5. syyskuuta 2016

Fiiliksiä

Huomasin tuossa saaneeni uuden lukijankin, wou. Kiitän.

Haluan myös tuoda ilmi, että en ole hengiltä eikä blogeille ole oikeasti käynyt mitään... En vaan enää osaa julkaista mitään.

En tiedä miten alas vielä antaisin ns. kameraskannauksieni laadun vajota? Konekäsittelyllä ei voi mitään pelastaa, kuten ehkä näkyy. En edes jaksa välittää koska omistan skannerin ja aina voi kuvata uusiksikin.

Tuossa se ongelma onkin. Mistä tiedän, milloin teksti on valmis? Mistä tiedän, että se on lukukelpoinen ja ymmärrettävä? Mistä tiedän, etten kirjoita liikaa tekstin aiheesta enkä niin, että joku ottaisi siitä nokkiinsa?

Asioistahan saa ilmoittaa, esimerkiksi jos kirjoitan liian epämääräisesti tai jos kirjoituksesta paistaa läpi jokin asenteeni aihetta kohtaan. Aika monet uusimmista luonnoksistani perustuvat siihen, että olen halunnut narista pääni tyhjäksi ketutuksesta vaikka pienoismalleihin liittyen... Mikä ei varmaan heti kuulosta naristavalta aiheelta? Sitä siinä on kyllä, oikeasti. Sama pätee toki piirtämiseenkin.

Minulla ei ole ketään oikolukemassa koskaan mitään, ja olen yleensä yksikseni kaiken maailman kiinnostuksieni kanssa. Varsinkin reaalielämässä.

Olen paljon pohtinut blogin ajankohtaisuutta, kun olen toisten blogeja kyttäillyt. Monesti ihmiset sitten kai ehtivät sekä kuvata, mukata kuvat että julkaista tekstin saman vuorokauden sisällä. Miten tämä onnistuu? Minulta ei ainakaan! En tykkää ajatuksesta, että olisi useita yksittäisillä valokuvilla täytettyjä kansioita odottamassa näpräämistä... Mie en yksinkertaisesti jaksa tehdä enää mitään putkeen. Kai. En oikeasti tiedä mitä tämä on. Joka tapauksessa on hyvin harvinaista, että mie julkaisen tuoreen tekstin oikeasti ajankohtaisella sisällöllä.

Suurin osa tälläkin hetkellä olevista luonnoksista on todella vanhoja tai jo vanhentuneita... En enää tiedä kaikkien kohdalla edes sitä, mistä niihin piti kirjoittaa. Ehkä tuhoan joitakin tekstinkuoria tuolta...

Miksei mikään voi mennä ns. normaalisti? Tämä blogi on niin ikivanha ja outo, etten edes samastu niihin jotka ovat joskus perustaneet itselleen ensimmäisen bloginsa ja naputelleet sen ensimmäisen tekstinkin tietoisesti. The Tuherruksesta tuli taideblogini vasta pari vuotta sitten, kun kunnolla rupesin pitämään tätä. Käytännössä kyse on siitä, että muunsin peruskouluaikana tehdyn blogin erilaiseksi ja päätin ruveta ylläpitämään sitä ihan varta vasten; sen taustat eivät ole mitään hienoa tiedostettavaa.

Ja valokuvauksesta... Sitähän teen toki jatkuvasti. Kamera kulkee mukana mm. töihin, että saan kuvattua töissä tekemiäni juttuja (taideala). En ole sellainen, että lataisin kamerasta kuvat koneelle heti kun olen uusia ottanut. En toisaalta enää nykyään tee sitäkään että antaisin kortille kertyä hirveän läjän ikuisuuden ajalta ennen koneelle lataamista. Kenelle tämäkään merkkaa mitään?

Uusia piirustuksia, hevosmallikamaa, kustomointeja, ties mitä olisi julkaistavissa. Kaikkea on kuvattu. Kaikki mahdollinen on edennyt ja muuttunut. Mitään en saa blogiin asti.

Kunhan suunnittelen.

Sillä ei ole mitään tekemistä ajan kanssa, blogi ei ole minulle sellainen "tähän käytän sen ja sen verran aikaa niin ja niin usein" -juttu. Se on julkaisuväline. Sen pidon pitäisi olla hauskaa.

Omistan monta blogia, eikä niidenkään lukumäärä ole se ongelma. En tiedä mistä ihmiset repivät sen jutun että tekevät blogeja ajankäytön mahdollisuuksien mukaan. Voi johtua siitä, että niillä on yleensä oikea elämä, toisin kuin minulla? Miksi meikä ei saa sitten mitään julkaistuksi asti vaikka The Tuherruksessakin on oikeasti reilu 50 tekstiluonnosta odottamassa jatkotoimia, kun tätä kirjoitan? Aikaa minulla tosiaan on ja on ja on. Enkä oikeastaan haluakaan käyttää siitä nykyistä suurempaa osaa mihinkään muuhun kuin kotona olemiseen sen lisäksi, että käyn tietysti töissä...

Pitäisi päivittää kissojenkin kuulumiset niiden omaan blogiin, muttakun sekin on jäänyt. En oikeasti kestä laskuissa mukana, kun kuvaan niitä niin paljon ja kissakuvien jälkikäsittely on turhauttavaa touhua (olen surkea eläinkuvaaja).

Välillä on sekavaa olla ihminen. Sellainen ihminen siis, jolla on neurologisesti epätyypilliset aivot. Jee.

Tässä normaalien ihmisten maailmassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan vain jos on jotain kunnon asiaa, danke.