Minimaalista takapakkia

Otin itseäni niskasta kiinni tänään ja sain valmiiksi muutaman peukkurin, jotka ovat odottaneet viimeistelyä jo ainakin marraskuusta 2016 asti. Ongelmitta ei selvitty, mutta vielä vähemmällä ongelmalla olisi menty jos en olisi viitsinyt nyt kaivaa romujani hyllystä ja tehdä näitä rottasia loppuun.

Niin mitä siinä sitten kävi?

No, ensinnäkin, seilaan aina kahden huoneen välillä, kun teen jotain täällä missä nukun. Varsinainen työhuone on erillinen, ja siellä myös säilytän suurinta osaa taideromuistani ja useita valmiitakin töitä - ja osittain kokoelmiakin... Joudun välillä hakemaan tavaroita sieltä tänne tai täältä sinne.

Jos nämä peukkurit eivät olisi tänään valmistuneet, ei minun tarvitsisi
a) kasata uudelleen melko työlästä, isoa minikuvausstudiotani, ja
b) nukeillani olisi nyt kaikki aivan hyvin.

Muunmuassa nämä saivat kiiltävän lakkapinnan silmiinsä, eräille muille tein myös maalaten valkoisia merkkejä. Vanha prosessikuva... Ja nämä ovat siis emo (valkoinen) ja tytär (kuviollinen ruskea; määrityskelvoton).

Siinä kävi niin, että aliarvioin tarvitsemani ajan ja unohdin myös muun maailman olemassaolon siksi aikaa, kun maalailin valkoisia merkkejä ja silmiä näille rotille. Unohdin työhuoneen oven auki! Ja niin ei todellakaan saa koskaan käydä! Voitte ehkä arvata, mistä oli peräisin se kauhea ryminä jonka jossain välissä kuulin. En tajunnut sen tulevan toisesta huoneesta... Kun yleensä sellaiset romuamiset tulevat vaikka olkkarista.

Kyllä ketutti ja ketuttaa edelleen. Kaksone tuli vaan huomauttamaan että kissat kävivät riehumassa huoneessani. Ai saakeli... Arwi se nyt ainakin oli, ehkä myös Lauha, toivottavasti ei sentään enää Amigo. Jokainen sinne menee jos ne saavat tilaisuuden, eikä sen pitäisi tulla niille mitenkään mahdolliseksi. Joku on selvästi hyppinyt hyllyille ja tullut taustakankaan (lakanakokoa ehkä) ja -pahvin kanssa ryminällä sieltä alas.

Kaivelin siinä sitten romuja kankaasta. Oletin ensimmäiseksi, pessimisti kun olen, että kaikki kiva on nyt korjauskelvottomaksi hajonneena. Yllättäen Schleicheille tehty jätskitikkuaita oli kuitenkin EHJÄ. Laitoin sen heti omaan lootaansa. Seuraavaksi tajusin että kaksi nukkea lojuu lattialla; vain toisesta oli näköhavainto. Hiiks. Okei, tälle ei tainnut käydä mitään sen ihmeempää, stetsoni vaan oli siirtynyt miten sattuu mutta silmä oli vielä tallella. Puuf.

Nostin kankaan varovasti, puistelin ja tutkin onko sen sisälle peittynyt jotain tärkeää. Ei ollut - mutta se toinen, riskialttiimpi nukke oli lattialla naamallaan. Tämä järkytti vielä enemmän, koska se on ensinnäkin itse tehty ja toiseksi, sellainen, ettei sen pitäisi altistua millekään riehumiselle. Yllätyin uudelleen kun totesin, että eihän sille edes ole käynyt mitään, vaikkakin tajusin että jotain siitä nyt silti puuttuu. Lopulta löysin irronneen korvan lattialta ihan vierestä.

Pistin nuket kollegojensa seuraan kansiohyllylle, mistä tuli dominoefekti ja ainakin osa teki benjihypyn lattialle tai kirjalaatikkoon (niitä on paljon, kun on tavaraa, jolle ei ole tilaa). Onneksi ongelmia ei sen enempää tullut; nukkien horjumisen syynä oli vain onnettomuuden aiheuttama ruumiinosien vääntyileminen.

Tässä vaiheessa on pakko vähän riemastua siitä, että kotitekoisten nukkieni tukirankoina on rautalankaa.

Olin silti pirun kettuuntunut ja korjasin loput romut lattialta vähän paiskoen. Katsoin vaan etten itse onnistu siinä rikkomaan enempiä tavaroita... Kasaan studion taas joskus muulloin, kun jaksan, eihän sille mitään sen enempää käynyt siinä. En vaan nauti siitä kasaamisesta, kun se tuppaa olemaan hankalaa ja minä huono tekstiilien kanssa.

Oletusarvoisimmat syylliset.

Seuraava juttu olikin se kärsineen nuken tilanteen tarkastaminen. Sen vasen korva siis irtosi. Kokonaan. Osasinkin jo ennustaa moisen tapahtuvaksi joskus, mutten ehkä näin äkkiä... Jee. Eikun liima kouraan ja korvaa korjaamaan. Onneksi Hupilla on jo valmiiksi hajonnut korvanjuuri, johon tungin plöräyksen pienoismalliliimaa, ja iskin korvan mahdollisimman oikein kuivumaan. Saa nyt nähdä auttaako, ainakin se pysyy jos siihen ei koske.

Ja mitä tästä opimme...?

Ihminen ei opi virheistään. Pitää hyvin paikkansa. Eniten tässä ärsyttääkin juuri se, miten helposti tällaisen turman olisi voinut välttää - laita se ovi kiinni, ihminen. Tiedän kyllä, millaisia kissat ovat - menevät heti kiellettyihin paikkoihin, jos ihminen ei estä. Valitettavasti minulla on hyvä syy pitää kissat poissa työhuoneesta, ja se on turvallisuus. En halua, että nuo pikku tumpelot nielevät sieltä jotain kauheaa, kuten rautalankaa tai materiaaleja, jotka ovat myrkyllisiä kelle tahansa. Omaisuuden kärsiminen tulee vasta toisena, siltikin vaikka minulle on tärkeää pitää esimerkiksi pienoismallini ja taidekamani turvassa kissoilta, ja niiden hajoaminen ottaa päähän.

Tuuri oli siis parempi kuin olisi saattanut olla. Mitään putoamista kestämätöntä, kuten savea tai hevosia, ei tippunut, mitään ei nakerreltu, kukaan ei ilmeisesti niellyt mitään vaarallista, nukelta ei irronnut pää, nukkeja ei syöty (siinä sitä olisi ollut ironiaa, kun kissa olisi syönyt rottanukkea), mitään ei myöskään eksynyt huoneesta ulos ilman lupaani.

Mutta nyt siis iha oikeesti, tuo ovi PYSYY kiinni aina kun en ole siellä. Oli kyse parin minuutin vessakäynnistä tai mistä hyvänsä muusta, se tulee aina pitää kiinni. Itseasiassa, pidän sen kiinni myös kun itse olen siellä, koska kissoja ei kiinnosta kummalla puolella ovea olen estämässä niiden seikkailuja.


Annan ihmisille pari ohjetta: 

1. Jos taloudessanne on kissoja, pitäkää pienoismallinne joko erillisessä huoneessa tai lasin takana. Tai suojatkaa ne muutoin kissankestävällä tavalla (lokerikossa, laatikoissa, muoviin käärittynä tms.).

2. Älkää unohtako kissojen luontaista uteliaisuutta ja maisteluntarvetta. Kissa ei tajua että vaikka esimerkiksi kuminauhat tuntuvat suussa kivalta, ne ovat vaarallisia.

3. Kohdat 1. ja 2. voivat päteä myös koiriin, kaneihin ja muihin lemmikkieläimiin. Jokainen niistä voi uteliaisuuttaan tutkia materiaaleja hampain ja saada sisuksiinsa riskaabeleja asioita.

Onneksi mitään kauheaa ei nyt kuitenkaan sattunut.


En kuvannut hajonnutta nukkea, koska en ajattele mitään blogia sillä sekunnilla kun pelkään että luomuksia on tuhottu. Studion kohtalon saatan kyllä jossain välissä ikuistaa, koska ketutus on niin runsasta nyt sen osalta.