25. maaliskuuta 2019

Blogihiljaisuudesta ja kommentoinnista

Lueskelin tuossa aikani tapoksi erästä blogia, ja yksi julkaisu käynnisti aivot - tosin ihankuin ne eivät jo muutenkin ylianalysoisi kaikkea. Saatan monesti lukea blogeista vanhoja julkaisuja uudelleen ja uudelleen, kun ne ovat olleet erityisen hyviä.

Minulle on ilmeisesti kehittymässä muotoilutyyli, johon kuuluu mm. liian isoja turpia ja jonkinasteista rakennevirheisyyttä. Jännän samanlaista kuin piirrokseni kymmenisen vuotta sitten.

Hyviä ne voivat olla siksi, koska samastun tai tiedän aiheesta jotain. Ja tämä olisi ihan jees kertoakin, mitenkäs muutenkaan kuin kommentoimalla.

Minun pitäisi kommentoida useammin, ja myös vastata vastauksiin. Miksi en sitten tee niin?

Nykyisin jätän yleensä kommentoimatta lähinä siksi, kun tiedostan noin miljoonan tai useammankin ihmisen voivan nähdä kökön palautteeni. Lisäksi en todennäköisesti ymmärrä ihmisiä kovin hyvin, joten pelkään että kommenttiani tulkitaan väärin (jos miljoona tyyppiä näkee sen, ei ole mahdollista että kaikki olisivat yhtä mieltä kommentin tai asianlaidan sisällöstä). Ja tuollaista ei saa tapahtua.

Kun sanoin, etten ymmärrä ihmisiä, on kyse aivan eri asiasta kuin siitä mitä yleensä sanotaan syyksi nettiriitoihin. "Tekstistä on vaikeaa tulkita vastapuolen mielentilaa ja äänenpainoja jne." Siis kuinka se on vaikeaa? Okei, toki jos ihminen ei osaa kirjoittaa yhtään mitään - nykykansa on juuri tuollaista - niin ei silloin tule kyllä ymmärrettävää tekstiäkään. Siinä on pari sanaa, muttei välttämättä yhtään mitään muuta. Ne isot alkukirjaimet, pisteet, pilkut, päätemerkit ja väliviivat, kursiivit, alleviivaukset ja lihavoinnit ynnä kaikki muut ovat vain koristeina, eikö? No ei. Käyttäkää aivojanne ja oppikaa kirjoittamaan jo peruskoulussa, ja ylläpitäkää sitä tekstintuotto- ja tulkitsemiskykyä lukemalla ammattikirjoittajien tuotoksia. Minulla se on aina auttanut.

(Kielinatseilu katkeaa tähän.)

Juoru -kissa on tehty joulukuusa 2016 (on vanhin alusta asti itse tekemäni nukke). Viereinen punatabbykolli, Arsi, on tehty maaliskuussa 2019.

Nyt kun mietin, en edes keksi miten se ilmenee kun sanon etten ymmärrä ihmisiä. Mutta se on yksi syy siihen, miksi olen männävuosina vähentänyt runsaasti blogi- ja taidesivustokommentointiani, ynnä joissakin asioissa myös julkaisua. Tiedostan sen, että tekemiäni asioita voidaan nähdä (miltä se ei kyllä tunnu yleensä...), mutta mistään en näe tykätäänkö siitä vai ei.

En tykkää nähdä kirjoittamiani kommentteja, varsinkaan jos ne ovat vanhoja. Koen, että olen ollut jokin idiootti suurin piirtein aina, kun kommentoin jollekulle jotakin. Tämä ei häviä mihinkään vaikka mietinkin sanomiseni tarkkaan ja hion kommenttia pirun pitkään ennen kuin klikkaan lähetä -namiskaa.

Tuo ymmärrysongelma on oikeastaan hyvin nähtävillä niistä ajoista, kun olin vähän pentu ja tungin kasapäin heppataidetta Devariin. Halusin kommentteja, ja monesti sainkin sellaisia. Kritiikkiä halusin myös, ja sitäkin sitten annettiin. En kuitenkaan tainnut ymmärtää puoliakaan siitä sanamäärästä joka nokkani eteen ilmestyi, tai ainakaan en muista tajunneeni mm. kritiikkien pointtia yhtään. En edes halua tarkistaa millaisia nämä keskustelut ovat olleet... Onneksi kommentoijat ovat kai pääsääntöisesti olleet joko silloisia ikätovereita tai minua selkeästi vanhempia ihmisiä. Mitään sen ihmeempiä tappeluita en muista pystyttäneeni (tahattomasti?). Olin vain typerä pentu joka halusi palautetta sarjakuvatyylisistä kavioeläimistään.

Mitäs nyt? Ajattelen enemmän, tiedän mitä päässäni liikkuu ja, no, olen kai aikuinen. Sellainen ajattelee eri tavalla kuin pentu (teini). Sen pitäisi olla hyvä asia, jos se meinaa muunmuassa sitä ettei postaa nettiin ihan mitä hyvänsä tai tajuamatta itsekään mitä siltä kommentilta on halunnut.

Iso ongelmani on se, että ylianalysoin ihan kaiken informaation, joka aivojeni läpi kulkee. Jos luen jotain, ylianalysoin sen. Jos suunnittelen jotain, ylianalysoin sen. Ylianalysoin kaiken mitä kirjoitan nettiin, vaikken edes julkaisisi sitä - joten analysointi on ihan jäätävää siinä vaiheessa, kun tekstinpätkä pitäisi laittaa julki heti kun sen on kasaan rykäissyt. Se on vähän karmivaa. Onko tällä kommentilla mitään arvoa tai merkitystä kellekään? Millaista palautetta bloggaaja haluaa, osaanko kirjoittaa sellaista? Entä jos sanon jotain vahingossa väärin? Kirjoitinko tarpeeksi paljon? Tämä kommenttihan kuulostaa ihan typerältä.

Levite, kesyrottarouva. Maaliskuu 2019.

Yritän välillä ajatella niin, että kannattaa julkaista, koska muuten kukaan ei oikeasti VOI nähdä sitä ja siten myöskään antaa palautetta. Ilmiö on lähes sama kuin se, miksi minua ottaa päähän kuulla kun aloittelijakustomoijat pelkäävät pilaavansa uhrinsa ensimmäisellä yrityksellä. Niin ei käy. Tulosta ei saada ikinä selville, jos teosta ei ensin tee! Eikä ihminen voi tehdä ensimmäisellä kerralla toistamiseen, vaan sitä täytyy edeltää sen ensimmäisen työn. (Paitsi että minä en ole ensi kertaa kommentoimassa tai julkaisemassa...)

Mutta minun ns. taiteeni ja tekstini eivät saa palautetta, vaikka tuikkaankin niitä nettiin. En julkaise niin paljon kuin ennen, tokikaan, mutta julkaisen silti jotain aina välillä kun muistan tai jaksan. Yleensä en vain jaksa. Se ei ole laiskuutta, vaan jaksamattomuutta.

Julkinen kommentointi on yhtä vaikeaa kuin se jos laitan yksityisviestillä (tyyliä sähköposti) sanaa jollekin jonka kanssa en ole koskaan ennen keskustellut yhtään mitään. Kommunikaation runsastuttua vaikeus vähenee ja teksti alkaa kuulostaa enemmän omalta. Kirjoitan paljon rennommin, kun tiedän, ettei kuka tahansa näe mitä sanon. Julkisen kommentoinnin kohdalla tämä rentous ei vaan tule ihan äkkiä, jos siis ikinä tulee.

Pointti saattoi tulla jo selväksi.

Minä en ole niitä ihmisiä, joilla ei ole ikinä mitään sanottavaa mihinkään asiaan. En vain osaa sanoittaa ajatuksiani, vaikka haluaisinkin, että ne nähdään.

Ja se on todella kuluttavaa.

Little Damage, kesyrotta... äijä. Jolla on arpia naamassa. Myös maaliskuun 2019 tuotantoa.











En laita tähän loppuun mitään urpoja kysymyksiä, postausehdotusuteluita tai yhtään mitään muutakaan, koska tiedän sen turhaksi. (Postaustahti on mitä on, mutta siihenkin on syynä se kun en tiedä mitä tänne pitäisi julkaista.) Olen ihan oikeasti sitä mieltä, ettei ihmisiä vain yksinkertaisesti kiinnosta.

8. helmikuuta 2019

Kuvavertailu 3

Kuvavertailuja on hauska kasata... Kunnon artikkeleitä odotellessa.



Mikä näitä kahta kuvaa yhdistää?
Kummassakin on pääasiana traditional -skaalan nahkariimu, joiden remmit olen leikannut ja metalliosat tehnyt itse.

Mikä näitä kahta kuvaa erottaa?
Kuvien ja sisällön ikä ja laatu. Yläkuvassa on todennäköisesti vanhin itseleikatuista suikaleista tekemäni trad -nahkariimu (jonka solkeen tuli kieli ja remmiin reiät joskus 2017 jälkeen), ja se on vuodelta 2013 tai 2014. Riimu on hyvin alkeellinen ja sen metalliosat eivät toimi kunnolla. Nahka on joustavaa ja liukasta ja remmit leikattu tökerön pituisiksi, joten riimu ei sovi juuri kenenkään päähän. Kuva on vuodelta 2016, ja sen informaatioarvo on lähellä nollaa. Valon käyttö on surkeaa ja musta tausta ei auta mitään, riimun rakenteen näkee ehkä juuri ja juuri. Salamavaloa ei ole himmennetty, joten kuva on siksikin hyvin lattea. Heppa on nyljetty nukkakoni Remu.

Alempi kuva on otettu 2018 loppupuolella, ja sen kanssa on käytetty vaaleaa taustaa. Salamaa on himmennetty mm. peilien avulla. Riimu on tehty loppuvuodesta 2018 hukkapaloista. Riimua ei ole tehty kenenkään päähän, mutta sattuman kautta se istuu hyvin Dreamylle, joten Dreamy saa sen myös pitää. Säätövaraa on vähän liikaa, mutta säädöillä on myös kiva leikkiä; riimu ei tipu päästä edes todella löysälle puettuna. Tämän riimun valmistukseen on vaikuttanut riimureseptieni olemassaolo, eli minulla on ollut valmiita mittoja paperilla; ei ole tarvinnut arvailla kuin ehkä puolet mitoista. Rutiinia on kehittynyt ihan tarpeeksi tähän asti, joten riimun kasaaminen ei ollut pätkääkään työlästä. Heppa on Breyer Traditional -sarjan Lil' Ricky Rocker -malli (muotti Zippo Pine Bar).

20. tammikuuta 2019

Heti alkuun

Hyvinpä alkoi tämäkin vuosi taas. Huuh. Yritin julkaista jotain suunnilleen parin päivän välein, mutten halua kaiken olevan pelkkää kuvavertailupostausta.

En osaa kirjoittaa enkä blogata. Tökkii vaan koko homma, mutta lopettaakaan ei voi. Miten tätä saisi aktiivisemmaksi? Luonnoksia on edelleen yli 140, eli tekstejä kyllä olisi.

Mitään uutishömppää en rupea edelleenkään tekemään. Haluan tehdä artikkeleita; jakaa tietoa, mielipiteitä, avata asioita joista ei vielä ole suomeksi puhuttu ja niin edelleen. Mutta ei niitä tunnu olevan. Mitkään parin lauseen ja kymmenen kuvan tekstit eivät tule kyseeseen. Enkä tiedä mistä ihmiset haluavat lukea, koska tuntuu, etteivät ne halua lukea mistään.

Kuvajuttuja tekisi mieli blogata, mutta en todellakaan tiedä miten. Yhdessä kasaumassa voi olla kymmeniä kuvia, ja niistä noin puolet tai kymmenen sellaisia jotka haluaisin joskus julkaista jonnekin. Thetu ei kuitenkaan ole paikka siihen, enkä edes halua tästä mitään kuvakokoelmablogia, kun on Kuvikko. Senkin kanssa olen vähän niin ja näin, että tarvitaanko mitään kasaumasivuja vai ei. Katsoisiko niitä oikeasti kukaan? Onko järkeä tehdä nettiin gallerioita vain itselle, kun kaikki on järkässä koneellakin? Saavatko nuket ratsastaa ilman rihman kiertämää? (Eivät.)

Tiedän, ei saisi käyttää alaturpista kangen kanssa. Sanopa se nukeilleni.

Kaikkea sitä onkin.

3. tammikuuta 2019

Kuvavertailu 2

Toinen kuvavertailu, tällä kertaa kustomien muodossa.

Voe Tolokku "Nuudeli".

Raaskis Ratketa "Raaste".

Mikä näitä kuvia yhdistää?
Molemmat hevoset ovat suomenhevosia, ja molempien väri on punarautias liinakko. Kummallakin on hiukan epänormaali naamakuvio. Molemmat on maalattu akryyleillä ja Derwent Inktenseillä. Ne on kustomoitu samana vuonna (2017) ja niihin on käytetty samoja massoja ja maaleja. 

Mikä näitä kuvia erottaa?
Ylemmässä kuvassa on tamma, alemmassa ruuna. Mittakaava on ylemmässä little bit (1:20) ja alemmassa traditional (1:9). Kuvat on otettu vähän eri systeemillä (asetukset, himmentimet), jolloin hevoset näyttävät erisävyisemmiltä - todellisuudessa ne ovat hyvinkin samansävyisiä. Ruuna on isoin suomenhevoseni ja ylipäänsä traditional -mallini, ja myös painavin.

2. tammikuuta 2019

Kuvavertailu 1

Olen jo pitemmän aikaa halunnut tehdä jotain kuvavertailuja, joten tässä tulee - osia kertyy myöhemmin lisää.

Rose Jalopeno "Rose". Ratsastajan nimi taisi olla Piia.

Rispetto "Rispu". Ratsastaja on Ohari.

Mikä näitä kahta kuvaa yhdistää?
Molemmat hevoset ovat ruunikkoja hannoverinhevosia. Kumpikin on muotoiltu esittämään kouluratsastusta. Molemmissa ratsastaja nojaa liikaa taakse ja roikkuu suussa.

Mikä näitä kahta kuvaa erottaa?
Ylemmässä kuvassa mittakaava on 1:20 eli little bit. Heppa, ratsastaja ja varusteet ovat Schleichin tuotantoa, sieltä paremmalta ajalta eli ennen vuotta 2010, kuva itse on saatettu ottaa ennen vuotta 2011. Kamera on Nikon COOLPIX S570. Varusteiden materiaali on kumi tai kumimainen muovi, eikä niissä ole realistisesti toimivia osia.

Alemmassa kuvassa mittakaava on 1:9 eli traditional. Heppa on Breyerin valmistama ja muotin (Salinero) veisti Brigitte Eberl joskus aikoinaan (2007?). Ratsastaja ja varusteet ovat kokonaan omaa tuotantoani, ja varusteet on tehty sellaisiksi että ne oikeasti toimivat. Kuva on otettu marraskuussa 2018 ja kamerana on Nikon D3100 -järkkäri (joka alkaa tulla vanhaksi).

29. joulukuuta 2018

Traditional -vetovaljaat

Miksen tajua blogittaa tai ylipäänsä julkaista mitään silloin, kun kuvia jo löytyy ladattavaksi? Pläh. Noh, tulin tuossa elokuussa tehneeksi traditional -skaalan vetovaljaat. Design ei perustu mihinkään älylliseen tai oikeaoppiseen, vaan on peräisin päästäni ja maalaisjärjestä.


Miksi askartelin nämä? No, halusin nukeilleni jotain, mitä ne voivat ripustaa hevosen ylle jos haluavat olla valopäitä ja ajaa talvella lumipenkkaan tai jotain vastaavaa. Pääajatuksena oli tehdä hiihtoratsastuksessa näkyvien mukaiset simppelit valjaat, joihin ei kuulu kauheasti osia.

Tuumasta toimeen siis. Hirveän mittailun ja liimailun päätteeksi pystyin sovittamaan valjasosaa Lantulle, joka muutenkin tuppaa päätymään varustevirityksieni testiuhriksi.


Kuten kuvasta voi päätellä, homma eteni vähän pitemmällekin kuin rintaremmiin, vetoliinoihin ja tätä räpellystä kannattelevaan remmiin. Mukaan tuli silat/mahavyö, häntäremmi, rintaremmin ja mahavyön yhdistävä hihna, sekä sekki. Mitkään ravivaljaat nämä eivät ole, että jos siltä kantilta katsotte niin älkää luulkokaan.



Olen perfektionisti, ja tykkään, jos yhtä härpäkettä voi muunnella ja käyttää monella eri tavalla, joten siinä on syy lisukkeiden määrälle. Mitään aisoja en omista joten en voi kokeilla eri kiinnitystapoja niille. Vetoliinat yksistään eivät kelpaa, ne tarvitsevat seurakseen aisat...



Silat ovat erittäin kerrostuneet. Muunmuassa vetoliinojen mentävät renkaat on kiinnitetty leveähköön remmiin, joka kulkee osittain varsinaisen vyön (jota solkiin menevät remminpäät ovat) läpi ja on liimalla kiinni. Rintaremmin ohuimmasta osasta muodostuvat remminpäät kulkevat renkaiden läpi, jolloin veto tapahtuisi rinnalla eikä myös selällä. Solkien avulla rintaremmistä saa jatkettua vetoliinat, jotka kiinnitetään vedettävään kärryyn.



Koko järjestelmä sivusta. Säkäremmistä sellainen sananen, että se oikeasti ratkaisee paljon - ilman sitä rintaremmi valuisi pitkin vuohisia! Ja säkäremmi on siis kokonaan irti, ihan vaan siksi koska sen kiinnityspaikkaa voi joutua vaihtelemaan eri hevosilla. 



Kuvissa näkyvät suitset ovat erilaista nahkaa kuin valjaat eivätkä kuulu settiin. Sattuvat vaan sopimaan kokonaisuuteen riittävän hyvin, minkä osasyy voi olla se kun ne on käytännössä tehty juuri Lantun päähän.


Ohjia tein satsiin useammat, eivätkä mitkään niistä ole sopivanlaiset; nahkaräpäleestä loppuu mitta kesken ja jatkettuna se ei oikein toimi, kun väli"renkaat" osuvat juuri sille kohdalle, josta nuken pitäisi pystyä pitelemään ohjia.

Kokeilin tehdä siloihin vähän kolmiulotteisuutta joillakin nahkatyynyillä, jotka pitäisivät silojen keskiosan irti hevosesta. Ähellyksestä tuli tietysti pirun ruma... Mutta tulipahan kokeiltua. En kyllä tiedä miten amerikkalaiset mallarit tekevät niitä muotoja ja paneeleja mm. satuloihinsa. Pehmusteiden lisäksi tähän osaan valjastusta tulivat vielä ohjaslenkit ja metalliosa, johon voi kiinnittää häntäremmin ja obersekin.





Mahavöitä on kaksi, ja niissä on (vahingossa) eripituiset solkipalat. Tarkoitus on, että toinen voidaan kiinnittää jo ennen esimerkiksi martingaalien lisäämistä. Lisäksi itse vain pidän siitä kun on yksityiskohtia ja ylimääräistä näperrettävää.


Rintaremmi on koottu useasta eri palasta pinoamalla niitä päällekkäin; oli ihan kiva nähdä, miten tämä tähän käyttämäni visio toimisi. Ja toimiihan se. Ohuin ja samalla pisin osa on kiinni leveämmässä nahkapalassa, johon kiinnittyy rintaremmin ja mahavyön yhdistävä hihna. Tässä keskileveässä remmissä on trimmatut päädyt ja niissä reiät, joiden läpi pääsevät soljet (tai kaksi remmiä ja kaksi solkea - en itsekään enää tiedä miten monesta irrallisesta osasta tämä viritys on koottu...). Rintaosan levein pala on vain liimattu tasaamaan painetta, ja koska kerrostuneet varusteenosat ovat nam.



Sekki on ensimmäinen tekemäni ikinä - ja voin sanoa, että yksi syy tällaisen teon lykkäämiseen on ollut vain se, kun en tiedä sekkien rakenteesta yhtään mitään. Valokuvat eivät auta, pitäisi päästä tutkimaan oikeaa varustetta. Kitarautaa ei voi tehdä samalla kiinnitystekniikalla kuin kuolaimia, ja on vain hyvä, kun se kiinnittyy vain sekkiin ja sekki valjaisiin. Tässä "kitarauta" on tehty kahdesta pienestä rautalankalenkistä, joissa on noin pari kolme milliä ylimääräistä lankaa mukana, ja tämä on sitten kiinnitetty kontaktiliimalla (tai siis sen tarramaisuudella) suunnilleen siihen mihin oletan sen kuuluvan.



Hntäremmi on kiva, koska se oikeasti auttaa pitämään valjaat paikallaan, samasta syystä kuin rintaremmikin on. Koska häntiksen kiinnitys on joskus tuskaa, ideoin siihen simppelin koukkusolkisysteemin. Näkyy toimivan (jos ei toimisi, se ei näkyisi näissä kuvissa). Häntäkappa on tehty rullaamalla leveä nahkapala ohuemman ympärille. Ja tuota säätövaraa on reilusti juuri siksi, kun osalla hevosista on paksumpia hännäntyviä.




Lisukkeita ovat muunmuassa rintaremmin ja mahavyön yhdistävä remmi sekä martingaalit (joita on siis useita). Martingaaleja en ole tehnyt tähän settiin, mutta jos molemmissa on samaa nahkaa, voidaan ne esittää kokonaisuutena. Niinkuin kuvasta näkyy, meikällä on täysin hakusessa joidenkin osien mitoitus, ja haluan pitää säätövaran isompia hevosia ajatellen, joten paikkaan asiaa solmimalla nysemmiksi näitä epäonnistumisia...


Saa nähdä teenkö jotain lisäosia vielä. Joka tapauksessa, kiltin ruunan jälkeen on kai kiva katsoa, mitä tekee metkuava laukkaori, kun perässä on kirjaimellisesti kärry?


Mietin muunmuassa heijastinnauhan liimailua joihinkin osiin, muunmuassa rintaremmissä sellainen peittäisi hyvin tuon mustekynämerkinnän.

17. joulukuuta 2018

Mustat kantovaljaat

Tietääkö kukaan, mikä on pack harness suomeksi? Sellaisia olen aina halunnut tehdä ja välillä yrittänytkin, mutta ikinä ne eivät toimi siinä määrin kuin kuuluisi, saati ole kovin hevosystävällisiä. Traditionaleille olen kasannut näitä kahdet, joista vanhempi kokonaisuus on jostain vuodelta 2016 tai aiemmin. Laatu on niin huono, etten ala niitä täällä esittelemään, mutta uudemmista voin kyllä kertoa.

Nämä valjaat tein elokuussa korvaamaan jo vanhentuneet edelliset ronttausvaljaat. Mieluummin teen uudet kuin paikkailen vanhaa... Materiaalina käytin mustaa nahkanauhaa (ja kaistaleen itseleikattua tuohon selustimeen), jota on pitänyt ohentaa. Puoleksi kavennettuna siitä saa hyvin siroja remmejä, mutta ne ovat liian kapeita ja nahkan laatu liian paperimaista kielisoljille, joten ohuissa osissa on valitettavasti liukusoljet. Myh. Se vähän vaikeuttaa symmetrian ylläpitoa.

Tähän settiin meni muuten kiva määrä metallirenkaita: sekä isoja D -renkaita että pienempiä. 



Juhtavaljaiden pääasia on tietenkin selkäosa, koska siihen pitää pystyä kiinnittämään kantamuksia. Tämä yritys on itseasiassa vielä toimimattomampi kuin vanhassa setissä, vaikka miten yritin. Kaiken lisäksi laskupääni olemattomuus oikein konkretisoitui tätä tehdessä, niinkuin ehkä näkyy tuosta epämääräisyyden määrästä. Kököllä nahkalaadulla oli osuutensa hankaluuksissa.

Tällä puolella näkyy virheitä, joita en näillä näkymin saa korjattua. Ärgh.

Tiedän kyllä, ettei selkärangan kohdalle saa tulla painetta, mutta minkäs teet... Ei tämä muutenkaan mikään oikeaoppisuuden näköiskuva ole, kun en mitään runkosysteemiä valjaisiin saa. Toki nyt kun katsoo niin kiinnityslenkkien remmit kiinnittyvät "rankahihnan" alapinnalle eivätkä täten aiheuttaisi sitä, että se painaisi rankaa. Muuten en kyllä mene takuuseen mukavuuksista...


Valjaat kiinittyvät kahdella mahavyöllä, joista taaempi on koukkujen ansiosta kokonaan irrotettavissa. Se on muutenkin etummaista pitempi ja yleensä löysempi, ja sen tarkoitus on lähinä estää valjaiden hölskyminen jos ajatellaan, että kulkueen askellaji on joku muukin kuin käynti ja tavaraa on paljon. Mahavyöt kulkevat tuollaisen virityksen (connector) läpi, se kiinnittyy rintaremmiin.


Rintaremmiä tein kaksin kappalein, jotta on eri kokoisille hevosille sopivia. Säätövaraa pitää olla muttei mieluusti liikaa ylimääräistäkään. Pientäkin rintaremmiä - käytännössä se on kaularemmi - taisin tekasta pari pituutta, kun muuten loppui mitta kesken; säätövaran tärkeys oikein korostuu pienten osien ja liukusolkien kanssa... Leveämpää remmiä kannattelee (jos kannattelee, en mene takuuseen tuosta tarpeellisuudesta) säkävyö.



Rintaremmit ja mahavyöt yhdistin nahkalenkillä ja erillisellä solki-remmiosalla, jotka saa toisiinsa kiinni pujottamalla. Keksin tämän kikan vahingossa enkä oikein ymmärrä, miten saisin uusittua sen? Taitaa olla kiinni riittävän pienistä soljista, jotka mahtuvat läpi isosta D -renkaasta. Tällä kokonaisuudella vakautetaan valjastusta, estetään sen kiepahtaminen hevosen ympäri (kuten jalkalenkeilläkin) ja taataan, että mahavyöt pysyvät paikallaan vaikka olisivatkin kiinnitetty mikä mitenkin.



Alamäkien varalta valjaat pitää ankkuroida niin, etteivät ne valu eteen. Siihen tarvitaan esimerkiksi mäkivyöt; mutta en sanoisi tätä viritystä sellaiseksi, kun kyse on vain yhdestä hihnasta ja kahdesta soljesta. Lisätukena ovat jalkalenkit, jotka nekin kiinnitetään valjaisiin koukuilla. Pitää sanoa, että näiden pukeminen Raasteelle on aika tuskasta, kun kaikki pitää säätää niin väljäksi kuin mahdollista... Ainakin melkein. Ja löysien solkien kanssa se on vähän blääh. Ylipäänsä koen naurettavana (ja tarkoituksellisena...) sen että juuri takimmaiset remmit ovat noin ohuita. Ja tuo peffaremmin pehmuste on yksinkertaisesti sovitettu pienemmille hevosille eikä tuollaisille järkälesuomenhevosille.



Häntäremmi on kolmisolkinen, häntäkapan saa kokonaan irti. Valjaisiin kiinnittyvä remmi piti uusia ainakin kerran, kun remmi hajoili. Nahkalaadulla on näköjään tosi paljon väliä - tuossa se ei ole samaa kuin melkein kaikissa muissa remmeissä.


Tein tähän kokonaisuuteen myös riimun ja narunkin, mutta riimu on liian nafti Raasteelle, joten näistä ei ole kuvia... En tiedä päivitänkö joskus lisää kuvia tähän suhteellisen vajaaseen artikkeliin. Läpikatsauksesta tämä kyllä menee.

Nyt jo tekee mieli koota jostakin uudet, oikeasti paremmat ronttausvaljaat näiden tilalle. Mutta en tiedä miten ja miksi, koska oikeastihan millekään tuon kokoluokan kanteluvaljaille ei ole ollut juuri yhtään "tarvetta" modelliversumissani... Kiinnityslenkkejä kyllä voisin tehdä. Yksi syy vältellä näitä kantovaljasjuttuja on se, kun 1:9 -laukkuaskartelunikin ovat niin vanhentuneita, eikä uusia jaksa tehdä sen vaikean tekniikan takia (ja koska nukeillani ei vaan ole mitään mitä niissä kantaa).

6. joulukuuta 2018

Tätä loppuvuotta

Vuosi 2018 on ollut huono vuosi The Tuherrukselle.

Pahoittelen tekstin sekavuutta ja epämääräisyyttä, ei jotenkin keskittyminen riitä taas mihinkään. Tämä ei myöskään ole mikään vuotta 2018 kartoittava yleisartikkeli, vaan vain lähiaikoihin liittyvä uutispläjäys.

Blogin sijaan konkreettisen pienoismallailun tilanne ei ole ollut yhtään niin paha.

Tässä on kuoleva blogi ja kirjoittajana yksi ihminen, jolle itsekritiikki on suurin syy jättää julkaisut julkaisematta. Jee!

No ei, mutta joo. Elämä on tällä hetkellä sellaista ettei mistään oikein tule mitään, blogit ovat vain yksi juttu jonka kanssa olen hiljaa. Harmi sinänsä, kun mölistävää olisi vaikka mitkä määrät. On ollut mallailua rajoittavia pausseja, joille ei ole mitään mahtanut, ja välillä kans palaa käämi ihan täysin tähän kun en vaan saa tehtyä sellaista roinaa joka mm. toimisi. Että on tällainenkin puoli hevosmalliharrastuksella!

Piirtämisen kanssa olen todennut, ettei yhtä kuvaa jaksa tehdä kerralla loppuun - hirveän ihanaa ihmiselle, joka ei osaa jatkaa mitään mikä jää kesken...

Sainpahan tuossa kuvailtua ja muokattuakin yhden ison kuvasatsin. Maratooni sisälsi yli 1400 räpsyä, eikä määrä suinkaan vähentynyt karsimisen ja muokkaamisen tultua valmiiksi. Innostuin nähkees leikkimään kuvankäsittelyohjelmallani, ja tallentelin kasan muokkeja, jotta eron koskemattomiin kuviin voisi nähdä. Toinen syy on hassu: blogi! Ajattelen aina, että ehkä tarvitsen näitä versioita ja kämmikuvia blogiin, joten ne kannattaa säästää. Olen sekä pikseleiden että roinan kanssa joku minimalistin painajainen.

Curves -työkalu on kätevä umpimustuneiden kuvien ja kohteiden kanssa.

Joo, luonnoksia on edelleen joku 150, vissiin. Osan niistä voisi jo julkaista, muttakun se kuuluisa itsekritiikki estää. Yleensä teen jotain julkaisukuntoon ja mietin sitten, että onpas typerä artikkeli, tyhmät kuvat ja hölmö bloggaaja, kun luulee että tällainen ketään kiinnostaa. Jää sitten suosiolla julkaisematta kaikki. Varsinkin kun palautetta ei juurikaan tule.

Nyt taas yksi lisähäikkä on se, kun en tiedä miten monipuolistaisin kuvaamistani. Tykkään sekä piirtää että kuvata hevosenpäitä ja varusteita, mutta valitettavasti se on aika yksitoikkoista myös minulle, jos muuta ei tee. En vaan osaa nähdä tallennettavaa missään muualla... Ja kokokuvat taas, no, yleensä niissä on kaikkea mikä laskee kuvan arvoa, kuten ruma "satula" ja nukke jolla ei ole vaatteita, sekä se kun kohteillani ei ole minkäänlaista maailmaa ympärillään. En halua julkaista huonoa tavaraa. Suitset (ja riimut) ovat tosi helppoja tehdä, ja kun tietää miten ne rakennetaan, loppu laadusta on kiinni vain tekemisen jatkamisesta. Sen jälkeen laadunnousu tuleekin itsestään.

Pistin merkille, että haluaisin kuvata yksityiskohtia. Kasaumieni kanssa sellaista ei sitten löydykään muualta kuin sieltä hevosen päästä ja päähän puetuista varusteista eli yleensä suitsista.

Juurikin näin.

Olen myös pitkästä aikaa päässyt takaisin kustomoinnin makuun, mutta siten, että testaan silkkimassaa uudelleenmuotoilumassana. Sekin menee aika mössöksi kun tarpeeksi kastelee, ja kastella saakin jatkuvasti jos haluaa häivyttää kunnolla. Mutta eipähän tule samaa kökkäre-jauhe-murskesotkua kuin savimaisten massojen kanssa. Ainoa oikea haitta on se kun tuo ei ole kovin vahvaa massaa, joten en tiedä kestääkö se mitään ja tukeeko se palasiksi leikellyn hevosen rakennetta sitten, kun se on uudelleenmuotoiltu eri asentoon ja laitetaan vielä ratsastaja selkään. Ehkä muovaan pari heppaa loppuun ja leikin niillä ennen maalaamista, jotta tajuan ajoissa, jos pitää repiä massat veke ja laittaa kaikki uusiksi... Ja nämä kustomit siis ovat traditional -skaalaa, ja toinen on todella iso, joten kestävyydellä on oikeasti merkitystä. Haluaisin vain käyttää jotain kevyempää ainesta hevosten tukkimiseen sisäpuolelta.

Iso nukkakoni nylkemisen jälkeen.

...ja mattoveitsikäsittelyn jälkeen. Asento tuli sittemmin vähän muutetuksi, tai siis askellaji vaihtui laukasta joksikin rackin tapaiseksi.


Uuden nukenkin tein marraskuun alussa, mutta siitä ei taida olla mitään sanottavaa. Onpahan vain yksi simppeleimmistä tyypeistä hetkeen, ja sai roolikseen olla kovakätinen kontrollifriikkiratsastaja. Ironista on, että sen turkki on tehty kullanvärisestä helmimassasta, ja nimikin on Kultis, kun tyypin luonne on kaukana kultaisuudesta. Naama sillä on ruma kuin mikä, eikä oikein näytä rotannaamalta.



Minun on ollut pakko kaivaa kangaspalat esille ja tehdä jokaiselle nukelle jotain vaatteen tapaista: hame ja pitkä liivi nyt ainakin. En vaan tykkää tuosta kun vain osalla on asustetta, ja loput joutuu jättämään julkaisematta kun en vaan yksinkertaisesti tykkää laittaa nettiin kuvia nakuna ratsastavista rotista. Nukenvaatteet ovat kai ainoa syy siihen miksi olisi joskus jees osata ommella, muutoin en ole pätkääkään kiinnostunut mistään kangasjutuista. Tämäkin näin niinkuin pakon edessä siis.

Tackin osalta olen tehnyt riimuja ja kuolaimia sekä muutamat suitset, sekä muokannut Dreamyn suitset oikeasti kivemmiksi kuin mitä ne joskus olivat. En ollut pitkään aikaan tehnyt oikeastaan mitään modellihevosjuttuja, joten voitte arvata millainen hulluusinspiraatio iski, kun kaikki aika meni ateljeessa. Samalla laadin uuden - kolmannen - reseptin trad -riimuille, kun edellisten kanssa meni jatkuvasti käämi.

Dreamyn suitset ennen...

...ja tänä syystalvena muokattuina. Otin mustat remmit pois ja pistin tilalle toisen korvan lenkin. Mukaan tein nykytekniikallani toimivat kankikuolaimet ja myös suitsiin natsaavan kankihihnan.

Yksi syy tehdä riimuresepti oli trade Kaven kanssa. Sain roippeet (läjän varusteita; suitsia, riimuja, naruja, jne.) tehtyä ja laitettua postiin, ja krääsä on nyt hänen käsissään ihan konkreettisesti. Mukaan laitoin kasan peukkureita ja yhden yllärin, josta en etukäteen hiiskunut mitään. Paketissa oli myös yksi riimunaru, joka on iloisesti seilannut muina naruina pitkin gallerioitani.

Kaven hevosille tehty jouluriimu. Nauha on jotain ostettua, mutta ihan toimivaa ja reikiinnytettävää.

Ja htpssfgdh laumaani tuli uusia hevosia! Kaksi Breyer traditionalia ja sitten kirpparilta metsästetty kuoliaaksi leikitty vuoden 1995 Schleichi.

Järvikkiä kiinnostaa.


Nämä Breyerit ovat Verdades ja Celestine, jälkimmäinen on joulumalli jonka päätin haalia laumaani jo silloin kun näin siitä kuvia kesemmällä. Tätä ei välttämättä saa mistään kovin pitkään, kun on hyvä muotoilu ja kaikkea, ja halusin kerrankin tehdä niin ettei minulta jää aina välistä nämä spesiaalit. Spessut nimittäin tuppaavat olemaan aika kiinnostavia ja paremmin tehtyjä verrattuna joihinkin RR -malleihin (jotka nekään eivät suinkaan ole huonoja!). En tosin tiedä paljonko Celestinejä on valmistettu, mutta onneksi sillä ei ole niin suurta väliä minulle. En kerää hevosia harvinaisuuden vaan lähinä muotoilun takia, ja tasainen väri on parempi kuin joku läpeensä kirjava. Jouluheppani sai nimekseen Catita, se on portugalia. Lempinimi on Katti... Mikäs muukaan?




Sillä on herasilimät!

Verdades on saman muotoilijan, siis Brigitte Eberlin veistämä. Muotti on Salinero, enkä ikinä hankkinut tuota nimikkomallia, kun sitä olisi Lahjakkaasta saanut. Tämänkin kanssa siis hyödynsin tilaisuuden ja hankin oman yksilöni tästä moldista, kun sitä nyt vielä saa. Olkoonkin uusi - myytiinhän Totilaksetkin heti loppuun enkä mokomaa ehtinyt ostaa, kun raha ei kasva puussa ja muita ihanuuksia. Eberlin hevoset vaan ovat jotain aivan ihanaa, vaikken oikeiden hevosten kohdalla olekaan kiinnostunut ratsastusurheilusta tai ymmärrä miksi puoliveriset ovat niin älyttömän suosittuja. Tälle Vertille tuli nimeksi Rispetto eli Rispu.



Tietenkin huomasin tuon nenänselällä olevan roskan vasta kun olin napsinut monta kuvaa.

Schleichi on tosiaan vanha, muotti kai vuodelta 1995 sen perusteella mitä hepan mahassa lukee. Väri sillä on tummanpunarautias. Yksi korva puuttuu ja maali on kärsinyt, mutta pidän tästä silti. Hintaa oli karmeat 20 senttiä. En ihan äkkiä olisi uskonut, että löytäisin vanhan hannovertamman kierrätyskeskuksesta... En tiedä näiden oikeasta keräilyarvosta juurikaan, enkä halua maksaa epämääräisestä muovinpalasta (totuus Schleichien hienoudesta) samaa hintaa kuin traditional -skaalan Breyereistä. Ei tämä mikään huippukuntoinen ole, ja se tietysti vaikuttaa. Ei varmaankaan olisi kelvannut millekään hardcore -tason keräilijälle.




En muuten voi ymmärtää, miten niin moni saa leikittyä tai vahingossa rikottua hevosmalleiltaan korvia ja jalkoja irti? Minun kaakeillani ainoa kärsinyt osuus tuntuu aina olleen pelkkä maali.

Mitäs muuta sitte... No, tuolla samalla kierttisreissulla ostin kolme peiliä hevosmallikuvausta varten. Kyllä. Peilejä. Ne ovat vallan käteviä siinä. Levitän niillä salamavaloa. Sitten kun käyttää vielä himmentimiä ja peilejä sekaisin, ja kikkailee, en voi kuin ihmetellä miksi salamavaloa vihataan ja parjataan niin paljon - tottahan toki se on hanurista, jos sitä ei edes osaa käyttää! No en minäkään ehkä osaa, mutta ovat nämä kuvat paljon kivempia kuin ne mitä olen räpsinyt ilman mitään heijastavaa. En nykyisin käytä kuvaamisessa ollenkaan huone- tai lampunvaloja, koska sitä ei yksinkertaisesti riitä eikä mitään lamppuja saa lähelle studiolaatikkoa. Siksi salama on hyvä. Ja nämä peilit.

Näin saatan ottaa pääkuvia tai ylipäänsä kuvia, joissa hevosen jalat eivät näy.

Himmentimiä olen tehnyt pari lisää, niihin ei tarvita rahaa varmaan kymppiä enempää (jos sitäkään). Tulostuspaperia ja kaksipuoleista teippiä sekä sakset... Kaikkea hullua sitä kokeilee, kun on köyhä ja haluaa silti kuvata mahdollisimman hyvin. Testailuvaiheessa olin aika yllättynyt, kun tämä räpellykseni peräti toimi.

Talo, suorakaide ja kapeampi pieni suorakaide.

Palataan taas aiheeseen nimeltä julkaiseminen. Minulla kaikki tällainen on tosi puuskittaista, yksi syy on se kun haluan tehdä kaiken aina kunnolla eikä mikään roskahyppely riitä. Tarkoittaa siis sitä, etten kuvaa hevosmalleja ohimennen tai "pikaseen", vaan koko kuvausrumba pitää suunnitella etukäteen ja tehdä niin, että kaikki mahdollinen on ideaalisti. Sitten ottaa päähän jos jokin juttu ei toimi, esimerkkinä vaikka se salamavalo. Modellikuvauskamerana käytän vain ja ainoastaan järkkäriäni, koska millään muulla en yksinkertaisesti saa tarpeeksi hyviä kuvia, jotka menisivät omasta perfektionismiseulastani läpitte. Kyl sillä kameran laadulla siis jotain merkitystä on.

Eli tuon takia minulla ei oikein ikinä ole mahdollisuutta blogata asioista heti kun ne on tehty. En voi kuvata juttuja samantien kun tavara on vaikka avattu paketista tai saatu valmiiksi, saati että siirtäisin nuo kuvat vielä koneelle ja muokkaisin ajoissa. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Ja tämä näkyy myös DeviantART -galleriani puolella. Pommitan sinne vuoron perään piirros- ja modelliroinakuvatulvia. Haluaisin tehdä asioita vähän spontaanimmin, mutta kuten sanoin, se ei ole mahdollista.

Minulla on hirveän monta blogia, joista moni käsittelee yhtä ja samaa asiaa: pienoismalleja. On hevosalliblogia, ja sitten yksi rottablogi peukkureille. En ole julkaissut Sormirottaan mitään moneen kuukauteen, kun en yksinkertaisesti jaksa. Ei vaan kiinnosta räpeltää niitä esitelmiä jokaiselle massapallerolle; ne kaikki eivät ole järin ihmeellisiä yksilöitä, vaan vain osa. No, omapahan on ongelmani.

Ja koska rivipeukkureiden tekeminen maistuu pitkälti puulta - niitä on tullut muotoiltua satoja vuodesta 2014 - sain jokin aika sitten päähäni alkaa tehdä silkki- ja helmimassasta aiempaa isompia rottia. Ne ovat jättipeukkureita ja kokoa niillä saattaa olla suunnilleen elävän hiiren verran. Koon vuoksi näihin saa enemmän yksityiskohtia ja yksilöllisyysmahdollisuuksia, mistä on ollut hyötyä luovuuden kanssa. Arvata kuitenkin voi, etten ole jaksanut panostaa näidenkään kanssa yhtään mihinkään näin niinkuin digitaalisesti, mitä nyt kuvannut olen kaikki 11. 

Ruusa ja 'karvaton' jättipeukkuriuros. (Ja kuten näkyy niin en ole koskaan tajunnut miten sormia ja varpaita voi muotoilla yhtään mihinkään... Siksi paputassut.)

Hevosmalliblogien tilanteesta en viitsi sanoa mitään, paitsi että Kuvikko kyllä päivittyi ihan hetki sitten, kun on nuo Rispu, Katti ja Hannismummo. Siellä on paljon, paljon kuvia, joten jos ette tiedä miltä mm. nuo Breyerit näyttävät ihan oikeasti, menkää katsomaan.

Blogien kanssa olen näin ylipäänsä ollut kahden vaiheilla ja kriisissä jo pidemmän aikaa. En tiedä kannattaako näitä ylläpitää ollenkaan, saanko tästä edes mitään? Yksi pröblema on se kun tästä on tullut niin iso rutiini ja ikuisuusprojekti, etten vain yksinkertaisesti osaa olla kyttäämättä toisten blogeja ja työstämättä omiani suunnilleen kokoajan. Todella ärsyttävää, etenkin tämän itsekriittisyyden kanssa.


Huom... Kun edellinen tonnin kuvasatsi saatiin pois alta, kerkesin jo aloittaa uuden. Samalla voin todeta, että kamerani alkaa kuolla käsiin. Myh. No, ei voi mitään. Sen epäterävyyden vielä kestäisin, mutta niitä pikselirantuja en.

Plus, kerroin joskus, että teen muutaman artikkelin valmiiksi ennen kuin julkaisen yhtään mitään. No, tässä tekstissä juuri mainitsin, miksi noitakaan artikkeleita ei vaan ole kuulunut. Kyllä niitä on, mutta julkaisukynnys on korkea.