Nimen ytimestä

Taidan jossain välissä uusia blogin piirroskeskeisen sivun. Eihän se kovin vanha ole, mitä sisuksiin tulee, mutta päivitystä se kaipaa.

Lisäksi olen tietysti töhertänyt lisää kuvia vähän väliä, joten niitä pitäisi digitoida. Lisäksi pitäisi blogittaa kaikkea moskaa mitä on tullut töherrettyä laittoman kauan sitten...

Ennen-jälkeen, vähänkuin. Colortime -tussit ja säiliösivellin. Aika usein pesen sivellintä paperin kulmaan, mutta onpa tuolla keinolla tullut tehtyä myös esim. varjoa hevosen jaloksiin tai tehtyä jotain hölmöä sävysotkua sen ympärille. 

Ja ihan tässä hetki sitten keksin, että alanpa ottaa projektiksi värittää vanhoja piirustuksia koneella. Laitan niihin jotain taustan tapaista myös, mikä tekee hommasta heti sisällökkäämpää. Koska laitan digivärityksiin paljon vaivaa, ja koneen kanssa tapahtuvat kämmit ovat olemassaoleva riski, tuppaan tallentamaan erikseen tietyt työvaiheet. Keskimäärin teen kaikki kuvani kerralla valmiiksi, joten en yleensä tallentele erikseen versioita kuvankäsittelyohjelman tiedostomuotoon. Samalla saan blogiin sopivaa materiaalia "tällä tavalla tein tämän" -tyyppisiä artikkeleita varten.

Varmaan arvaattekin, mitä eläimiä nämä digiväritysten kohteet keskimäärin ovat. Hevosiapa tietenkin.

Postauksia kuvanteon kulisseista on siis tulossa. Tutoriaaleja ne eivät ole, mutta on ihan hauskaa jos joku saa niistä revittyä hyötyjä (siinä samalla kun vahingossa pöllii meikäläisen piirtokämmit, ehehe).

Hups, syksy tulloo

Mennään ihan perinteisellä kuulumistyylillä taas. Ei tarvitse odottaa mitään normaaliin elämään liittyvää, koska sellaista minulla ei ole. Kaikki tekemiseni nivoutuvat aina jollain tavoin eläinpienoismallien (tai piirtämisen) ympärille.

Frei (nukkuu) ja Linssi (kielellinen).

Edellinen päivitys on tehty kesän alussa, minkä jälkeen kelit sitten menivätkin niin kamaliksi että kesäfriikitkin rupesivat kitisemään. Itselläni kesähelteet tarkoittivat sitä, että mallailu taukoilee, kun huoneilma ei kierrä eikä tuulettimista ole hyötyä. Pelkkä kuvaaminenkin oli rankkaa; Sitä kun tekee suunnitelmallisesti ja välillä mitä epäergonomisimmissa asennoissa. Niska kiittää.

Juuri ennen helteitä sain myös valmiiksi kolmisen nukkea. Heti perään tein neljä lisää, ja viime kuussa kolme. Vissiin näkyy, mikä osa-alue tässä nyt elää eniten, kun pienoismallihommista puhutaan?

Hiiritäti.

Yksi noista valmistuneista nukeista on kolmas zombini kaikkiaan (kaksi muuta ovat peukkureita), ja ensimmäinen sellainen ikinä, jolla näkyvät kaikki etuhampaat; sillä ei ole huulia. Otan tämän edelleenkin harjoituksena yhtä tunnearvoyksilöä varten, sen naama on aika kinkkinen tehdä enkä halua tyriä, joten opettelen tällaisilla sekasotkuprojekteilla sitten.

Kustomointia en pysty tekemään, vaikka kauheasti haluaisinkin. Yksi syy on se, kun haluaisin kaikesta nykyään traditional -kokoista, mutta uhreja ei ihan tuosta vaan löydy (yhdeltä kirppisreissulta tarttui käteen vain yksi nukkakoninraato). Originaaleja haluaisin tehdä, mutten tiedä miten, koska kaikki yritykseni tehdä hevosmalleja itse ovat johtaneet siihen, etten haluaisi edes yrittää, koska se kuitenkin menee pieleen. (Häiritsevästi rakentunut lause.) Kustomointiprojekteista suurin osa (90%?) on sellaisessa jamassa, etten joko tiedä miten niitä jatkaisin tai sitten ei muuten vaan kiinnosta yrittää taikoa niiden työstämiselle tilaa.

Uhrihylly siis huutaa ylikansoitustaan, eikä luku tule heti harvenemaan.

Tackmakingissa on tullut edettyä. Räpelsin vähän aikaa sitten ruskeat vetovaljaat traditionaleille, mallikonina toimi Lanttu (Brunello -malli), ja tekele meni vähän suunniteltua pitemmälle. Tällaista sen kuuluisi olla! Seuraava juttu olisi sitten keksiä, miten järjestän jostakin aisat (ja niille kiinnityskeinon) ja vaunut perään, koska tilaa millekään tällaiselle ei ole enkä ymmärrä valjakkoajosta yhtään mitään. Ja koska tässä ei ole kyse ravivaljastuksesta (jollainen myös olisi kiva modelliprojekti), ei voi sen alan tietoa soveltaa, koska ravit ja valjakkoajo eivät jaa melkein mitään muuta kuin sen, että kummassakin heppa vetää perässään jotain eikä selässä istu ihmisiä.

Ehkei kärryillä tarkoiteta ihan tuota sentään... Ja pahoittelut nakuilevasta nukesta.

Keksin myös käyttöä eräille penteleen paksuille nahkapaloille, mitä tuli tilailtua kerran. Se on niin paksua, että traditional -kokoisten suitsien remmitkin ovat kapeampia kuin noiden palasten paksuus.

Ensinnä, noista nahkapaloista saa tehtyä satuloihin "toppauksia", tai ainakin saisi jos osaisi kunnolla tehdä. Minä en osaa. Mutta teen kuitenkin, koska en halua satuloideni olevan pelkkiä nahkalänttyröitä, joita pidetään hevosen ja ratsastajan peffan välissä... Tuo nahka on paitsi paksua, myös tosi kovaa, joten veitsellä leikatessa se kirjaimellisesti rusahteli. Ihan jees. Varsinkin, kun leikkasin painamalla sellaista liki pystysuuntaista terää siihen, enkä niinkään viiltänyt millään. Sakset varmaan hajoavat jos jatkan tuon leikkaamista niillä. En tietenkään ole (ehkä) älynnyt kuvata erilaisia veitsenteriä, jotta osaisin selittää, mikä niistä sopii mihinkin.

Iso hupa ja ylläri noihin nahkapaloihin liittyen oli se, että kun olin leikannut satuloiden paneelit/tyynyt, pähkäilin, miten niistä saisi smoothimpia. Modellisatuloiden tönkköys kun usein on kiinni siitä, miten sulavasti eri osat kiinnittyvät toisiinsa, varsinkin kun järkevää satulaa on paha tehdä ilman että siellä sisällä on oikeasti satularunko (niitäkin voi tehdä monella eri tavalla). Otin siroteräisen veitsen ja - pentele, tätä tönkkönahkaahan voi vuolla! Rapsuttelin siinä sitten särmät pois niistä paikoista jotka eivät saa tuntua läpi istuinpuolelle. (En osaa näitä termejä, enhän.) Lopulta liimasin nämä räpäleet kahteen satulaan, joille olin erikseen kaavatkin tehnyt, että voin tarvittaessa kopioida saman satulatyypin miljoonaan kertaan. Ei ollut ihan niin smoothia kuin piti, mutta... En tiedä, katsotaan mitä seuraa kun läimitään noihin vyöt mukaan.

Satulanaihio.

Seuraavaksi halusin kokeilla jotain järjettömämpää. Kokeilin ohentaa näitä paksuja nahkoja ohennusveitsellä. Ihan jees, mutta tappaa kädet. Ruskea on paksumpaa kuin musta, minkä lisäksi musta tuntui olevan juuri sen verran kovempaa, ettei mennyt ihan mössöksi kun raapi kerrosta irti. Leikkasin mustasta pitkän suikaleen, noin 1 cm leveydellä, ja rupesin ohentamaan.

Kyllä kun tosi rankasti tekee, saa ehkä 3 mm paksusta tönkkönahasta lähes paperinohutta. Se on päällipuolelta sileää. Leikkasin tästä suikaleesta kapeampia, 1 mm suikaleita, jollaisia tarvitsen suitsien tekoon. Toimii!

...Paitsi että tuo ohentaminen on ihan kauheaa. Kiroan vain sitä, miksei kukaan ole päättänyt, että aletaas tuottaa valmiiksi käyttökelpoista nahkanauhaa vain hevosmallitackia varten. Moni tykkäisi. Minullakin tämä hemmetin itsetehty tönkkönahkasuikale on näköjään parempaa kuin se, jota ostin ohuena nauhana.

Modelliversumiteemainen postaussarja on tekeillä, mutten tiedä, tuleeko siitä mitään ainakaan hetkeen, saati pystynkö julkaisemaan yhtään mitään postaussarjoja niin, ettei välissä olisi vuosien pituisia pausseja. Koska, ei sen niin pidä kulkea. En edes tiedä, olisiko tällaiselle postaussarjalle minkäänlaista kysyntää, mutta koska olen kritiikkiautomaatti, niin sitten kirjoitan tällaisia "tee näin, ei noin" -tekstejä. (Modelliversumeista lisää tekstin loppupuolella.)

Miksi avauskuvassa on peukkureita? Niistä onkin vähän sanottavaa. En ole jaksanut päivittää loppuja rottia Sormirottaan enkä myöskään muotoilla uusia tässä pitkään aikaan. Syytä en tarkalleen tiedä, mutta veikkaan siksi sitä, miten yksipuolista ja teknistä se on. Tykkään kun jotain asiaa on olemassa, mutta sen varsinainen aikaansaaminen on joskus puuduttavaa. Osin varmaan siksikin, kun en tiedä, miten saisin levitettyä näistä tietoa. Toisaalta en myöskään keksi mitä blogattavaa peukkureista saa, jos ne eivät ole noita yksilöjulkaisuja? Yksi tutoriaali siellä on kyllä, ja lisää on varastossa, mutta en pääsääntöisesti tajua mitään tutojen teosta joten en hirveän hulluna ole sellaisia lisää kyhäämässä.

Kolme hoodedia: Almo ja suomihuudetit Vilakka ja Kylymä.

Elikkä siis peukkurien tuotanto on seis. En tiedä koska taas jatkan, mutta ihan äkkiä en ainakaan.

Tässä parin päivän sisällä sain kuitenkin päähäni tehdä vuonna 2014 aikaansaadulle Danille seuraa - jättipeukkureita! Tekniikka on hyvin samanlainen kuin peukkureissakin, mutta rotat ovat isompia ja niihin on järkeä tehdä enemmän yksityiskohtia, jolloin tekeminen on myös vaikeampaa. Lisää vähän mielenkiintoa, kun ei mene niin automatisoiduksi ainakaan vielä... Nyt näitä jättiläisiä (1:1 -hiiren kokoluokkaa ne ehkä ovat) on tehtynä 11 kipaletta, jos myös Dan lasketaan mukaan. Osalla asennot ovat sellaisia, että on pakko käyttää rautalankaa pitämään rotat pystyssä.

Kuten edellä tuli ilmi, kesähelteet vaikuttivat ratkaisevasti kuvaamisiini. Normaalisti kuvaan yhden kuvaerän n. parissa vuorokaudessa, minkä jälkeen heivaan kuvat koneelle ja rupean muokkailemaan niitä julkaisukuntoon (murto-osa päätyy nettiin, suurin osa ei). No, tänä kesänä se aika venyi ruhtinaallisen kahden-kolmen kuukauden mittaan, koska halusin kuvata mahdollisimman paljon kaikkea "rästissä ollutta" - ja sitähän sitten oli vaikka kuinka! Ja on edelleenkin... Juuri nytkin on kamera ateljeessa odottamassa, notta taas päästäisi tukkimaan muistikorttia. Mutta ei yli 1100 kuvaa per rupeama ole mikään normi minulle, edes vaikka suurin osa kuvaamisestani painottuu pienoismalleihin! Yleensähän määrä on puolet tuosta...

Kuvasin siis mahdollisimman paljon kaikkea tähän mennessä tekemääni varustetta (traditional -koossa toki), kaikki uusimmat nuket, kasaumia joita olen suunnitellut kuvaavani ja vähän muutakin. Yksi syy tälle on se, kun olen joutunut arkistoimaan muunmuassa kaikki suitset yhteen tekstitiedostoon pitääkseni itseni perillä siitä, milloin mikäkin niistä on tehty ja mitä kaikkea siihen on liittynyt. Lisäksi on kiva, jos jostain keksinnöstä voi oikeasti näyttää kuvia eikä vain palpattaa notta tämmösen tein ja näi se toimii.

Sitten aiheesta nimeltä pienoismallihevostodellisuudet, elikkä modelliversumit. Keksin termin itse ja se on mahdollisimman kattava ja lyhyt, koska kaikki modelliversumit eivät ole hevoskeskeisiä.

Omista modelliversumeistani eläväisin on tämä jota teen traditional -skaalassa, ja joka on mahdollistunut Breyerien hankkimisen, nukenteon ja varusteenteon myötä. Kameraa käytän juttujen ikuistamiseen, jotteivät ne olisi pelkän muistin ja tunteen varassa.

Juoru ratsastamassa Vissyä. Vanha kuva vanhasta satsista.

Vähän aikaa sitten keksin, että kirjaanpa tämän fiktiotodellisuuden tapahtumat päivämääräntarkasti ylös - suomeksi, tein sille historiankirjan. Tai itseasiassa tein kaksi historiankirjaa. Toinen on tekninen ja toinen 'tarinallinen'. Ketutti, kun en ollut aloittanut moista heti 2016 kun oikeasti aloin keräilemään Breyereitä. Jostain syystä mitkään fiktiopäiväkirjat ja aikajanat eivät tunnu käynnistyvän silloin, kun juttu alkaa, vaan vasta sitten, kun läpikäytävää roinaa on jo kukkurallinen.

Aloitin tuon päiväkirjajutun siitä tylsemmästä, puuduttavammasta ja yksinkertaisemmasta osuudesta eli teknisestä. Listasin siihen vuosien alle nukkien valmistumisajankohdat, hevosten hankinta/valmistumisajat ja suurimman osan kuvausrupeamista (tarkoittaa käytännössä kasaumia). Kamalaa tästä tekee se, kun pitää kytätä päivämääriä. En omaa numeropäätä.

Tekninen historiikki oli kuitenkin varsin sujuvasti tehty, kun keksi siihen sopivan kaavan.

Lystimpi juttu nimeltä modelliversumillinen/fiktiivinen historiankirja kaavoittui suunnilleen samalla tavalla. Se kuitenkin meni mielenkiintoiseksi siten, että kaikki jutut piti sovittaa "tapahtuneeksi". Vähän kuin se, että joku ostaa uuden Schleichin ja kirjoittaa blogiinsa, miten tallille tuli uus heppa. Jotain samansuuntaista se on. Itseasiassa modellifiktion suunnittelu ja kirjoittaminen on tosi hauskaa - paitsi jos ideat loppuvat kesken... Lisäksi vanhojen, huonosti toteutettujen, huonoilla hevosilla ja huonolla tackilla höystettyjen 'episoodien' kirjaaminen tarinamuotoon on puuduttavaa, koska niissä ei välttämättä ole mitään tarinaa enää. Siksi olen päättänyt, etten väkisin pidennä niitä, laitan ylös vain sen mikä riittää.

Rämä ja Killi - ratsukko joka ei lakkaa käymästä kameran edessä.

Niin muuten, se modellitallini on nimeltään Haapasen talli. Se on nimetty toisen vanhimman nukkeni mukaan vähän ennen kuin rupesin kursimaan noita itse kokoon. (Järkevämpiäkin nimiä ehkä olisi, mutta mennään nyt tällä. Helposti sitä rupeaa kutsumaan Haapikseksi.)

Oikeastaan on ihan kiva, että kirjoittelen tuota modellitason fiktiota nyt. Toinen maailmani on ollut hirveän jumissa jo kauan, enkä saa sen sisältöä juurikaan kirjoitetuksi (pitäisi ihan ehdottomasti), ja jotain pitäisi kokoajan voida tehdä. Jos ei muuta voi niin sitten kirjoitan vaikka siitä, miten yks nukke ratsasti muovihevosella, joka ei oikeasti liikkunut milliäkään mihinkään suuntaan. Heh.

Nakuratsasteleva Kammo (enosaatehdänukenvaatteita) ja Windy. Huomaatteko - siellä on pelham, deltaohja, hackamorekanki ja kahdet ohjat?

Entäs blogipaussi tai kuolio? Se on edelleen päällä. En tiedä lukeeko tätä sepustusta kukaan, mutta ainakin itse kyllästyin tuohon, kun blogiin vasta eksyville on ollut hetken aikaa vastassa vain "en jaksa tätä, raagh" -tyyppinen erittäin rohkaiseva julkaisu...