19. lokakuuta 2016

Rotta-armeijan kuulumisia

Olen tahallisesti pitänyt peukkurit nyt poissa The Tuherruksesta, koska niille on oma bloginsa, Sormirotta, nykyisin. Sinne tulen jatkossakin hölisemään näistä, mutta nyt tuli jokin tarve sepittää rotistani täälläkin.

Unikko (istuu) ja Sannu, veljekset.

Viimeisin peukkuriteksti on näköjään julkaistu viime vuoden heinäkuussa, 2015. Ei ihmekään. Pidin sen jälkeen ison paussin. Ei sillä, että sillekään olisi mitään syytä oikeasti ollut, mutta tiettävästi se ei ketään koskaan häiritse jos häviän joksikin aikaa jonnekin.

Se siitä. Nyt puhun peukkureista.

Oho. Hui. Huomasin, että jo aikoja sitten on menty ohi siitä, kun viimeksi kirjoitin "uudesta rottasatsista": http://thetuherrus.blogspot.fi/2015/04/taas-uusi-laumallinen-peukkureita.html (koskahan opin linkittämään älyllisemmin?)... Sen jälkeen en ollutkaan sepitellyt mistään uutukaisista yhtään mitään. Pidän sitä hyvänä asiana, koska noita tulee jatkuvasti lisää, enkä näe mitään syytä luennoida jokaisesta satsista erikseen.

Joku aika sitten tutkin vähän asioita, ja keksin, että voin tehdä rotille vastasyntyneitä poikasia eli nakkeja. Maailman yksinkertaisin toimenpide! Otan vaan riisinjyvän kokoisen massapalan, pyöritän soikulaksi ja länttään sille riisiä lyhyemmän minisuirun hännäksi. Nakin kuivuttua piirrän sille silmät tussilla.

Unikon ja Sannun emo Marjasade nakkipoikueensa kanssa.

No kuitenkin. Tuon jälkeenhän lauma, vai sanoisiko armeija tai populaatio, on kasvanut ihan älyttömästi. En jaksane enää laskeskella rottiani. Kirjoitin jo Sormirottaankin siitä, miten suunnittelin ostavani niille lokerikkoja. Niin tein. Ostin. Ja kun toisella ostokerralla oli tarjolla pelkästään pinkkejä lokerikkoja, enkä pidä pinkistä enkä käsitä sen suosiota, ostin parin uuden lokerikon lisäksi pieniä koreja. Askartelin niistä rautalangalla kopperoita, joihin rottani sitten tungin sen mukaan, mitä laumaa tai linjaa ne edustavat. Kuvia ei tietystikään just nyt käsillä ole... No, kunhan aika kuluu ja uskallan taas rahaa käyttää johonkin tuollaiseen, ostan vähän kerrassaan lisää lokruja. Järkevissä väreissä.

Rottahuonekin on muuttunut. Ensinnäkin, se on ollut kaksikerroksinen jo kauan, en edes muista mainitsinko siitä täällä ollenkaan? Ehkä en. Rottapopula levahti tosiaan sen verran jo kauan sitten, että päätin järjestää lasiovien takaa alemmankin hyllyn niille, tai siis sekä rotille että niiden isännille. Itseasiassa, nyt sekä Askolla että Omarilla on omat huoneensa, ja tarkoitus on, että saisin molemmille majoitettua enimmäkseen omia rottiaan kerroksiinsa. Saa nähdä miten käy.

Parasta on nyt se, ettei yhtään rottaa ole pakko majoittaa Rottahuoneeseen. Kaikki eivät sinne mitenkään mahdu. Terrojenkin kanssa on kivempaa, kun voi ihan asettelemalla asetella elukoita sinne... 

Niin ja joo, joskus valitin, etten tee enää ikinä yhtään häkkiä. Pläh. Olen tehnyt. Ja tulen tekemään lisää. Sopivat pohjalaatikot vaan ovat aina hakusessa, mutta pikkuhiljaa niitä kerrytän ja etsin sitten sopivan hetken häkkiosan askartelulle.

Tein myös silkki- ja helmimassapurkeille suursiivouksen. Tarkistin kaikki purkit, poistin kuivuneet massanpalat ja laitoin mahdollisimman säästeliäästi vielä käyttökelpoisia mönttejä toistensa kanssa samoihin purkkeihin. Käsissäni oli sen jälkeen yli 20 tyhjää, käyttökelpoista massapurkkia valmiina pestäväksi! Pestyäni suurimman osan, tungin niihin tietysti tuota krääsää jonka säilytys pelkästään Rottahuoneessa oli jo käynyt hermoille. Kuka nyt mustikkapiirakkaa sellaisenaan hyllyllä pitää? En ole muovannut millekään astioita tai peltejä... Saa nähdä opinko koskaan.

Myös terraarioita on tullut lisää. Uusin niiden ja häkkien sisustuksia melko reilulla kädellä vähän aikaa sitten, samalla kun heivasin rotatkin lokerikkoihin säilöön. Tyhjensin ruokakipot, järjestelin kaikki ruoat erikseen omiin säilytysrasioihinsa, ja ylipäänsä kaikki pikkukrääsä päätyi tarkemmin eriteltyyn säilöön - purkitin kaiken.

Ostettuani jo aikoja sitten sellaisen satsin, jossa oli tuollaisia pieniä, värillisiä muovilootia, totesin, että ne ovat paitsi käteviä (kuten lootien nimikin sanoo: Really Useful Box) kaiken tavaran säilömiseen, ne ovat myös kivoja miniterraarioita. Kannen saa loksautettua päälle sivuilta samalla lailla kuin monen ison lootan kanssa tehdään. Kokoa vaan on vähemmän. Pidän realistisesta ideasta - samanlaisia muovilaatikkovirityksiä näkee oikeissa rottaloissa, joissa kasvatetaan kesyrottia (pieniä poikasia ei kannata häkkiin laittaa). Kuvia ei vielä järjestelystä ole, mutta siivouksen yhteydessähän itsekin laitoin muutaman emon poikueineen juuri näihin bokseihin. Hiii. Toimivat myös sairasbokseina tarvittaessa, vaikka siihenkin hommaan on jo yksi lasinen olemassa - metalliverkkokannella. 

Hirveä Professori Harrow kätevässä laatikossa. Nyt samaa lootaa asuttaa joku emo ja poikue. Valkoinen höttömoskatäyte on heivattu roskiin, ei siitä ollut kadonneen puusilppupussin täytteen korvikkeeksi. Sain höttömoskaa aikaiseksi joskus kun tungin katkennutta huovutusneulaa jonkun ihme askartelupallon läpi tehdessäni siitä lelua kissoille.

Hullumpi lisäys olisi se, että kesken siivoilun tajusin jonkun otuksen pesiytyneen Rottahuoneeseen. Jonkun perhosen koteloita arvatenkin. Katsottuani vanhoja kuvia huomasin, että ne olivatkin olleet siellä jo KAUAN... No, heivasin ne piruun kosteuspyyhkeellä. Siinä se. Ei niissä ketään enää asustellut, en kyllä edes muista nähneeni mitään perhosia missään päin huonettani. En edes varsinaisesti vihaa mitään tuollaisia, mutta en tietenkään haluakaan niitä tänne.

Ei tässä tämän kummempaa. Puhun silkki- ja helmimassaörkkien kuulumisia Sormirotassa, tosin ne taitavat sisältää yleensä jonkin oikean aiheenkin.On muunmuassa peukkurintekotutoriaalia (ohjetta), pohdintaa siitä sun tästä, ja tietysti se suurin juttu eli listaan tekemäni yksilöt aina... Vaikka en haluaisi sen olevan se pääasia. Tekeminen vaan ei valitettavasti tule koskaan loppumaan siinä hommelissa.

17. lokakuuta 2016

Randomikaakki sivusta, tutoriaali

Kun mie kirjotan kuvieni yhteyteen termin tutoriaali, sitä ei ehkä kannata pitää täytenä tutoriaalina. Tarkoitus on vain näyttää miten piirrän jotain tai miten joku yksittäinen kuva on paperille tupsahtanut, ei niinkään opettaa ketään piirtämään. En ole siinä hyvä, vaikka olenkin höpissyt ties kenelle hevosen anatomiasta ja vaikka horisonttiviivoista.

Tässä ei ole mitään sen kummempaa kuin kuvasarja siitä, kun kerran päätin tallentaa jonkun aivan merkityksettömän rakennekuvan tekoprosessin. Ja sekin kuva meni lopulta pieleen, vaikka luonnostelin sen olevinaan "oikein"... Kaikkee sitä on. Yleensä juuri ne mihin yrittää panostaa menevät juuri pahiten mönkään. 

Suunnilleen näin mie luonnostelen hevosen.

Lineart aloitettu.




Varjostukset.


Varsinainen "julkaisukelpoinen" versio valmistuneesta kuvasta.


Rupesin nyt analysoimaan, mikä kaikki on pielessä tuon kuvan kanssa. Itsehän ei piirtäjä kämmejään yleensä näe, ja toisaalta taas joku omasta mielestä hyvä voi toisten mielestä olla täysi fiasko. Itse muunmuassa rupesin miettimään, onko kuvan konilla liian lyhyt kaula (ja pieni pää?) vai liian pitkä selkä, ehkä molemmat? Tiedän, että takajalat ovat ylitaipuneet ja elukan olemus on muutenkin vähän häiritsevä ja hiukan epähevosmainen. Varjostukset ja lihakset olen tehnyt tyypillisesti päin takapihamme metsää, mitä laatuun tulee. Olen nykyisin ihan anatomiasokea, kun piirrän hevosia, osasin lihakset ulkoa ehkä 7 vuotta sitten kun niitä aivan hulluna tutkailin ja opettelin.

Mikä siinä sitten on oikein? Ehkä se, ettei se omaan silmääni tuo liikaa mieleen esim. koiria; lievät tyylittelyni esimerkiksi tuon yleiskolemuksen, ilmeen ja epäsuhtaisuuksien kanssa johtuvat siitä, että pystyn moooonta vuotta hevosia piirtäneenä ja kaikkea (rotuja, asentoja, eleitä, rakennetyyppejä) kokeilleena mieltymään johonkin yksittäiseen pikkujuttuun jota muut eivät näe. Kuten tuo ilme, joka johtuu värittömästä silmästä, ja hontelosta kaulasta sekä pullottavasta vatsasta.

13. lokakuuta 2016

Kalligrafiatussihevosia

Joo, antakaa minulle tylsyyttä, luonnoskirja ja kalligrafiatussi. Kestää aikansa että kyllästyn siihen, olivat aiheeni miten tylsiä hyvänsä. Tämän tekstin suhrut on tehty työaikana (revin aina jostakin aikaa tarpeettomalle piirtelylle) kesällä.

Onkohan jotkut noista muuten tehty vasemmalla kädellä... Viittaisi osan ääriviivojen rupuisuus siihen.Yritän nimittäin treenata vasuria kakkospiirtokädeksi kaiken varalta ja koska aivojen rasittaminen on vaan hyödyllistä ja hauskaa.



Kolmen arabin kuvassa keskimmäinen ja oikeanpuoleinen olivat sen verran loogisia, että kehtasin ne rajata tuosta erikseenkin ja jopa julkaistakin. Samalla ylityöstin niiden säätelyjä kuvankäsittelyohjelmassa, koska pidän kontrasteista. Vasemmanpuoleinen kimo on laadultaan aivan järkyttävä (siis tekniseltä laadultaan, ei pelkästään siksi että amerikkalaiset showarabit ovat oikeasti rumia) ja meni pieleen - tekniikan takia - joten mietin jopa jättäväni tuon yhteiskuvan kokonaan julkaisematta. Minusta vaan tuntuu herkästi huijaamiselta se että näytetään kokonaisesta kuvasta kaksi kolmasosaa yhden pilaantuneen takia...

No kai tämäkin jotain todistaa, siis sitä että virheitä ei pysty yksikään piirtäjäihminen välttämään. Niitä aina tulee ja niiden kanssa pitää elää, ainoa mitä voi tehdä on vain yrittää piirtää mahdollisimman hyvin ettei mokia tulisi enää niin paljon. Ja ehkä pitäisi joskus luonnostellakin ennen jonkun vähemmän tutun tekniikan testausta (yritin piirtää liikkeen tuntua, siksi jalka koostuu pelkistä poikkivedoista). Tämä pätee kyllä kaiken taiteen tekemiseen. Kollegoilta tuleva kritiikki voi pelastaa, koska tekijä ei voi itse nähdä kaikkia kämmejään.

Jaa, oikeastaan huijasinkin kai vähän. Oikeanpuolimmaiselta olen muokannut käsittelyn yhteydessä etujalkojen esiasteet pois. Tajusin jo piirtäessäni, että niiden piirtäminen oli turhin virhe minkä voin tehdä.

(Vasemmanpuolimmaisestakin on yksittäiskuva, mutta tajusin vasta tätä tekstiä valmiiksi saadessani tarkistaa että aha, niin todella on. Enkä selvästi ole jaksanut panostaa siihen paljoa...)

Lattapäinen tussi vaan on ihan mahtava työkalu, jos tietää mitä tekee (minä en tiedä...). Sellaisen kun saa käsiinsä, tulee ihan valtava tarve päästä tekemään syviä varjostuksia ja leikkimään anatomiatajulla.

Ja ai niin! Syynäilkää kaakkien varusteet tarkkaan! Niihin minä panostan, hepoista yleensä viis...



Yritän kauheasti piirtää uskottavan näköisiä turpia hepoille, mutta nykyisin siitä ei tule enää mitään. En tietenkään tiedä mistä sekin johtuu, kai se on taas sellainen ärsyttävä "oma tapa" kuten se, että piirtämilläni otuksilla on aina epäsymmetrisesti vinkura lärvi. Koskee ihan kaikkea hevosista rottiin (pheeeh näitähän mie enimmäkseen piirränkin)... Kas kun en saa jollekin hämähäkille vinoa naamaa - syynä lienee se, että niillä ei ole varsinaista päätä ensinkään, silmät ja kelikerit ovat osa hämiksen etukroppaa. Hihi. Ei voi piirtää vinoa päätä päättömälle eläimelle!

Yritän nyt ruveta julkaisemaan juurikin piirtämiseen liittyviä tekstejä, koska piirtämistä elämässäni kuitenkin paljon on ja materiaalia on riesaksi asti aina.

Ja kuten olen monta kertaa ennenkin maininnut, saa ehdotella aiheita postauksille. Ts. jos on jotain kysyttävää jostakin tai haluaa tietää tavoista ja tekniikoista joita käytän tai ihan mitä vaan. Pääasia on, että aihe liittyy jotenkin blogiin ja taide-elämään. 

8. lokakuuta 2016

Hevonsilmä, tutoriaali

Tämä on nyt se simmututoriaali, josta toisessa tutorialissa mainitsin. En tiedä kenen silmä se on ja miksi, mutta töissä tuonkin vaiheet tallensin ja mustekynä oli väline. Anatomiassa on vaikka sun mitä kämmejä, aina, mistä syystä en nauti silmänympärysten piirtämisestä.

Olen myös oikeasti unohtanut kokonaan, miten hevosensilmä piirretään 'oikein'... Niistä tulee yleensä liian pyöreitä, ripset vaan tungen jonnekin koska ne pitää olla mutta en käsitä miten. Kaikki silmäluomien rypyt olisi kiva osata, mutta en tajua niitäkään enää. Olkoon missä on, pääasia että on yksityiskohtia.

Parhaimmat piirtämäni silmät ovat sellaisia karikatyyriyden ruumiillistumia, että on vain vähän ihmisiä jotka saattavat tykätä vastaavanlaisista näyistä taiteessa. Niitä näkyy yleensä pilalle jalostetuilla koirilla, jos haluaa oikeasta eläimestä bongata... Jos piirrän niitä hevosille, kyse on vain ison luokan tyylittelystä, kyllä ne samat anatomiat kuitenkin oikeissa silmissäkin on. Mutta terveemmän näköisenä.













Julkaisukuntoisin versio valmistuneesta versiosta.Tämäkin pääsi jo dA -galleriaani.


Mietin tässä vaan, että mihinköhän vaiheeseen on blogi edennyt sitten, kun julkaisen tämän postauksen? Ikinä ei tiedä, ainakaan jos on tällainen enosaamitäänentiedämitenihmistenkanssaollaan -tyyppi ku mie.

Tähän väliin tekisi vielä mieli mainita, että olisin kiinnostunut sepittämään jotain neuropoikkeavuuksista ja siitä, mitä ne minun elämässäni ovat. Jos lukijoita kiinnostaa, voisin koostaa jotain informaatiota asiasta. Olen kyhännyt aiheesta jo useamman luonnoksen, mutta en ole kokenut niiden julkaisua ajankohtaiseksi, koska, no, en tiedä miten ihmiset siihenkään suhtautuisivat. (En osaa edes kirjoittaa nyt - taaskaan.) Parempaa tietoahan ihmisten omat kirjoitelmat ovat verrattuna johonkin tietosanakirjatyyliseen tiedeartikkeliin, joka ei ehkä ole neuropoikkeavan ihmisen kirjoittama... Viimeaikojen pohdiskelujen päätteeksi vain totean, että aivotoiminnan epänormaalius on väkisin yksi syy siihen, miten huono olen lajitovereiden kanssa. 
Muutenkin saa höläyttää jos haluaa jostakin jutusta lukea, minulla ei ole koskaan ollut mitään punaista lankaa tämän blogin kanssa (tai on, taide keskimäärin, mutta en jaksaisi vain listata kökköjä piirustuksiani...). 

4. lokakuuta 2016

Jo vanhentuneita suttuja

Tajusin äsken, etten ole taaskaan blogittanut sitä sun tätä mitä ehkä kannattaisi. Jostain syystä en ole osannut julkaista blogiin piirustuksia, vaikka jo blogin nimi kertoo, että tuherruksiahan täällä tulisi näkyä kaiken sen pienoismalliroinan ohella.

Skannausintoni on kadonnut jo aikaa sitten, mutta ei siten ettenkö haluaisi joskus skannata. Minun roskasuhruni vaan eivät ole skannaamisen arvoisia, ja jos kamerallakin saa ihan kelpoa laatua tallennetuksi (ja käsiteltyä koneella) niin miksi tunkea se paperi tuonne lasin ja kannen väliin analysoitavaksi? Käytän skanneria sitten, kun mikään muu ei auta, tai jos haluan välttyä ärsyttäviltä asioilta kuten pieleen valottuneilta väreiltä ja heijastuksilta, joita tulee, kun kuvia kuvaa. Myös muille kuin minulle menevät kuvat saatan haluta skannata, etenkin jos niiden tarkoitus ei ole jäädä konkreettisesti tänne itselleni.

Tähän tekstiin tulevat kuvat ovat jo tiedostonimen perusteella vanhoja. (Osassa lukee ufocamkaks, ihan uusimmissa satseissa esim. ufocamkakskyt... En tiedä toisten tavoista nimetä kuviaan, mutta näin ne minulla tulevat suoraan kamerasta.) Enkä tiedä miksi, mutta nimenomaan piirrosten valokuvaaminen tuntuu herkulliselta, vaikka vastustankin kyseistä tointa yleisesti paljon. Älkää korvatko skanneria kameralla, jos skanneri kerran on! Oikeasti. 

No mutta joo, mennään niihin kuviin.

Näissä ylimmissä, ja vähän muissakin, näkyvä karrikointityyli perustuu hevoshahmoon, jonka keksin joskus pentuna vuonna 2004. Tyyliin on aina kuulunut iso, kulmikas pää, vaikka hevosen muu kroppa on yleensä jotenkuten uskottava. En ehkä nykyisin sietäisi itseltäni tuollaisia juttuja, jos tyyli olisi uusi, mutta ei se ole. Se hahmo, jota tuolla tyylillä piirsin (ja piirrän, joskus harvoin), ei olisi itsensä ensinkään jos sillä ei olisi neliskanttista turpaa. Jees.

Joku myös ehkä näkee, etten tule toimeen sen faktan kanssa että tietyt jutut ovat hevospiireissä normaaleja ja hyväksyttyjä. Minustakin ne ovat normaaleja ja hyväksyttyjä - mutta eivät hyväksyttäviä! Kouluratsastusta kangilla ja erittäin koottuna, mitä sitten? No sitä sitten, että minun silmiini siinä ei ole mitään luonnollista, rentoa eikä harmonista, vaikka kouluratsastusta olevinaan sellaiseksi mainostetaan. Katsokaa ja verratkaa itse netistä videoita, kuvia ja eläinten naamoja, niin ehkä se siitä valkenee. Joku kyllä kuitenkin aina vetoaisi siihen, että hei, ethän itse ole kouluratsastaja, joten olet vain kateellinen tai haluaisit osata! Bleh. En halua osata asiaa, jota en pidä eettisenä.

Yritin piirtää erittäin koottua karikatyyriä, mutta pieleen mäni.

Osaamaton ratsastaja ja yliherkkä hevonen.


Akhaltekke.

Asento joka vaivasi päätäni niin kauan, kunnes piirsin sen.

Walkeriratsukko. En käsitä mitä hienoa tuossa on?

Kouluratsastusta... Linkkuun kiskottu eläin.





Pukitteleva töppöjalka ja hermoheikko ratsastaja.

Vasen luonnos on tehty kuluneemmalla terällä, oikea teräväreunaiseksi katkaistulla.

Suunnittelin taas pienoismallivaljaita, mikä on jo häiriintyneen yleistä.

Puokkarikouluori, joka tarvitsee nimen. Sama heppa kuin kolmessa alemmassakin.




Kesyrottia: naku (tuplarex?), random turkillinen, kaksi dumbokorvaista huskyä.

Vahingossa Lauhan näköiseksi tekeytynyt kissaluonnos.

Silkkimassarottajuttuja.

Miksi yksi elämän suoloista on niin vaikea piirtää?

Nuo kuvat eivät ehkä näytä siltä, että niitä on käsitelty koneella, mutta on niitä. Taisi vaan olla se ensimmäinen satsi minkä kameralla kuvasin, koska noissa on tuollainen iljettävä pinkki sävy ja harvassa on valkoisia kohtia. Oikeastihan olen ilmeisesti jo löytänyt loogisemman tavan näprätä piirrosvalokuvia koneella niin, että joskus ne näyttävät skannatuilta. Säädän myös värejä niin, että jos joku sävytys mustavalkokuvaan tulee, se on harmaa tai sinertävä...

Nykyisin jälkikäsitellyt piirrosvalokuvani eivät ole myöskään haaleita, vaan isken niihin kontrastia sen verran että sisällön pitäisi näkyä. Kontrastilla saa myös sen eltaantuneen valokuvattuneisuuden pois.