25. maaliskuuta 2019

Blogihiljaisuudesta ja kommentoinnista

Lueskelin tuossa aikani tapoksi erästä blogia, ja yksi julkaisu käynnisti aivot - tosin ihankuin ne eivät jo muutenkin ylianalysoisi kaikkea. Saatan monesti lukea blogeista vanhoja julkaisuja uudelleen ja uudelleen, kun ne ovat olleet erityisen hyviä.

Minulle on ilmeisesti kehittymässä muotoilutyyli, johon kuuluu mm. liian isoja turpia ja jonkinasteista rakennevirheisyyttä. Jännän samanlaista kuin piirrokseni kymmenisen vuotta sitten.

Hyviä ne voivat olla siksi, koska samastun tai tiedän aiheesta jotain. Ja tämä olisi ihan jees kertoakin, mitenkäs muutenkaan kuin kommentoimalla.

Minun pitäisi kommentoida useammin, ja myös vastata vastauksiin. Miksi en sitten tee niin?

Nykyisin jätän yleensä kommentoimatta lähinä siksi, kun tiedostan noin miljoonan tai useammankin ihmisen voivan nähdä kökön palautteeni. Lisäksi en todennäköisesti ymmärrä ihmisiä kovin hyvin, joten pelkään että kommenttiani tulkitaan väärin (jos miljoona tyyppiä näkee sen, ei ole mahdollista että kaikki olisivat yhtä mieltä kommentin tai asianlaidan sisällöstä). Ja tuollaista ei saa tapahtua.

Kun sanoin, etten ymmärrä ihmisiä, on kyse aivan eri asiasta kuin siitä mitä yleensä sanotaan syyksi nettiriitoihin. "Tekstistä on vaikeaa tulkita vastapuolen mielentilaa ja äänenpainoja jne." Siis kuinka se on vaikeaa? Okei, toki jos ihminen ei osaa kirjoittaa yhtään mitään - nykykansa on juuri tuollaista - niin ei silloin tule kyllä ymmärrettävää tekstiäkään. Siinä on pari sanaa, muttei välttämättä yhtään mitään muuta. Ne isot alkukirjaimet, pisteet, pilkut, päätemerkit ja väliviivat, kursiivit, alleviivaukset ja lihavoinnit ynnä kaikki muut ovat vain koristeina, eikö? No ei. Käyttäkää aivojanne ja oppikaa kirjoittamaan jo peruskoulussa, ja ylläpitäkää sitä tekstintuotto- ja tulkitsemiskykyä lukemalla ammattikirjoittajien tuotoksia. Minulla se on aina auttanut.

(Kielinatseilu katkeaa tähän.)

Juoru -kissa on tehty joulukuusa 2016 (on vanhin alusta asti itse tekemäni nukke). Viereinen punatabbykolli, Arsi, on tehty maaliskuussa 2019.

Nyt kun mietin, en edes keksi miten se ilmenee kun sanon etten ymmärrä ihmisiä. Mutta se on yksi syy siihen, miksi olen männävuosina vähentänyt runsaasti blogi- ja taidesivustokommentointiani, ynnä joissakin asioissa myös julkaisua. Tiedostan sen, että tekemiäni asioita voidaan nähdä (miltä se ei kyllä tunnu yleensä...), mutta mistään en näe tykätäänkö siitä vai ei.

En tykkää nähdä kirjoittamiani kommentteja, varsinkaan jos ne ovat vanhoja. Koen, että olen ollut jokin idiootti suurin piirtein aina, kun kommentoin jollekulle jotakin. Tämä ei häviä mihinkään vaikka mietinkin sanomiseni tarkkaan ja hion kommenttia pirun pitkään ennen kuin klikkaan lähetä -namiskaa.

Tuo ymmärrysongelma on oikeastaan hyvin nähtävillä niistä ajoista, kun olin vähän pentu ja tungin kasapäin heppataidetta Devariin. Halusin kommentteja, ja monesti sainkin sellaisia. Kritiikkiä halusin myös, ja sitäkin sitten annettiin. En kuitenkaan tainnut ymmärtää puoliakaan siitä sanamäärästä joka nokkani eteen ilmestyi, tai ainakaan en muista tajunneeni mm. kritiikkien pointtia yhtään. En edes halua tarkistaa millaisia nämä keskustelut ovat olleet... Onneksi kommentoijat ovat kai pääsääntöisesti olleet joko silloisia ikätovereita tai minua selkeästi vanhempia ihmisiä. Mitään sen ihmeempiä tappeluita en muista pystyttäneeni (tahattomasti?). Olin vain typerä pentu joka halusi palautetta sarjakuvatyylisistä kavioeläimistään.

Mitäs nyt? Ajattelen enemmän, tiedän mitä päässäni liikkuu ja, no, olen kai aikuinen. Sellainen ajattelee eri tavalla kuin pentu (teini). Sen pitäisi olla hyvä asia, jos se meinaa muunmuassa sitä ettei postaa nettiin ihan mitä hyvänsä tai tajuamatta itsekään mitä siltä kommentilta on halunnut.

Iso ongelmani on se, että ylianalysoin ihan kaiken informaation, joka aivojeni läpi kulkee. Jos luen jotain, ylianalysoin sen. Jos suunnittelen jotain, ylianalysoin sen. Ylianalysoin kaiken mitä kirjoitan nettiin, vaikken edes julkaisisi sitä - joten analysointi on ihan jäätävää siinä vaiheessa, kun tekstinpätkä pitäisi laittaa julki heti kun sen on kasaan rykäissyt. Se on vähän karmivaa. Onko tällä kommentilla mitään arvoa tai merkitystä kellekään? Millaista palautetta bloggaaja haluaa, osaanko kirjoittaa sellaista? Entä jos sanon jotain vahingossa väärin? Kirjoitinko tarpeeksi paljon? Tämä kommenttihan kuulostaa ihan typerältä.

Levite, kesyrottarouva. Maaliskuu 2019.

Yritän välillä ajatella niin, että kannattaa julkaista, koska muuten kukaan ei oikeasti VOI nähdä sitä ja siten myöskään antaa palautetta. Ilmiö on lähes sama kuin se, miksi minua ottaa päähän kuulla kun aloittelijakustomoijat pelkäävät pilaavansa uhrinsa ensimmäisellä yrityksellä. Niin ei käy. Tulosta ei saada ikinä selville, jos teosta ei ensin tee! Eikä ihminen voi tehdä ensimmäisellä kerralla toistamiseen, vaan sitä täytyy edeltää sen ensimmäisen työn. (Paitsi että minä en ole ensi kertaa kommentoimassa tai julkaisemassa...)

Mutta minun ns. taiteeni ja tekstini eivät saa palautetta, vaikka tuikkaankin niitä nettiin. En julkaise niin paljon kuin ennen, tokikaan, mutta julkaisen silti jotain aina välillä kun muistan tai jaksan. Yleensä en vain jaksa. Se ei ole laiskuutta, vaan jaksamattomuutta.

Julkinen kommentointi on yhtä vaikeaa kuin se jos laitan yksityisviestillä (tyyliä sähköposti) sanaa jollekin jonka kanssa en ole koskaan ennen keskustellut yhtään mitään. Kommunikaation runsastuttua vaikeus vähenee ja teksti alkaa kuulostaa enemmän omalta. Kirjoitan paljon rennommin, kun tiedän, ettei kuka tahansa näe mitä sanon. Julkisen kommentoinnin kohdalla tämä rentous ei vaan tule ihan äkkiä, jos siis ikinä tulee.

Pointti saattoi tulla jo selväksi.

Minä en ole niitä ihmisiä, joilla ei ole ikinä mitään sanottavaa mihinkään asiaan. En vain osaa sanoittaa ajatuksiani, vaikka haluaisinkin, että ne nähdään.

Ja se on todella kuluttavaa.

Little Damage, kesyrotta... äijä. Jolla on arpia naamassa. Myös maaliskuun 2019 tuotantoa.











En laita tähän loppuun mitään urpoja kysymyksiä, postausehdotusuteluita tai yhtään mitään muutakaan, koska tiedän sen turhaksi. (Postaustahti on mitä on, mutta siihenkin on syynä se kun en tiedä mitä tänne pitäisi julkaista.) Olen ihan oikeasti sitä mieltä, ettei ihmisiä vain yksinkertaisesti kiinnosta.

8. helmikuuta 2019

Kuvavertailu 3

Kuvavertailuja on hauska kasata... Kunnon artikkeleitä odotellessa.



Mikä näitä kahta kuvaa yhdistää?
Kummassakin on pääasiana traditional -skaalan nahkariimu, joiden remmit olen leikannut ja metalliosat tehnyt itse.

Mikä näitä kahta kuvaa erottaa?
Kuvien ja sisällön ikä ja laatu. Yläkuvassa on todennäköisesti vanhin itseleikatuista suikaleista tekemäni trad -nahkariimu (jonka solkeen tuli kieli ja remmiin reiät joskus 2017 jälkeen), ja se on vuodelta 2013 tai 2014. Riimu on hyvin alkeellinen ja sen metalliosat eivät toimi kunnolla. Nahka on joustavaa ja liukasta ja remmit leikattu tökerön pituisiksi, joten riimu ei sovi juuri kenenkään päähän. Kuva on vuodelta 2016, ja sen informaatioarvo on lähellä nollaa. Valon käyttö on surkeaa ja musta tausta ei auta mitään, riimun rakenteen näkee ehkä juuri ja juuri. Salamavaloa ei ole himmennetty, joten kuva on siksikin hyvin lattea. Heppa on nyljetty nukkakoni Remu.

Alempi kuva on otettu 2018 loppupuolella, ja sen kanssa on käytetty vaaleaa taustaa. Salamaa on himmennetty mm. peilien avulla. Riimu on tehty loppuvuodesta 2018 hukkapaloista. Riimua ei ole tehty kenenkään päähän, mutta sattuman kautta se istuu hyvin Dreamylle, joten Dreamy saa sen myös pitää. Säätövaraa on vähän liikaa, mutta säädöillä on myös kiva leikkiä; riimu ei tipu päästä edes todella löysälle puettuna. Tämän riimun valmistukseen on vaikuttanut riimureseptieni olemassaolo, eli minulla on ollut valmiita mittoja paperilla; ei ole tarvinnut arvailla kuin ehkä puolet mitoista. Rutiinia on kehittynyt ihan tarpeeksi tähän asti, joten riimun kasaaminen ei ollut pätkääkään työlästä. Heppa on Breyer Traditional -sarjan Lil' Ricky Rocker -malli (muotti Zippo Pine Bar).

20. tammikuuta 2019

Heti alkuun

Hyvinpä alkoi tämäkin vuosi taas. Huuh. Yritin julkaista jotain suunnilleen parin päivän välein, mutten halua kaiken olevan pelkkää kuvavertailupostausta.

En osaa kirjoittaa enkä blogata. Tökkii vaan koko homma, mutta lopettaakaan ei voi. Miten tätä saisi aktiivisemmaksi? Luonnoksia on edelleen yli 140, eli tekstejä kyllä olisi.

Mitään uutishömppää en rupea edelleenkään tekemään. Haluan tehdä artikkeleita; jakaa tietoa, mielipiteitä, avata asioita joista ei vielä ole suomeksi puhuttu ja niin edelleen. Mutta ei niitä tunnu olevan. Mitkään parin lauseen ja kymmenen kuvan tekstit eivät tule kyseeseen. Enkä tiedä mistä ihmiset haluavat lukea, koska tuntuu, etteivät ne halua lukea mistään.

Kuvajuttuja tekisi mieli blogata, mutta en todellakaan tiedä miten. Yhdessä kasaumassa voi olla kymmeniä kuvia, ja niistä noin puolet tai kymmenen sellaisia jotka haluaisin joskus julkaista jonnekin. Thetu ei kuitenkaan ole paikka siihen, enkä edes halua tästä mitään kuvakokoelmablogia, kun on Kuvikko. Senkin kanssa olen vähän niin ja näin, että tarvitaanko mitään kasaumasivuja vai ei. Katsoisiko niitä oikeasti kukaan? Onko järkeä tehdä nettiin gallerioita vain itselle, kun kaikki on järkässä koneellakin? Saavatko nuket ratsastaa ilman rihman kiertämää? (Eivät.)

Tiedän, ei saisi käyttää alaturpista kangen kanssa. Sanopa se nukeilleni.

Kaikkea sitä onkin.

3. tammikuuta 2019

Kuvavertailu 2

Toinen kuvavertailu, tällä kertaa kustomien muodossa.

Voe Tolokku "Nuudeli".

Raaskis Ratketa "Raaste".

Mikä näitä kuvia yhdistää?
Molemmat hevoset ovat suomenhevosia, ja molempien väri on punarautias liinakko. Kummallakin on hiukan epänormaali naamakuvio. Molemmat on maalattu akryyleillä ja Derwent Inktenseillä. Ne on kustomoitu samana vuonna (2017) ja niihin on käytetty samoja massoja ja maaleja. 

Mikä näitä kuvia erottaa?
Ylemmässä kuvassa on tamma, alemmassa ruuna. Mittakaava on ylemmässä little bit (1:20) ja alemmassa traditional (1:9). Kuvat on otettu vähän eri systeemillä (asetukset, himmentimet), jolloin hevoset näyttävät erisävyisemmiltä - todellisuudessa ne ovat hyvinkin samansävyisiä. Ruuna on isoin suomenhevoseni ja ylipäänsä traditional -mallini, ja myös painavin.

2. tammikuuta 2019

Kuvavertailu 1

Olen jo pitemmän aikaa halunnut tehdä jotain kuvavertailuja, joten tässä tulee - osia kertyy myöhemmin lisää.

Rose Jalopeno "Rose". Ratsastajan nimi taisi olla Piia.

Rispetto "Rispu". Ratsastaja on Ohari.

Mikä näitä kahta kuvaa yhdistää?
Molemmat hevoset ovat ruunikkoja hannoverinhevosia. Kumpikin on muotoiltu esittämään kouluratsastusta. Molemmissa ratsastaja nojaa liikaa taakse ja roikkuu suussa.

Mikä näitä kahta kuvaa erottaa?
Ylemmässä kuvassa mittakaava on 1:20 eli little bit. Heppa, ratsastaja ja varusteet ovat Schleichin tuotantoa, sieltä paremmalta ajalta eli ennen vuotta 2010, kuva itse on saatettu ottaa ennen vuotta 2011. Kamera on Nikon COOLPIX S570. Varusteiden materiaali on kumi tai kumimainen muovi, eikä niissä ole realistisesti toimivia osia.

Alemmassa kuvassa mittakaava on 1:9 eli traditional. Heppa on Breyerin valmistama ja muotin (Salinero) veisti Brigitte Eberl joskus aikoinaan (2007?). Ratsastaja ja varusteet ovat kokonaan omaa tuotantoani, ja varusteet on tehty sellaisiksi että ne oikeasti toimivat. Kuva on otettu marraskuussa 2018 ja kamerana on Nikon D3100 -järkkäri (joka alkaa tulla vanhaksi).