27. tammikuuta 2017

Koukkujen tekeminen pienoishevosten varusteisiin

Sain tämän idean tehdessäni toista tekstiä. Kyseessä on otsikon mukaisesti pienoismallikamojen koukut ja niiden tekeminen. Siirsin myös tämän tutorialin tänne sieltä, koska selittelen liikaa kaikesta muusta kuin jonkun vanhan koukun vääntämisestä uusiksi (josta siis siinä toisessa tekstissä on kyse).

Rakastan kiinnitysmekanismeja, solkia ja metalliosia, ja myös niiden tekemistä. Koukku, liukusolki, hakanen, reikäremmit... Kaikkia näitä. Jos edes tiedän miksikä niitä kutsutaan, mutta jos oikeaa termiä ei mistään löydy niin keksin yleensä omia. Sentään koukku on termi, jonka kaikki tuntevat...

Kerrotaanpa nyt kuitenkin hiukka syvemmin, miten yleensäkin teen minkään valtakunnan koukun. Sellaisen Schleich -skaalaisen nyt vaikka, kun on kerta suurin osa harrastelijapienoishevosvarustetehtailijoistakin sen sarjan harrastajia.

Ottakaa huomioon, että ohje sopii rautalangasta tehtävään koukkuun; korupiikissä se rengasosa on jo valmiiksi, joten sellaisen kohdalla hommaksi jää pelkkä koukkuosan vääntäminen.

TARVIKKEET
- rautalankaa (tai korupiikkejä)
- korujen tekemiseen tarkoitetut kärki- pyörö- ja katkaisupihdit, kärkipihtejä miel. kahdet

Tietysti tehdessä on hyvä pitää käsillä myös se hevonen, ja se varusteenosa johon koukku kiinnitetään. Meikäläisellä on tapana kiinnittää riimunarun ja koukun väliin ketjua (hevonpäänmitan verran) tai välirengas, mutta välttämätöntä se ei ole (mainitsen tämän siksi, koska suoraan nahkaosaan kiinnittäminen ei näytä ja tunnu kovin hyvältä, kun kyse on riimunarusta).

Käytetty metallilaatu vaikuttaa paljon koukun tekemiseen ja sen helppouteen. Kannattaa ostaa tälläisiä rullia, niitä saa parissa eri värissä kirja- ja askartelukaupoista:

Tarvittavat romut käsillä. En käytä kaikkia pihtejä yhteen koukkuun... Eikä tuolla isolla rullalla ole oikeasti asiaa minikamakoukkujuttuun, mutta olkoon siinä nyt silti.


1. Otan korupiikin tai pätkän rautalankaa. Rautalankaa käyttäessäni pidän huolen, että otan tarpeeksi pitkän pätkän (n. 20 cm) rullasta, koska mitään ei leikata mittoihinsa etukäteen.

Valitsin metallinvärisen langan tähän tutorialiin.

2. Otan pienet pyöröpihdit, ja laitan rautalangan pään pihtien leukoihin mahdollisimman ylös. Ylimääräistä ei saa suoranaisesti jäädä toiselta puolelta näkyviin, mutta minimaalinen määrä voi jopa auttaa koukun muotoilemisessa.

Usein suoristan rautalankaa pihdeissä ennen koukun aloittamista.

3. Kiepautan rautalangan melkein pihtienpään ympäri. Pidän huolen, etten kierrä liikaa.

4. Vaihdan pitokohtaa, eli nappaan pihdeillä kohdasta, jossa koukun rengasosa voi muotoutua oikein eli pyöreäksi. Tuloksena saa olla numeron 6 näköinen viritys.


5. Irrotan rengasosan pyöröpihdeistä, ja otan kärkipihdit (kärkkärit). Litistän tekeleen tasaiseksi.

6. Muotoilen ja tarvittaessa leikkelen "kuutosta". Lopulta sen kuuluu menettää numeromainen muotonsa ja muuttua symmetriseksi, eli renkaaksi suoran langan päässä. (Tasoitan varren yleensä kärkipihdeillä tai pyöröpihtien tyven tasaisilla pinnoilla.)


7. Otan taas pyöröpihdit, ja tartun niiden nokalla suht läheltä rengasosaa, riippuen siitä minkä pituisen koukun haluan. Asettelen sen niin, että rengasosan ollessa sauma ylöspäin (kuvassa) väännän suoraa kohtaa jommallekumalle sivulle.

Vääntö eteen tai taakse!

Voisi se olla suoremminkin, mutta oikeasti koukun voi oikoa myöhemminkin.

8. Väännän koukkuosan muotoonsa. En väännä "rengaspäästä", vaan vapaasta osasta, pihdinkärjet vain pitävät kiinni. Puristan koukun osia sen verran oikeaan suuntaan että ne taipuvat siististi ja tasaisesti.


9. Katkaisen koukkuosan irti rautalangasta. Koukku on "raakavalmis".

Oikea leikkauskohta on suurin piirtein renkaan alkukohdassa.

10. Trimmailen koukkua vähän, vääntelen, tarkistan että se on makuni mukaisesti symmetrinen. Leikkelen ehkä vähän langanpäitä pois, toisinaan "hion" terävimmät kohdat pois uritettuja pihtejä vasten hinkuttamalla. Valmis.


Kiinnitän sen sitten siihen nahkaosaan/naruun/ketjuun (sen mahdollisen välirenkaan kera), johon koukun haluan. Teen kiinnityksen aukaisemalla varovasti koukun rengasosaa ja pujottamalla liimatun nahkaosan siihen, minkä jälkeen suljen sen pienillä kärkipihdeillä puristamalla.



Että semmonen tutoriaali. Saa karjaista jos siinä on jotain vikaa, koska olen todennut olevani huomattavan kökkö tutojen teossa, vaikka tykkäänkin jos saan selitettyä jonkun systeemin tekoprosessin jollekin. Kuvat nyt ainakin olivat surkeita, koska niihin ei voi käyttää kahta kättä - joita taas koukun tekemiseen tarvitsee. Muokkaaminen ei kaikkea pelasta... Tämän takia joka kohtaan ei edes ollut kuvia. Toivottavasti keksin jonkun tavan vaihtaa ne joskus parempiin.

Sanottakoon, että yritin tällä havainnollistaa koukkuja vähemmän tehneille ja niille, jotka ovat tehneet ne (minun näkökulmastani) vaikeamman kautta kuin tarvitsisi, miten ne kannattaa tehdä. Tarkoitus ei ole tehdä mitään leikinkestäviä metalliosia vaan pienoismalleja, jotka näyttävät kuvissa ja silmissä hyvältä. Lisäksi tämä on todella simppeli, ja jos tuuri on myötä, pysyvät nämä koukut myös paikallaan kuvaamisen ajan; tarkoitan nyt siis lähinä sitä, että asettelun ja sommittelun aikana narun tulee pysyä kiinni hevosessa. Toinen syy, miksi lopulta päädyin tekemään tällaisia minikoukkuja oli se, että halusin traditional -kokoisiin ketjunaruihin pujoteltavuutta; monesti näkee oikeilla hevosilla sitä, että on laitettu ketjua suuhun, ja se onnistuu vain jos koukut (oikeissa kamoissa lukot) ovat kyllin pieniä ja riimun renkaat taas sopivan isoja.

Lätkästään perään vielä pari kuvaa koukuista (tuo koukkukasa tuli tehtyä tätä tutoriaalia kuvatessa) sellaisenaan ja käytössä:

Viisi milliä on ihan kelpo mitta koukulle.Olen kyllä puolet pienempiäkin tehnyt (todella ohuesta rautalangasta).

The läjä koukkuja.


Keskeneräinen kustomi pääsi ohjasotekokeilujen uhriksi.

Tein tuon narun juuri kuvaamista varten, eikä se ole yhdenkään hevosen 'oma'.

Mittakaava on 1:9, rotta on kyllä Schleich -kissan kokoinen eli oikeasti ylisuuri. Se on Roselda, joka joutui poikasineen häkkiin siksi aikaa kunnes löydän jostakin taas sopivanlaisia lokerikkoja poikueellisille emoille.


Minulla on tekeillä suunnilleen juttusarjaksikin kutsuttava läjä tekstiluonnoksia, joiden aiheena ovat tietysti pienoismallihevoset. Odottakoon ne aikaansa sitten. (Tämäkin odotti kaaauan. Montahan kuukautta tai ehkä jo vuotta ovat jotkin luonnoksista tuolla pyörineet?)

Tämän koukkuohjeen jälkeen taisin päättää, että jos en saa jostakin asiasta havainnollistavaa kuvaa ilman liiallista sähläämistä, en sitten yritäkään kuvata jokaista tekovaihetta... Kun ei ole ihmisellä sitä kolmatta kättä. Sitä tarvitsisi, kun tekee minijuttua ja samalla kuvaa sitä tekemistä.

26. tammikuuta 2017

Uus banneri heti tammikuusta

Rupes jotenki kynsimään se edellinen banneri, joten tein uuden. Vanhassa oli liikaa värejä ja sekasotkua...

Ajattelin ensiksi, että iskisin kuvan pohjaksi jonkun piirroksen, mihin lisäisin jotain sopivaa mukaan. Lopuksi tulisi blogin nimi siihen kaiken sekaan. No, koska valkoiset taustat ovat harvinaisia muualla kuin tuherruksissani, päätin, että ehkä yksinkertainen on ihan OK tällä kertaa, enkä saanut siihen sovitettua tekstiä kummempaa tuon kuvan lisättyäni.


Kaikessa mutkikkuudessaan tein bannerin näin: avasin ohjelmaan ylisuuren valkoisen "paperin", minkä päälle iskin erilliseksi layeriksi tuon hevosenpään. Olin säätänyt kuvan leveydeksi jotain 500-800 pikseliä, mikä ei tietenkään näy enää sitten kun se on osa taustapaperia. Tässä vaiheessa croppasin kuvan lopulliseen muotoonsa; banneri ei saa mielestäni olla liian kuutiomainen, vaan ennemmin vaakatasoinen otsikkiopalkki vaan. Lisäsin oheen tekstit onnetonta tekstityökalua hyödyntäen (en jaksanut kirjuuttaa niitä kynällä, en ole hyvä siinä ja sitäpaitsi kädet eivät nyt tunnu muutenkaan hyvältä konesuttaamista ajatellen). Lopuksi pistin kuvaan mustat raamit... Ja heti sen tallennettuani tein version, johon säädin violetin sävyn.

Koska kuva oli jo 1:1 koossa sopivan pieni, en enää erikseen lähtenyt sen kokoa muokkaamaan, koska Blogger kummiskin itse pienentää bannerit sopiviksi.

En sitten tajua bannerien tekemisestä oikeasti mitään. Minulle sen pitää olla vain vaakatasoinen kuva, jossa on blogin nimi ja kuvia, jotka kertovat blogin ylläpidosta ja itse sisällöstä edes jotain.  Mihinkään suuren luokan suunnitteluun ja hinkutteluun en rupea, en edes osaa mitään ihmejuttuja enkä välttämättä tykkääkään asioista, joita ihmiset niin usein bannereihinsa (ja ulkoasuihinsa) tunkevat.

Ylipäänsä blogin muokkaaminen ei ole minulle mikään iso monen viikon projekti. En käsitä, miten se voi olla sitä monelle muulle... Värejä, leveyksiä, fontteja, hienosäätöjä sinne tänne... Ei ne minulta paljoa aikaa vie. (Tosin en edes yleensä muokkaa blogia kokonaan uusiksi kerralla. Miksi muokkaisin?)

Piti julkaista tämä jo heti bannerin vaihdettuani, mutta Blogger on jo toista kertaa banneritekstejäni vastaan; kuva ei lataudu (jos en käynnistä konetta uusiksi). Voiko bannerin lataamisella olla siinä roolia? 

24. tammikuuta 2017

Mitä saan pienoismallielämäntavasta?

Tälleen näin, Kavelle kiitos postausideasta.

Sanon suoraan, että varusteiden, massojen ja hankalien kuvausolosuhteiden kanssa ryöjääminen aiheuttaa minulle päänsärkyä, niskajumeja ja silmien tilapäistä ylirasitusta. Suunnittelen yleensä noin muutamaa tuntia tai jopa vuorokautta etukäteen sen, mitä aion tehdä, esimerkiksi jos suunnittelen kuvaavani jotkut mallit tai varusteet digijärkkärillä. Vastaavasti myös kustomointia pitää suunnitella PALJON ennen sen suorittamista. En voi tehdä niin, että päätän kesken kaiken ruveta johonkin.  Älyttömän stressaavaa kyllä, kaikkiaan.

Ovatkohan "hyvät" kuvat niskajumin arvoisia?

Kaikessa on puolensa ja kääntöpuolensa. Yksi suuri syy siihen, miksi teen tätä, ovat siitä saatavat järkyttävän kokoiset hyödyt ja oikeat mielihyväntunteet. Olen vain pienoismallihullu, tulen onnelliseksi jos ympärilläni on minikräsää jota saa räpeltää ja kuvata ja tehdä. Varusteiden tekeminen on konkreettinen tapa tehdä itselle selväksi, että on saanut jotain järkevää aikaan eikä vain tappanut aikaansa.

Viimeaikoina olen potkinut itseäni työhuoneen puolelle tekemään edes jotain pientä valmiiksi tai eteenpäin edes pari kertaa viikossa. Syy tähän on se, että pääni hajoaa ilman käsitöitä. Lenkillä käymisestä tulee samanlainen olo, mutta työhuoneen kautta saan sen ilman suihkussakäyntipakkoa (vihaan hikeä ja likaisuuden tunnetta, enkä ole mikään hissukseen laamija kun lenkkeilen).

Ei välttämättä heti uskoisi, että ihmisen henkinen hyvinvointi voi osittain riippua siitä, paljonko se käyttää aikaansa pienoismallien kanssa. Jos joku tätä kyseenalaistaa, voin kuitata sanomalla, että on niitä paljon huonompiakin harrastuksia (kuten se että joillakin ikäisilläni on tapana remuta alkoholin kanssa joka viikonloppu).

Pienoismallien tekeminen on toki myös yksi tapa toteuttaa itseään, olla luova ja kehittää sormiaan ja aivojaan. Aivojaan? No minusta ainakin tuntuu, että kun joudun käyttämään päänuppiani johonkin mitättömän kokoiseen asiaan (vaikka siihen Schleich -riimun solkeen), voin hyvällä omallatunnolla ottaa löysemmin seuraavana päivänä (tai yönä). Ajantajukin lähtee herkästi, koska jo yksiin suitsiin saa tilanteesta riippuen uppoamaan kourallisen tunteja. Ja miut tuntien niitä suitsia ei voi mitenkään jättää kesken, vaan ne tulee saada valmiiksi saman tien. Jotkut tosiaan suostuvat käytämään saman ajan vaikka juuri terveytensä pilaamiseen, mitä meikäläinen ei alkuunkaan käsitä.

Se tuntuu vaan ihanalta, kun tietää saaneensa jotain älykästä aikaiseksi kulutettuaan siihen monta tuntia.

Mutta sitten kun liiman katku on haihtunut, nukuttu 12 tuntia putkeen, juotu teetä ja mätetty leipuskaa, ehkä käyty lenkilläkin (koiran kanssa, luulitteko että menen ulos ilman?), on kiva taas mennä sinne työhuoneeseen. Jostakin syystä tekee heti mieli sovittaa varustetta jollekin tai hypistellä sitä hevosmallia. Samalla löytyvät heti ensiksi ne 4976376 virhettä jotka ovat jääneet sivu silmän sitä työstäessä...

Löysin taas uuden villityksen. Ihan vaan siksi, koska jos johonkin ei ole varaa, se täytyy sitten tehdä itse.

Kai se oleellinen tuli siinä ilmi. Paitsi että toteutan pentuaikojen unelmiani, ruokin myös aivojani ja omaa psyykkistä terveyttäni pienoismalleilla. Käytän aivojani muutenkin paljon; kirjoitan, piirrän, valokuvaan ja yksinkertaisesti ajattelen vaan todella paljon - niin paljon, että toisinaan tuntuu hullulta ja mietin, olenko edes olemassa. Sen takia kannattaa välillä tehdä vastapainoksi jotain erittäin konkreettistakin. 

Tuo kysymys itsessään ei ole helppo, mutta tämän tekstin tekeminen kyllä oli aika iisiä... Varmaan siksi, koska olen pohtinut tätä käsityömielihyväjuttua jo monta kertaa aiemminkin.  

10. tammikuuta 2017

Minimaalista takapakkia

Otin itseäni niskasta kiinni tänään ja sain valmiiksi muutaman peukkurin, jotka ovat odottaneet viimeistelyä jo ainakin marraskuusta 2016 asti. Ongelmitta ei selvitty, mutta vielä vähemmällä ongelmalla olisi menty jos en olisi viitsinyt nyt kaivaa romujani hyllystä ja tehdä näitä rottasia loppuun.

Niin mitä siinä sitten kävi?

No, ensinnäkin, seilaan aina kahden huoneen välillä, kun teen jotain täällä missä nukun. Varsinainen työhuone on erillinen, ja siellä myös säilytän suurinta osaa taideromuistani ja useita valmiitakin töitä - ja osittain kokoelmiakin... Joudun välillä hakemaan tavaroita sieltä tänne tai täältä sinne.

Jos nämä peukkurit eivät olisi tänään valmistuneet, ei minun tarvitsisi
a) kasata uudelleen melko työlästä, isoa minikuvausstudiotani, ja
b) nukeillani olisi nyt kaikki aivan hyvin.

Muunmuassa nämä saivat kiiltävän lakkapinnan silmiinsä, eräille muille tein myös maalaten valkoisia merkkejä. Vanha prosessikuva... Ja nämä ovat siis emo (valkoinen) ja tytär (kuviollinen ruskea; määrityskelvoton).

Siinä kävi niin, että aliarvioin tarvitsemani ajan ja unohdin myös muun maailman olemassaolon siksi aikaa, kun maalailin valkoisia merkkejä ja silmiä näille rotille. Unohdin työhuoneen oven auki! Ja niin ei todellakaan saa koskaan käydä! Voitte ehkä arvata, mistä oli peräisin se kauhea ryminä jonka jossain välissä kuulin. En tajunnut sen tulevan toisesta huoneesta... Kun yleensä sellaiset romuamiset tulevat vaikka olkkarista.

Kyllä ketutti ja ketuttaa edelleen. Kaksone tuli vaan huomauttamaan että kissat kävivät riehumassa huoneessani. Ai saakeli... Arwi se nyt ainakin oli, ehkä myös Lauha, toivottavasti ei sentään enää Amigo. Jokainen sinne menee jos ne saavat tilaisuuden, eikä sen pitäisi tulla niille mitenkään mahdolliseksi. Joku on selvästi hyppinyt hyllyille ja tullut taustakankaan (lakanakokoa ehkä) ja -pahvin kanssa ryminällä sieltä alas.

Kaivelin siinä sitten romuja kankaasta. Oletin ensimmäiseksi, pessimisti kun olen, että kaikki kiva on nyt korjauskelvottomaksi hajonneena. Yllättäen Schleicheille tehty jätskitikkuaita oli kuitenkin EHJÄ. Laitoin sen heti omaan lootaansa. Seuraavaksi tajusin että kaksi nukkea lojuu lattialla; vain toisesta oli näköhavainto. Hiiks. Okei, tälle ei tainnut käydä mitään sen ihmeempää, stetsoni vaan oli siirtynyt miten sattuu mutta silmä oli vielä tallella. Puuf.

Nostin kankaan varovasti, puistelin ja tutkin onko sen sisälle peittynyt jotain tärkeää. Ei ollut - mutta se toinen, riskialttiimpi nukke oli lattialla naamallaan. Tämä järkytti vielä enemmän, koska se on ensinnäkin itse tehty ja toiseksi, sellainen, ettei sen pitäisi altistua millekään riehumiselle. Yllätyin uudelleen kun totesin, että eihän sille edes ole käynyt mitään, vaikkakin tajusin että jotain siitä nyt silti puuttuu. Lopulta löysin irronneen korvan lattialta ihan vierestä.

Pistin nuket kollegojensa seuraan kansiohyllylle, mistä tuli dominoefekti ja ainakin osa teki benjihypyn lattialle tai kirjalaatikkoon (niitä on paljon, kun on tavaraa, jolle ei ole tilaa). Onneksi ongelmia ei sen enempää tullut; nukkien horjumisen syynä oli vain onnettomuuden aiheuttama ruumiinosien vääntyileminen.

Tässä vaiheessa on pakko vähän riemastua siitä, että kotitekoisten nukkieni tukirankoina on rautalankaa.

Olin silti pirun kettuuntunut ja korjasin loput romut lattialta vähän paiskoen. Katsoin vaan etten itse onnistu siinä rikkomaan enempiä tavaroita... Kasaan studion taas joskus muulloin, kun jaksan, eihän sille mitään sen enempää käynyt siinä. En vaan nauti siitä kasaamisesta, kun se tuppaa olemaan hankalaa ja minä huono tekstiilien kanssa.

Oletusarvoisimmat syylliset.

Seuraava juttu olikin se kärsineen nuken tilanteen tarkastaminen. Sen vasen korva siis irtosi. Kokonaan. Osasinkin jo ennustaa moisen tapahtuvaksi joskus, mutten ehkä näin äkkiä... Jee. Eikun liima kouraan ja korvaa korjaamaan. Onneksi Hupilla on jo valmiiksi hajonnut korvanjuuri, johon tungin plöräyksen pienoismalliliimaa, ja iskin korvan mahdollisimman oikein kuivumaan. Saa nyt nähdä auttaako, ainakin se pysyy jos siihen ei koske.

Ja mitä tästä opimme...?

Ihminen ei opi virheistään. Pitää hyvin paikkansa. Eniten tässä ärsyttääkin juuri se, miten helposti tällaisen turman olisi voinut välttää - laita se ovi kiinni, ihminen. Tiedän kyllä, millaisia kissat ovat - menevät heti kiellettyihin paikkoihin, jos ihminen ei estä. Valitettavasti minulla on hyvä syy pitää kissat poissa työhuoneesta, ja se on turvallisuus. En halua, että nuo pikku tumpelot nielevät sieltä jotain kauheaa, kuten rautalankaa tai materiaaleja, jotka ovat myrkyllisiä kelle tahansa. Omaisuuden kärsiminen tulee vasta toisena, siltikin vaikka minulle on tärkeää pitää esimerkiksi pienoismallini ja taidekamani turvassa kissoilta, ja niiden hajoaminen ottaa päähän.

Tuuri oli siis parempi kuin olisi saattanut olla. Mitään putoamista kestämätöntä, kuten savea tai hevosia, ei tippunut, mitään ei nakerreltu, kukaan ei ilmeisesti niellyt mitään vaarallista, nukelta ei irronnut pää, nukkeja ei syöty (siinä sitä olisi ollut ironiaa, kun kissa olisi syönyt rottanukkea), mitään ei myöskään eksynyt huoneesta ulos ilman lupaani.

Mutta nyt siis iha oikeesti, tuo ovi PYSYY kiinni aina kun en ole siellä. Oli kyse parin minuutin vessakäynnistä tai mistä hyvänsä muusta, se tulee aina pitää kiinni. Itseasiassa, pidän sen kiinni myös kun itse olen siellä, koska kissoja ei kiinnosta kummalla puolella ovea olen estämässä niiden seikkailuja.


Annan ihmisille pari ohjetta: 

1. Jos taloudessanne on kissoja, pitäkää pienoismallinne joko erillisessä huoneessa tai lasin takana. Tai suojatkaa ne muutoin kissankestävällä tavalla (lokerikossa, laatikoissa, muoviin käärittynä tms.).

2. Älkää unohtako kissojen luontaista uteliaisuutta ja maisteluntarvetta. Kissa ei tajua että vaikka esimerkiksi kuminauhat tuntuvat suussa kivalta, ne ovat vaarallisia.

3. Kohdat 1. ja 2. voivat päteä myös koiriin, kaneihin ja muihin lemmikkieläimiin. Jokainen niistä voi uteliaisuuttaan tutkia materiaaleja hampain ja saada sisuksiinsa riskaabeleja asioita.

Onneksi mitään kauheaa ei nyt kuitenkaan sattunut.


En kuvannut hajonnutta nukkea, koska en ajattele mitään blogia sillä sekunnilla kun pelkään että luomuksia on tuhottu. Studion kohtalon saatan kyllä jossain välissä ikuistaa, koska ketutus on niin runsasta nyt sen osalta. 

8. tammikuuta 2017

Jeeeu

Teenpä tällaisen roskapostauksen nyt. Mitään oikeaa asiaa minulla ei ehkä ole, mene ja tiedä, koska asioiden tärkeys aina vaihtelee ihmisittäin.

Heivasin linkkisivun poikkeen, koska haluan muokata sitä... Ja sen kanssa on ongelmia. Tiedän kyllä nykyisin, miten Bloggerissa linkitetään (danke toiselle mallari-bloggaajalle selityksestä!), mutta MITÄ saa ja voi linkittää, sitä en ihan tiedä... On vaikka ja mitä sivua, jotka mielestäni ansaitsevat kivenkovaan tulla jaetuiksi, mutta en tiedä onko siihen olemassa vielä jotain omaa erikoissääntöään.

Olen myös tuhottoman nirso, enkä linkkaa ihan mitä hyvänsä, vaan vain sellaisia blogeja ja sivuja jotka katson linkkaamisen arvoisiksi. Sori ja jees. Ylläreitä voi kyllä ilmetä.

Olen myös järjestelmällisyyshullu, joten jaan linkkisivun mahdollisimman siististi osiin niin, että linkkisivun lukija todennäköisesti tietää mitä on klikkaamassa. En yleensä tykkää siitä että nakataan vaan kaikki linkit yhteen läjään selittämättä, mihin ne painottuvat (kissoihin, pienoismalleihin?) ja ignooraten sen, että suomalainen lukija saattaa haluta lukea suomenkielistä tekstiä. Ja minä haluan jakaa nimenomaan suomalaisia sivuja aiheesta, jota ei Suomessa tarpeeksi tunneta.


Ja jos jotain arvokasta ei heti sieltä sivulta löydy, ei kannata siitä narista. Tai nariskaa vaan... Mutta tämä on blogi, ja blogi on nettisivun alalaji, eikä kummankaan niistä kuulu pysyä loppuelämäänsä muuttumattomana. Siksi linkkisivullakin on mahdollisuus muuttua vähän väliä.

Facebookkeja, Instagrammeja ja sensellaisia en linkkaa yhtään mihinkään. Itse en niitä käytä enkä myöskään lue - vaikka edustan sitä ikäryhmää joka 99% varmuudella ei voi elää ilman älypuhelimia ja Facebookkeja.

Tuli myös mieleen, että saattaisin haluta tuhota nykyisen bannerini ja pistää tilalle uuden; tai siis, vaihtaisin sen vain. Mitä niitä tiedostoja hajottamaan kun itse on nekin kerta tehnyt... Me perfektionistit.

Yritän aina välillä siivoskella blogejani, eli lähinä päivittää sivujen tietoja ajankohtaisemmiksi. Järkeenkäypää, mutta usein oikeasti tarpeetonta.


Nyt vielä vaadin yhtä asiaa: Onko kellään mitään ehdotettavaa vaikka postauksia ajatellen? Kiinnostaako tietää jostakin minkä tietäminen on jäänyt vajaaksi? Itselläni tuppaa olemaan joskus karmiva tapa kiinnostua ihmisten aivotoiminnoista, eli suomeksi, tietää millaista toisten elämä on. En itse osaa oikein tavallisiin ihmisiin samastua, liekö se tähän syy sen ohella, että diagnoosi voi aikaansaada silkan mielenkiinnon ansiosta tätä tutkiskelua. Tälleen niiku tiedejuttuja pennusta asti harrastaneena.

Eli kysykää, jos on kysyttävää.

3. tammikuuta 2017

Kirjoitusvirheistä

Kielioppi ja oikeinkirjoitus eivät ole minulle mikään vaikea asia... Joka ikinen kerta, kun luen vaikka toisen ihmisen blogia, tuppaan metsästämään sieltä kaikki mahdolliset virheet ja epäloogisuudet, sujumattomuudet ja muut kirjoituskämmit, joihin bloggaajat usein sortuvat. Sellaisina momentteina tuntuu siltä, kuin itse olisin joku asiantuntija, mitä kirjoittamiseen tulee. Olen ja en ole.

Oikeasti en ole. Etenkään sitten, kun luen omia tekstejäni ja vertaan niitä lukemiini toisiin blogeihin.

Tämä kuva on niin koominen, että lätkäisin sen koneen taustakuvaksi.

Kaikista todennäköisin ajankohta virheen löytämiselle on noin muutama päivä sen jälkeen, kun teksti on julkaistu. Tällöin se on saattanut altistua jo erittäinkin runsaalle nauruhepuloinnille, mitä lukijoissa saattaisi ilmetä, jos heidän naamojensa editse virtaisi jotain niinkin pässiä kuin kovan luokan kielioppi- tai oikeinkirjoitusvirhe. Vielä riemastuttavampaa on se, jos se hassu kämmi löytyy vakavaksi tarkoitetusta tekstistä.

Luinpa juuri äsken (siis tätä kirjoittaessani, en julkaistessani) tuota aloittelijakustomoijia varten tekemääni postausta. Sen takia tämäkin postaus sikisi - sätittyäni jossakin aivojeni perukoilla muita ihmisiä kirjoitustaitojen puutteesta voin todeta itse, miten törpön kuuloista oma tekstini on.

Onkohan?

Ainahan jossakin on jotain vikaa. Blogeissa, kirjoittajissa, muovihevosten keräilijöissä ja ties missä muussakin.

Niitä vikoja ei saa välttämättä pois, eikä ehkä tarvitsekaan saada.

Mutta kirjoitustaidottomuus - siis se, ettei tiedetä miten kirjoitetaan oikeaoppisesti eli isoilla alkukirjaimilla ja tarvittavilla välimerkeillä, pisteillä ja muilla lisukkeilla eikä tajuta miten suomen kieli edes toimii - on niin yleistä nykyään, että meikäläinen vaan möllöttää täällä näppiksen ääressä ja pohtii, mitä ihmisten aivoissa liikkuu? Miten vaikeaa on tajuta, ettei pilkun virkaan kuulu vain lauseessa oleminen vaan myös se, että se sijoitetaan siinä oikeaan paikkaan?

Kertokaa, miksi näin on? Kertokaa miksi, näin on? 

The kirjoituskämmien kuningas. Tai siis yksi niistä, koska niitä kingejä tosiaan näkyy vähän joka suunnassa nykyisin. Pilkun paikalla on väliä, miun mielestä(ni) jopa enemmän kuin sillä, onko (ovatko; kirjoitan usein tietoisesti pieleen) ne alkukirjaimet nyt joka lauseen alussa vai ei. Tosin tuota alkukirjainongelmaakin raastavampi noteerattava on se, ettei joku kirjoita nimiäkään isolla.

Ruskeatabbymaatiaistyttö Lauha osaa näyttää hassulta ja vakuuttavalta samanaikaisesti.

Äskeisen kappaleen rustattuani kytistelin hiukan postauksen alkuosaa. "Niitä lukemiini"
oli muodossa niitälukemiini. Jos tuollaisiin törmäilee enemmän kuin pari kolme, neljäkin, kertaa yhtä blogitekstiä lukiessa, on kyseessä pröblema. Ratkaisu siihen ja kaikkiin muihin kielioppi- ja oikeinkirjoitusvirheisiin on simppeli:
OIKOLUKEKAA! Tarvittaessa, ja jos olosuhteet sen sallivat, laittakaa joku muu kuin itsenne altistamaan verkkokalvojaan teksteillenne ennen julkaisua.

En osoita ketään sormella täällä. Tai no, kyllä osoitan, koska jos en, silloinhan tällaista tekstiä ei olisi tarvinnut tehdäkään.

Pitäisi kai osoittaa sormella itseäänkin, mutta en kehtaa, koska sentään tiedän miten kirjoitetaan! Ja niitä mokia alkaa löytyä aina juuri silloin, kun kuvittelee osaavansa kirjoittaa ja tekee aiheesta pöljää blogitekstiä.

Joten, osoitanko itseäni sormella? Vaiko en?

Voisin ehkä mieluummin pitää naamani kiinni. Uskon myös, että tässäkin artikkelissa on virheitä.

Kirjoitusvirheistä (kämmillinen)

Kielioppi ja oikeinkirjoitus eivät ole minulle mikään vaikea asia... Joka ikinen kerta, kun luen vaikka toisen ihmisen blogia, tuppaan metsästämään sieltä kaikki mahdolliset virheet ja epäloogisuudet, sujumattomuudet ja muut kirjoituskämmit, joihin bloggaajat usein sortuvat. Sellaisina momentteina tuntuu siltä, kuin itse olisin joku asiantuntija, mitä kirjoittamiseen tulee. Olen ja en ole.

Oikeasti en ole. Etenkään sitten, kun luen omia tekstejäni ja vertaan niitä lukemiini toisiin blogeihin.

Tämä kuva on niin koominen, että lätkäisin sen koneen taustakuvaksi.

Kaikista todennäköisin ajankohta virheen löytämiselle on noin muutama päivä sen jälkeen, kun teksti on julkaistu. Tällöin se on saattanut altistua jo erittäinkin runsaalle nauruhepuloinnille, mitä lukijoissa saattaisi ilmetä, jos heidän naamojensa editse virtaisi jotain niinkin pässiä kuin kovan luokan kielioppi- tai oikeinkirjoitusvirhe. Vielä riemastuttavampaa on se, jos se hassu kämmi löytyy vakavaksi tarkoitetusta tekstistä.

Luinpa juuri äsken (siis tätä kirjoittaessani, en julkaistessani) tuota aloittelijakustomoijia varten tekemääni postausta. Sen takia tämäkin postaus sikisi - sätittyäni jossakin aivojeni perukoilla muita ihmisiä kirjoitustaitojen puutteesta voin todeta itse, miten törpön kuuloista oma tekstini on.

Onkohan?

Ainahan jossakin on jotain vikaa. Blogeissa, kirjoittajissa, muovihevosten keräilijöissä ja ties missä muussakin.

Niitä vikoja ei saa välttämättä pois, eikä ehkä tarvitsekaan saada.

Mutta kirjoitustaidottomuus - siis se, ettei tiedetä miten kirjoitetaan oikeaoppisesti eli isoilla alkukirjaimilla ja tarvittavilla välimerkeillä, pisteillä ja muilla lisukkeilla eikä tajuta miten suomen kieli edes toimii - on niin yleistä nykyään, että meikäläinen vaan möllöttää täällä näppiksen ääressä ja pohtii, mitä ihmisten aivoissa liikkuu? Miten vaikeaa on tajuta, ettei pilkun virkaan kuulu vain lauseessa oleminen vaan myös se, että se sijoitetaan siinä oikeaan paikkaan?

Kertokaa, miksi näin on? Kertokaa miksi, näin on? 

The kirjoituskämmien kuningas. Tai siis yksi niistä, koska niitä kingejä tosiaan näkyy vähän joka suunnassa nykyisin. Pilkun paikalla on väliä, miun mielestä(ni) jopa enemmän kuin sillä, onko (ovatko; kirjoitan usein tietoisesti pieleen) ne alkukirjaimet nyt joka lauseen alussa vai ei. Tosin tuota alkukirjainongelmaakin raastavampi noteerattava on se, ettei joku kirjoita nimiäkään isolla.

Ruskeatabbymaatiaistyttö Lauha osaa näyttää hassulta ja vakuuttavalta samanaikaisesti.

Äskeisen kappaleen rustattuani kytistelin hiukan postauksen alkuosaa. "<- -="" ei="" hupaisa="" i="" j="" ja="" joiden="" joku="" kaksi="" kin="" kuin="" lilt="" lis="" ly="" mielest="" mihink="" muu="" n="" ni="" niinkin="" nti="" nyt="" olisi="" on="" osui="" pilkkua="" poikkeen.="" saattanut="" sanaa="" sellaisen="" silmiini="" t="" tarvitse="" tunkea="" tuohon="" v="" virhe="">Niitä lukemiini"
oli muodossa niitälukemiini. Jos tuollaisiin törmäilee enemmän kuin pari kolme, neljäkin, kertaa yhtä blogitekstiä lukiessa, on kyseessä pröblema. Ratkaisu siihen ja kaikkiin muihin kielioppi- ja oikeinkirjoitusvirheisiin on simppeli:
OIKOLUKEKAA! Tarvittaessa, ja jos olosuhteet sen sallivat, laittakaa joku muu kuin itsenne altistamaan verkkokalvojaan teksteillenne ennen julkaisua.

En osoita ketään sormella täällä. Tai no, kyllä osoitan, koska jos en, silloinhan tällaista tekstiä ei olisi tarvinnut tehdäkään.

Pitäisi kai osoittaa sormella itseäänkin, mutta en kehtaa, koska sentään tiedän miten kirjoitetaan! Ja niitä mokia alkaa löytyä aina juuri silloin, kun kuvittelee osaavansa kirjoittaa ja tekee aiheesta pöljää blogitekstiä.

Joten, osoitanko itseäni sormella? Vaiko en?

Voisin ehkä mieluummin pitää naamani kiinni. Uskon myös, että tässäkin artikkelissa on virheitä.

(Tälle tuli julkaistessa jokin ongelma, joka on esiintynyt juuri tällaisissa teksteissäni ennenkin. Julkaisin tekstin uusiksi tämän perään. Inhoaako Blogger kirjoitusvirheistä narisijoita vai mitä ihmettä?! Sen joskus kauan sitten tekemäni tekstin nimittäin jouduin hävittämään ennen julkaisua juuri tämän takia!)