Modelliversumeiluni, eli siis pienoismalliasetelmien ja -maailmojen kasaamiseni, sekä koko hevosmallailuni, perustuu Schleicheihin. Aloitin siis kaiken kustomoimalla niitä ja kokoamalla muunmuassa ratsukkoja, joita sitten kuvasin talteen. Räpelsin näiden parissa jonnekin vuoteen 2013 tai 2014 asti, tai ehkä jopa pidempään.
 |
| Yritin monen monta kertaa laittaa postaukseen enemmän kuvia, mutta en pysty, joten olkoon nyt vain tämä yksi sitten. |
Sitten, tarkemmin sanottuna jouluna 2013, tulivat ensimmäiset mittakaavan 1:9 nukkeni, eli siis kaksi Breyerin ukkoa. Vuoden 2014 puolella kustomoin ne muovaamalla niiden päät uusiksi.
Minä joskus ihan oikeasti luulin, että harrastan koko ikäni pelkkiä Schleichejä. Halusin erikoistua niihin, niiden kustomointiin, ja tehdä niille maailman, joka menisi mahdollisimman nappiin. Voin ihan rehellisesti sanoa ettei missään nyt jo olemattomissa Schleich -talliblogeissa näkynyt mitään sellaista mikä minun schleichiversumissani oli ns. normisettiä.
Tiesin kyllä Breyereistä jo joskus 2000 -luvun alussa, kun niitä Lahjakaassa näkyi. En silloin halunnut olla niistä kiinnostunut, ehkä koska se olisi tiennyt tyhjästä nyhjäisemistä. Näin jälkikäteen se tietysti vähän kaduttaa, etten ostanut silloin niitä mitä nyt ikkunashoppailen jostain amerikkalaisten nettikirppiksiltä. Ja tyhjästä nyhjäisyllä meinaan sitä, että olisin joutunut perustamaan kokonaan uuden maailman - modelliversumin - eri mittakaavaan ja eri resursseilla kuin mitä silloin käsillä jo oli. Schleich -kokoelmani oli jo tuohon aikaan melko massiivinen, ja niille oli kaikenlaista oheiskamaa, joten tuntui helpoimmalta vain kestää niissä ja yrittää kehitellä sitä versumia sitten etiäppäin.
Ei noissa asetelmissa hurraamista ollut, laatu on tietysti kaamea ja alkeellinen, mutta se oli jotenkin ihan erilaista kuin Schleichien kanssa puljaaminen. Ja tästä päästäänkin itse asiaan ja asian ytimeen.
Harrastan mieluiten tuota traditional -skaalaa tasan siksi, koska se on isompi, yksityiskohtaisempi ja käytännöllisempi kuin little bit (joka on Schleichien skaala). Varusteita on helpompi ja mukavampi tehdä. Oma lukunsa on tietysti se, että Breyerin valmistamat hepat ovat ihan mittakaavasta riippumattakin melko realistisia, usein erittäinkin sitä. Lisäksi niissä on enemmän vaihtelua asentojen, rotujen, ilmeiden ja kaiken muunkin suhteen, kun vertaa Schleicheihin.
Kellekään ei varmaan tule yllärinä se, että lakkasin keräilemästä Schleichejä joskus vuosia sitten, koska niiden muotoilutyyli oli mennyt ihan kamalaksi lastensatuponeiluksi. Sekään ei selitä tätä miksi siirryin isompaan mittakaavaan, mutta osansa silläkin on toki.
Ensinnä, Schleichejä on julkaistu paljon suppeammalla moldi- ja värivalikoimalla kuin Breyereitä. Kaikilla "talleilla" on samat hevoset, ja tietysti myös niitä iänikuisia kiintiöepärealismeja kuten przewalskeja tai seeproja (tai jotain fantasialajikkeita, kuten omassa schleichiversumissani). Olen tullut siihen tulokseen että minulla vain paloi proppu tuohon toistuvaan kaavaan joskus, eikä mikään enää kiinnostanut. Tai siis ei kiinnostanut lukea muiden blogeja, kun stooreissa kerrotut asiat pystyi arvaamaan etukäteen eivätkä ihmiset ja hevoset olleet yhtään yksilöllisiä. Samalla päätäni kaiversi jatkuvasti se fakta, etteivät omanikaan ole mitään uniikkeja. Ainoat persoonalliset hevoset olivat (ovat) kustomeita. Minulla niitä onkin aika lauma - mutta kellään muulla taas ei... Että se siitäkin sitten.
Schleichien ostelu siis rupesi maistumaan puulta. Uusissa hevosissa ei ollut mitään viehätystä, ja ostelin niitä lopulta vain kustomointiin ja kustomien vertailukappaleiksi.
Samaa ei todellakaan voi sanoa Breyereistä! Niiden kanssa minulla on se sama hulluus mikä joskus oli Schleichien kohdalla laita. Tämä on se syy siihen miksi ikkunashoppailen näitä mm. MHSP:ltä. Isken silmäni lähinä bodyihin, koska haluan kustomoida.
Yksi ihminen ei yksinkertaisesti voi omistaa täysin samanlaista laumaa Breyereitä kuin joku muu. Se ei ole mahdollista edes vaikka laumat olisivat yhtä suuret, tyypit suosisivat samoja moldeja ja aikakausia - ei, näitä on tehty niin pitkään, niin monessa eri muotissa, niin monessa värivariaatiossa, myyty eri systeemeillä ja niin edelleen, että ei yksinkertaisesti vain voi olla kahta samanlaista kokoelmaa. Ja tämä on yksi syy siihen, miksi koen traditional -modelliversumit kiinnostavammiksi ja realistisemmiksi kuin schleichiversumit. Hevoset vaihtelevat enemmän. Lisäksi varsinkin amerikkalaiset myös kustomoivat ja uudelleenmaalaavat paljon suomalaisia enemmän, eikä se ole siellä mitenkään erikoista.
Yksi muu syy isomman skaalan suosimiselleni on... Miten sen nyt sanoisi? Lähelle pääseminen? Kyllä, kun konit ja kamat ja tyypit ovat isompia, minä näen ne paremmin. Pääsen tavallaan paljon lähemmäs sitä maailmaa. Pääsen sisälle siihen maailmaan aivan eri tavalla kuin Schleichien kanssa. Isot konit eivät rajoita niin paljon. Lisäksi näitä on tosi helppo katsoa kirjaimellisesti niiden tasolta. Kaiken kukkuraksi kuvaaminenkin on luonnollisesti helpompaa, kun kameraa ei tarvitse rääkätä pakottamalla se taltioimaan mikroskooppisia yksityiskohtia. (Järkkärini on muuten nykyisin jo niin vanha ja kulunut, että se ärtsyilee traditionalejakin kuvaillessa.)
Koska aivoni toimivat kuten toimivat, eli ovat neuropoikkeavat, pystyn uppoamaan päähäni aika hyvin ja unohtamaan muun maailman siinä sivussa. Niin voi käydä ihan vaikka suihkussa tai vessassa. Vuosia sitten tämä pähkäily oli ihan parasta tekemistä bussimatkoilla. Aivojen kaivelu huvin vuoksi on melkein parasta ikinä, mutta vielä parhaampaa on ehdottomasti se, jos saan sen rikkaan tarina- tai ajatusmatskun sieltä konkreettiseen olomuotoon. Tämän takia kuvaan kaikki asetelmat eli kasaumat. Haluan niiden säilyvän. Pelkkä hallusinointi ei siis riitä, sen hallusinaation pitää olla nähtävissä vielä myöhemminkin, mieluiten ikuisesti.
Lisäksi kirjoitan noista kasaumista yleensä edes vähän jotain jonnekin tekstitiedostoon. Kirjaan kaiken ylös kuvauspäivämäärän tarkkuudella; se yleensä käy myös kuvatun tilanteen fiktiiviseksi tapahtuma-ajankohdaksi. Arkistoin kuvat koneelle ratsastajanukkekohtaisiin kansioihin, joihin tulee numerot, niin tiedän kuka on ratsastanut ketäkin ja minkä verran. Ja niin edelleen. Kyllä, pidän kirjaa kaikesta mahdollisesta.
No niin, sanoin jo asiani. Mitäs tähän loppuun vielä lätisisi? Ehkä kysymyksiä lukijalle...
Onko noita Schleich -talleja enää olemassa kenelläkään, vai kuoliko kyseinen ilmiö blogien mukana? Vai siirtyivätkö ne jonnekin missä minä itse en käy (esimerkiksi Instagram)? Harrastaako kukaan suomalainen (siis muutkin kuin minä ja Kave) näitä pienoismaailma- ja stoorijuttuja Breyer traditionaleja käyttäen?
