen suomalainen hevonen, ruunikko amerikanravuri. Juuri siksihän minä tämän tein, osaksi myös siksi kun lämppäreitä ei muutenkaan hevosmallikansa suosi (niinkuin ei suokkejakaan...) ja todellisessa Suomessa rotu on kuitenkin hyvin tavallinen. Taitaa olla nyt ensimmäinen valmistunut kustomini, jolla on suu auki? Ainakin sille on kiva pukea suitsia, kun kuolaimia ei tarvitse feikkikiinnittää millään typerällä sinitarralla.







Sir Vederin, projektinimeltään Veturi, oli alunperin Schleichin tuoreempi clydesdaleruuna. Pitkää nimeä ehdotti alunperin eräs kaverini. Halusin tehdä sille oikein ison muodonmuutoksen, jonka toivon myös näkyvän. Etsikää muutokset itse kuvista, en tässä niitä enää sepitä kun Kuvikostakin löytyy kunnon litaniat. Vanha kimo shire(risteytys?)ruuna.





Unohdan kokoajan mainita, että sen vasen silmä on sininen.


Päitset olivat Veturin jo ennen kuin heppa oli valmis.

Aion jossain välissä ottaa kaikista näistä, ja miksen vanhemmistakin kustomeista, ennen-jälkeen -kuvia joissa niiden seurana ovat OF -mallit. Siis vertailua offien ja kustomien välillä. Tosin tämä on mahdollista vasta kun Schleich -hyllyni muuttaa ateljeehuoneeseen, enkä tiedä, milloin se voidaan tehdä.

Pikku uutisena sellainen, että sainpas uudelleenkirjoitettua ja kuvitettua "Mie" -sivun valmiiksi. Melkein jo unohdin että se piti päivittää loppuun...