30. syyskuuta 2016

Tekkineeritutoriaali

Tulin tuossa kerran taas taukoilleeksi töissä ja piirtäneeksi, kuten aina. Heppoja. Yleensä raahaan kameraakin töihin että voin tallentaa tekeleitä, jotka menevät myyntiin.

Olen huomannut, että randomitöherrysten kuvaaminen on töissä helpompaa kuin kotona, koska valaistus on niin erilainen. On tilaa. Tämän takia kuvailin silloin kerran ainakin pari heppa-aiheista piirtoprosessiakin, joista yksi sattui vain tupsahtamaan ilman, että kerkesin yrittää luonnostella. Kaiken kukkuraksi aloitin kuvan ihan ihme paikasta eli sää'ästä ja selästä (ja samalla muodostui ristiksi kutsuttu kulma hevosen takaosan päällä) sekä vatsalinjasta, vaikka yleensä teen miljoona apuviivaa hahmotellen koko hevosen suurin piirtein.

Ihan kiva, että sain kuvattua liki kaikki vaiheet. Kuvailu kyllä hidastaa piirtämistä paljon, etenkin jos pitää jatkuvasti muistaa että ai niin, kamera käteen... En tietääkseni ole kovin hidas piirtämään.

Se on akhal-tekkineeri, karikatyyri. Lentelevä sellainen. Piirsin sen mustekynällä, koska mustekynät ovat ihania ja niitä roikkuu mukana jatkuvasti pelkästään piirtovälineeksi tarkoitettuna. Mitä muutakaan niillä voi tehdä? (Ai niin, normaalit ihmisethän kirjoittavat niillä papereita...)

Tutorialia ei sitten saa katsoa logiikalla "ai tolleenko se piirtää kaikki hevosensa?" koska asia ei ole niin. Minulla ei ole mitään tiettyä kaavaa jota käyttäisin, oli tekniikka eri tai ei.






Kai se käs on sitten vaan niin tottunut hevosten piirtämiseen, että pystyn pikkuhiljaa palaamaan siihen mitä joskus vuosia sitten tein jatkuvalla syötöllä: piirtämään ilman luonnoksia. Normaali ihminen ei vissiin piirrä yhtään mitään luonnostelematta tai suunnittelematta, mutta minulle se on perusjuttu. Ei tosin sillä, että saisin tuloksista yhtään järkeviä näin. Juuri sen takiahan opettelin alunperin luonnostelemaan, että voin korjata mokat jo ennen kuin kuva on liian valmis.

Tekee nyt taas mieli jaapattaa hevosten piirtämisestä yleisesti, mutta sillekin aiheellehan on tulossa (onkohan...) oma blogitekstinsä. Nyt taas mietin, josko jakaisin senkin osiin, koska takerrun pikkujuttuihin joita muut eivät varmaan edes näe tai pidä olennaisina. Haluan myös hölistä siitä, miten aivot ja kädet harjaantuvat, kun anatomiaa opettelee ja oppii. Itselläni ei ole piirtäessä mikään laaja lajikirjo, joten tuntuu yleensä tyhmältä puhua tästä, mutta toisaalta keskeisimmät lajini ovatkin niitä usein surkeimmin osattuja.

Anatomiakämmejähän tämän tutorialin tekkineerissäkin on. Niitä tuntuu olevan joka kuvassa jonka teen. Osa niistä taas menee tyylittelyn piikkiin, osin koska akhaltekke on ehkä ruipeloin hevosrotu maailmassa (rakastan kyseistä rotua juuri siksi). Vähän niinkuin vinttikoirat koiraroduissa, on tekki se totaalikuikelo sitten hevosissa. Ja onhan se jossain mainittukin että nimenomaan akhaltekke muistuttaa erityisen paljon vinttikoiraa, kun hevosista puhutaan.

Laitetaan vielä valmis, julkaisukuntoon käsitelty tuherrus tähän.



Lisää tutoja on tulossa. Tosin eivät nekään ole mitään "näin piirrät hevosen" -tyyppisiä, koska en koe osaavani itsekään. Sitäpaitsi tapani ovat, kuten sanoin, ihan randomeita ja muuttuvat ihan hetken mukaan, enkä noudata mitään tiettyjä tapoja niinkuin jotkut; vaikka minulla omat rutiinini ja ehdottomuutenki onkin.

Tallentamikseni päätyivät muunmuassa lopulta pieleen mennyt peruspönötyshevonen ja hevonsilmä, nekin mustekynällä. Miksi ei.

22. syyskuuta 2016

Kustomointia 2016...

Pienoismallailuni ei ole yhtään kuolleempaa kuin ennen. Yritän vain elvyttää kustomointia, joka on asia josta olen ehkä eniten kiinnostunut mitä pienoishevosiin tulee. Pelkkä maalaaminen ei ole kustomointia, eikä pelkkä uusi väri minua kiehdo kovin paljon. Hevosessa pitää olla jotain fyysistäkin, mikä muuttuu.

Ja itse pidän myös siitä, että jokin malli pistetään niin uusiksi, ettei sitä tunnista ilman pientä arvailua. Tähän pyrin nykyään myös itse. Muutan asentoa, rakenteita, poistan ja lisään osia, muutan hevosen ilmettä. Vakioasioita joita teen ovat korvien, turvan ja usein jouhien uusiminen. Nykyisin yritän myös muuttaa jalkojen asentoa, eikä se vaadi mitään muuta kuin käsivoimia, kiitos ihanien sivuleikkureiden jotka omistan.

Haluan myös mieluiten muokata hevosen pään asentoa. Se ratkaisee monesti paljon, kun realismista puhuu, ja realistisuus lisää kuvattavuutta. Kun pienoismalli on kuvauksellinen, se lienee aika onnistunut; hyvän näköistä haluaa tallentaa.

Ja juuri nyt ärsyttää, kun haluan laittaa tähän kuvia uhreistani. Ne ovat saattanet jo vähän edetä noista kuvista, mitkä koneella odottavat - odottavat käsittelyä! Signeerasin yhden nyt tähän maistiaiseksi, että saan myöhemmin postattua jonkun kuvatulvan siitä satsista josta se on. Minulla on jonossa niin monta muuta satsia, ja vältän kuvien "arvottamista", joten en viitsi muokata mitään sieltä täältä vaan kansio kerrallaan (kuvaan vissiin paljon?).


Tuosta saa pientä vihiä siitä, mitä laatua yritän nykyisin saada aikaiseksi. Ne vanhat kustomini ovat aina ihan hirveää roskaa. Ehkä Le ja Töpö ovat OK, mutta ne eivät riitä. Eikä Le ole edes kovin kummoinen; Töpö on vasta ensimmäinen järkevästi maalaamani heppa. Mutta mustavalkoisena se ei sovi hyväksi esimerkiksi esim. pienoismallien kuvaamista käsitteleviin teksteihin, joten on ihan hyvä että minulla on nyt työn alla pari paikallaan seisoksivaa konia.

Vähän kaikissa tämänhetkisissä uhreissa on joitakin vikoja, joiden korjailu olisi hyväksi mutta jonka koen vain mahdottomaksi. En vaan osaa. Vaikkapa tuo tuoreesta pinto-oriista kustomoimani kavahtaja, sillä on varmaan jokainen jalka vähän vinkuralla niin, että kaviot ovat miten päin sattuu. Kaula on liian pitkä. Lisäksi jokaisen kohdalla olen huomannut, miten en tajua pätkääkään turpien tekoa. Niiden piirtäminen on simppeliä, mutta en tajua miten huulet ja sieraimet muovataan. Schleichien tehdasturvat ovat liian lelumaisia jottako jättäisin ne olemaan. Yksi uhri, josta pitäisi tulla seisova lämppäritamma, omaa nyt niin ruman naaman että se entinenkin oli nätti verrattuna siihen. Päätin sitten että saakel, revin ne massat sen päästä kokonaan irti, leikkaan suun auki veitsellä ja yritän sitten tehdä joillain simppeleillä perusmuodoilla pohjustaen sille loogisen turvan. Edes sen turvan siis, koska ylipäänsä hevonpään muotoilu on aika tuskaa.

Kavahtajalle kerkesin jo suunnitella uusia juttuja sen pään menoksi. Tuhersin paperille luonnosta siitä, miten vuolisin sen nykyisen turvan sellaiseksi, että päälle vetäisisi massasta huulet ja muut päällisrakenteet. Eli nuo saisivat olla etuhampaat mitkä nyt näkyvät huulina. Varmaan kyllä tyrin koko jutun heti sen aloitettuani, ja jatkan liian pitkän ajan päästä pohdittuani jatkotoimia noin muutaman kuukauden?

(Päiv. julkaisun jälkeen. Korjasin kirjoitusvirheet. Eli ihmiset, oikolukekaa jokainen tekstinne ennen julkaisua. Itse luen näitä jostain syystä heti julkaistuani, ja nyt löysin liikaa kämmejä. Näin on käynyt ennenkin, enkä halua, että käy enää myöhemmin.)

Mutta on pakko kustomoida, koska se on intohimo. Ajattelu ja piirtäminen ei riitä, täytyy tehdä jotain oikeaakin.

19. syyskuuta 2016

Uus banneri

Tuli tehtyä uusi banneri... Se edellinen ehtikin olla jo yllättävän kauan.

Koska vanhassa kuvassa oli vain peukkureita eli silkkimassarottiani, enkä julkaise niitä enää juurikaan tähän blogiin, päätin, että on ehkä loogisempaa tehdä sellainen bansku josta jopa vähän näkeekin mitä tämä blogi sisältää.


En ole tuohonkaan tyytyväinen, tekstin kanssa tuli ongelmia. Kuten aina. On se myös ehkä hiukan yksipuolinen, mutta oikeastaan kertoo juuri sen mitä kuuluukin: hevostaiteet ja pienoismallit ovat tässä blogissa pääjuttu. Valokuvaus menee siinä mukana, nimittäin kaikki bannerin kuvat koostettiin valokuvista (myös tuo piirros oli kuvattu).

Olisin ehkä halunnut tuon OF -Schleichin tilalle jonkun kustomini pään, mutta mitään sopivan tuoretta (= laadukasta) ei edes ole joten ei sitten. Tehdasmallit vaan ovat aika tylsiä nähdä, kun niitä on jo kaikkialla. Ylipäänsä tulos olisi voinut olla kivempi, jos ylipäänsä omistaisin järkevän näköisiä pienoismalleja... Muttakun kaikki maksaa ja osaamista ei aina ole.

Olisi pitänyt tallentaa bannerista tekstitönkin versio, jotta voisin näpertää siihen halutessani jotain järkevämpääkin. No anti olla nyt.

Blogger oli taas oikea idiootti ja muka latasi kuvan, mutta se ei tullut näkyviin. Mikä tätä systeemiä vaivaa? Tänään kaikki oli muuten kai OK, mutta itse en vain osaa kirjoittaa. 




Niitä pienoismallihevoshömppäilyjähän olen viime päivät paljon ajatellut, ja haluaisin niistä myös tekstejä julkaista.


5. syyskuuta 2016

Fiiliksiä

Huomasin tuossa saaneeni uuden lukijankin, wou. Kiitän.

Haluan myös tuoda ilmi, että en ole hengiltä eikä blogeille ole oikeasti käynyt mitään... En vaan enää osaa julkaista mitään.

En tiedä miten alas vielä antaisin ns. kameraskannauksieni laadun vajota? Konekäsittelyllä ei voi mitään pelastaa, kuten ehkä näkyy. En edes jaksa välittää koska omistan skannerin ja aina voi kuvata uusiksikin.

Tuossa se ongelma onkin. Mistä tiedän, milloin teksti on valmis? Mistä tiedän, että se on lukukelpoinen ja ymmärrettävä? Mistä tiedän, etten kirjoita liikaa tekstin aiheesta enkä niin, että joku ottaisi siitä nokkiinsa?

Asioistahan saa ilmoittaa, esimerkiksi jos kirjoitan liian epämääräisesti tai jos kirjoituksesta paistaa läpi jokin asenteeni aihetta kohtaan. Aika monet uusimmista luonnoksistani perustuvat siihen, että olen halunnut narista pääni tyhjäksi ketutuksesta vaikka pienoismalleihin liittyen... Mikä ei varmaan heti kuulosta naristavalta aiheelta? Sitä siinä on kyllä, oikeasti. Sama pätee toki piirtämiseenkin.

Minulla ei ole ketään oikolukemassa koskaan mitään, ja olen yleensä yksikseni kaiken maailman kiinnostuksieni kanssa. Varsinkin reaalielämässä.

Olen paljon pohtinut blogin ajankohtaisuutta, kun olen toisten blogeja kyttäillyt. Monesti ihmiset sitten kai ehtivät sekä kuvata, mukata kuvat että julkaista tekstin saman vuorokauden sisällä. Miten tämä onnistuu? Minulta ei ainakaan! En tykkää ajatuksesta, että olisi useita yksittäisillä valokuvilla täytettyjä kansioita odottamassa näpräämistä... Mie en yksinkertaisesti jaksa tehdä enää mitään putkeen. Kai. En oikeasti tiedä mitä tämä on. Joka tapauksessa on hyvin harvinaista, että mie julkaisen tuoreen tekstin oikeasti ajankohtaisella sisällöllä.

Suurin osa tälläkin hetkellä olevista luonnoksista on todella vanhoja tai jo vanhentuneita... En enää tiedä kaikkien kohdalla edes sitä, mistä niihin piti kirjoittaa. Ehkä tuhoan joitakin tekstinkuoria tuolta...

Miksei mikään voi mennä ns. normaalisti? Tämä blogi on niin ikivanha ja outo, etten edes samastu niihin jotka ovat joskus perustaneet itselleen ensimmäisen bloginsa ja naputelleet sen ensimmäisen tekstinkin tietoisesti. The Tuherruksesta tuli taideblogini vasta pari vuotta sitten, kun kunnolla rupesin pitämään tätä. Käytännössä kyse on siitä, että muunsin peruskouluaikana tehdyn blogin erilaiseksi ja päätin ruveta ylläpitämään sitä ihan varta vasten; sen taustat eivät ole mitään hienoa tiedostettavaa.

Ja valokuvauksesta... Sitähän teen toki jatkuvasti. Kamera kulkee mukana mm. töihin, että saan kuvattua töissä tekemiäni juttuja (taideala). En ole sellainen, että lataisin kamerasta kuvat koneelle heti kun olen uusia ottanut. En toisaalta enää nykyään tee sitäkään että antaisin kortille kertyä hirveän läjän ikuisuuden ajalta ennen koneelle lataamista. Kenelle tämäkään merkkaa mitään?

Uusia piirustuksia, hevosmallikamaa, kustomointeja, ties mitä olisi julkaistavissa. Kaikkea on kuvattu. Kaikki mahdollinen on edennyt ja muuttunut. Mitään en saa blogiin asti.

Kunhan suunnittelen.

Sillä ei ole mitään tekemistä ajan kanssa, blogi ei ole minulle sellainen "tähän käytän sen ja sen verran aikaa niin ja niin usein" -juttu. Se on julkaisuväline. Sen pidon pitäisi olla hauskaa.

Omistan monta blogia, eikä niidenkään lukumäärä ole se ongelma. En tiedä mistä ihmiset repivät sen jutun että tekevät blogeja ajankäytön mahdollisuuksien mukaan. Voi johtua siitä, että niillä on yleensä oikea elämä, toisin kuin minulla? Miksi meikä ei saa sitten mitään julkaistuksi asti vaikka The Tuherruksessakin on oikeasti reilu 50 tekstiluonnosta odottamassa jatkotoimia, kun tätä kirjoitan? Aikaa minulla tosiaan on ja on ja on. Enkä oikeastaan haluakaan käyttää siitä nykyistä suurempaa osaa mihinkään muuhun kuin kotona olemiseen sen lisäksi, että käyn tietysti töissä...

Pitäisi päivittää kissojenkin kuulumiset niiden omaan blogiin, muttakun sekin on jäänyt. En oikeasti kestä laskuissa mukana, kun kuvaan niitä niin paljon ja kissakuvien jälkikäsittely on turhauttavaa touhua (olen surkea eläinkuvaaja).

Välillä on sekavaa olla ihminen. Sellainen ihminen siis, jolla on neurologisesti epätyypilliset aivot. Jee.

Tässä normaalien ihmisten maailmassa.