30. heinäkuuta 2014

Muita täysi-ikäisiä Schleich -heppailijoita?

Onko heitä?

Joo ei, en ole pelkkä keräilijä vaan mm. kustomoija, enkä kerää kaikkia Schleichin hevosia syistä: uusimmat hevoset ovat usein liian kalliita ja/tai rumia. Arvostan sitäpaitsi eniten sitä että keräilijät jaksavat laajentaa keräilyään kustomointiin, varusteentekoon ja tallinrakennukseen sun muuhun, ja tekevät sitä mielenkiinnolla ja mieluiten mahdollisimman uskottavasti (realistisesti). Tämän kaiken lisäksi tulee tietty sekin, mikä pienoishevostelijalle on ehdottomasti itsestäänselvää ja mielenkiintoista, mutta joillekin keräilijöille (muillekin kuin hevosmallien) se ei tunnu olevan niin tärkeää (tämä on vain mielikuvani): keräilykohteiden nimeäminen ja ylipäätään tietojen kasaaminen niille. Tiedoilla meinaan muuta kuin tehdasmallien numerosarjoja ja made in china -tekstejä.

(Hmm, tämä postaus voitaisi suunnata varsinkin muille täysi-ikäisille Schleich -keräilijöille ja niille alaikäisille, jotka jaksavat ylläpitää omia blogejaan netissä, kuvata heppoja ja puuhastella niiden kanssa.)

- Letter-Friend xx "Letteri", vanha CM kimo mustangiori - 'nykyään' vauhko täysiveriori. Riimu on itse tekemäni.


Pääpointti tässä postauksessa on, että sanon: kyttäilen satunnaisen usein Googlesta Schleich -heppailijoiden blogeja. En nykyään edes yritä mitään laatua hakea, ja yleensä en siksi jaksakaan paljoa lueskella, mutta olisi kiva joskus jakaa vinkkejä ja jutella tästä harrastuksesta (elämäntavasta) myös noiden alaikäisten kanssa, joiden kuvaamisen ja kirjoittamisen taso ei aina ole huippuluokkaa. Tietäisipä vaan, eksyykö kukaan heistä kovin usein (koskaan?) lukemaan blogiani? Monesti löydän jotain sanottavaa näihin "pentujen" blogeihin, ihan vaan siksi koska olisi mukava vaikka vähän jelpata siinä valokuvaamisessa, riimujen teossa ja ties missä. Itse kun en oman tasoni (onko miula ees tasoa... haha) ja ikäni mukaisten harrastajien kanssa tuppaa olemaan tekemisissä, koska niitä ei yksinkertaisesti ole!

Muistan myös aina sen kun löysin tämän pienoishevosharrastuksen olemassaolon. Eksyin hyvälle sivustolle, jota seuraan edelleen satunnaisesti ja josta siis koko pienoismalliharrastukseni lähti: http://koni.weebly.com/ Suoraan sanottuna ilman tuota sivustoa ja sen sisältöä en varmaan olisi itseni, hehe. Se vaikutti väliaikaisesti piirrostyyliinikin. Lisäksi ko. sivuston kautta päädyin myös FMHC:n pariin (vielä kun jäseneksikin pääsisi!).

Okei se meni mainostukseksi.

Voin kuitenkin kuvitella, mitä tapahtuu, kun joku lelukaakeille rautalangasta, sinitarrasta ja silkkinauhasta (se kesti yllättävän hyvin sinitarran kanssa kasassa, muistaakseni) ja muista ihmemateriaaleista rytkyjä räpeltelevä ihmispentu (jollainen minäkin olin) eksyy vahingossa sivustolle, jossa joku näyttää kuvia "leluhevosesta" jonka on itse maalannut ja joka näyttää enemmän patsaalta kuin lelulta, ja jolla on päässään todella oikeellinen nahkariimu toimivine solkineen. Muistan itse miten oudolta se silloin näytti. Sitten kun luin lisää asiasta, meikäläisellekin valkeni, etten ole riippuvainen siitä, millaisia figuja maailman lelutehtaat ynnä muut valmistavat - hitto, voin tehdä sen hevosen itse! Ainakin melkein, mutta silti, ei siitä kustomoinnista ole pitkä matka siihen original sculptureen eli alusta asti itse tehtyyn hevoseen!

No siis joka tapauksessa. Vielä en ole mihinkään heppoja keräilevän alaikäisen blogiin kommentoinut, enkä itseasiassa muidenkaan (koska niitä on, mutta ne ovat vaikeammin löydettäviä ja usein vähemmän aktiivisia harrastajia). Aikomusta kyllä olisi.

Ja piru vieköön, ihmiset saa kyllä ilmottaa jos tästä blogista on jollekin jotain hyötyä ollut. Myös ihan muuten vaan voi tulla puhumaan heppamallijuttuja, yleensä olen vain deviantARTissa ja FMHC:ssa törmäillyt sellaisiin kanssamallareihin, jotka ovat löytäneet harrastuksen ilman meikäläistä tai usein huomattavasti aiemmin kuin itse hevosmallit löysin.

-

Voin myös sanoa, että miunki Schleichit on "talli" - tai itseasiassa ei, maailma. Talleja on useita, ja tykkään kyllä välillä törsätä aikaani henkilökuntien sun muiden määrittelyyn. Olen aina tykännyt kyhätä paperille talleja hevosineen ja ylläpitäjineen (vrt. Hevoshullussa Tuuvan talli by Lena Furberg) ja yrittänyt jotain sarjista niistä tehdä. Koskaan ne eivät ole sen kummemmin edenneet.

Tilalle vaan tuli tämä pienoismallailu, johon suhtaudun vakavammin ja jotenkin tieteellisemmin, ehkä vähän protestoiden tai kapinoiden. Tykkään suunnitella talleihin erilaisia päämääriä ja painotuksia, ja varsinkin niiden epäkohtia. Yksi talli on näyttelypainotteinen, toisella on enimmäkseen kylmäverisiä ja kolmas on jonkun vanhan hevosmiehen metsän keskelle aikoja sitten kasaaantunut kotitila kera muutaman työhevosen. Ratsastuskouluja löytyy ainakin kaksi kappaletta, toinen on tavallinen (mielestäni myös epäeettisempi) ja toinen raudaton ratsastuskoulu. Kaiken tämän lisäksi on joitain hevosten kanssa höslääviä tyyppejä, joiden suurin suunnitelma voi olla vaikkapa ihan uuden rodun luominen (useimmiten terveyden kustannuksella, erikoisuudentavoittelua ja genetiikalla leikkimistä) tai muu asia, jolle ei oikeasti olisi välttämäti yhtään mitään syytä tai järkeä.

Se on sellainen ikuisuusprojekti. Etenee etanavauhtia mutta on yksi kanava, jota kautta voin ehkä yrittää kertoa mitä mieltä olen asiasta x hevospiireissä (joissa en oikeasti edes pyöri).

Myös varusteet ovat asia, jolla pyrin tuomaan mielipiteitä ja mielenkiintoja esille:

Tykkään siitä, miltä varusteet usein näyttävät, mutta en siitä, miksi ja miten niitä käytetään. Aina kun pitäisi muistaa, ettei HEVONEN käytä varusteita, vaan ihminen. Varusteet ovat ihmistä varten (yleensä ja ratsastuksessa oikeastaan aina), hevonen sen sijaan on tyytyväinen ja osaa liikkua täydellisesti ihan ilman mitään ylimääräisiä remeleitä ja muita hynttyitä (ymmärrän kyllä ötökkäloimet ja muut sellaiset varusteet, joilla pyritään suojelemaan hevosta sen ollessa vapaana). Varsinkaan raudan tunkeminen hevosen suuhun (ja/tai raudan naulaaminen sen jalkoihin) ei ole miusta enää ihan eettistä. Paras ja tavoiteltavin tilanne on se, ettei hevosella ole yhtään mitään varusteita päällä ratsastettaessa. (Mielipiteeni ei muutu, ja tiedän ettei hevonen tarvitse rautaa suuhunsa että voisi kävellä ns. oikein ihmisen istuessa sen selässä.)

Tuo on se syy, kun tykkään piirtää esimerkiksi rollkür -aihetta, tai, kuten joskus muutama vuosi sitten juuri pienoishevostelun innoittamana, amerikkalaisten showhevosihanteita ja big lick -ratsukoita.

Nuo sitten näkyvät mallailussani ja koko asenteessani hevosia ja hevostelua kohtaan, varsinkin nykyään kun olen lukenut kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä.

Ettei mene pelkäksi eläinoikeushölpötykseksi, palaan aiheeseen tässä.

-

Monella nuorella keräilijällä on jostain syystä Schleichin tehdasvalmisteinen talli tai pahvitalli, ehkä molempia.

Arvostan sitä, että tehdään itse. Arvostan sitä erittäin paljon.

Itselläni on ollut monta vuotta talli kesken. Alkuperäinen syy koko projektille on, kun ei ole varaa ostaa mitään tehdasvalmisteista, ja toiseksi sekin, että meikäläinen haluaa panostaa laatuun määrän sijaan. Kaikkien konien ei tarvitse mahtua meikäläisen talleihin, koska käyttäisin tallia lähinä silmänruokana ja kuvauksiin. Tuossa projektitallissanikin on yllättäen huimat kaksi karsinaa - loput tallista onkin sitten mm. rehuhuonetta, varustehuonetta, tallitupaa, vessaa jne. Periaatteessa sen pitäisi olla asumiskelpoinen myös kaksijalkaisille. Tykkään myös vähän liikaa siitä, että rakennuksissa on elämisen jälkiä. Tuohon talliin olen pistehitsannut joskus (koulussa, jonne aion ehkä mennä uusiksi joskus) viiksilangasta kalteritkin, koska en halunnut sitä muutoin varmasti toimivaa hammastikkukalteriprojektia tehdä. Tosin viiksilangan heiveröisyyden vuoksi kaltereista tuli aika kärsineen näköiset, ja olen miettinyt sittemmin, millä ilveellä muka saan ne edes kiinni niihin vanereihin, joista karsinoiden seinät  olen leikannut (vannesahalla).

Niin joo, tallini on puhtaasti pelkkää vaneritavaraa. Pahvia en tule koskaan käyttämään.

- Kuvasessahan näkyy karsinaton pääty. Ulko-oviaukon - se on takaovi - vieressä on pukuhuone, josta pääsee vessaan. Tämä etualan tila on sitten se tallitupa/varustehuone (en edes muista, pha!) josta pääsee rehuvarastoon. Rehuvarastossa on ikkuna toiseen karsinaan.


Sekin vielä, että talliini tulee saranoitu katto! Katottomia talleja en tekisi. Siksi ne saranat ovat että sisältöä pääsee tarvittaessa kuvaamaan ja näpräämään. Ikkunalasitkin pitäisi (ehkä pakkausmuovista) tehdä, vieläpä niin että ikkunat saa aukaistua. Tämä edellyttäisi niihinkin saranoita, ja mielellään myös pieniä säppejä (ne nyt on helppo tehdä itse) ikkunoiden lukitsemiseksi/aukaisemiseksi. Vastaavasti haluaisin oviinkin säpit, koska olen todennut että jos koulujen vessoissa olisi säpit sisäpuolella, olo voisi olla vähän turvallisempi - säppejä ei kukaan voi tiirikoida auki. Ha ha...

-

Tämä nyt oli tällainen randomipostaus. Tuli kirjoittamisen halu kun tosiaan luin noita alaikäisten keräilijöiden blogeja. :) Näin muutenhan tässä postauksessa ei ollut mitään logiikkaa, mietin jo pari kertaa että deletoinko kaiken tekstin. En sitten viitsinyt...





5 kommenttia:

  1. Itse pidän Schleich-blogia ja olen alaikäinen. Blogini ei todellakaan ole mikään huippuhyvä, mutta huomaan ainakin sen, että on tosi hauska katsella muiden blogeja, missä kuvat ovat ihan hirveitä ja postauksissa kirjoitusvirheitä. Sitten mietin, että oliko minunkin blogi tuollainen aivan alussa? Minusta on kuitenkin parasta nähdä meillä harrastajilla se into Schleich-hevosiin ja tähän harrastukseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nonnih, jokuhan tätäkin taitaa lukea, näköjään! Kivaa! Joo, kaikki alaikäiset eivät ole huonoja kuvaajia/bloggaajia eivätkä kaikki täysi-ikäiset osaa mitään, se on tosi. Itselleni se on samaan aikaan raastavaa ja hauskaa selata niitä "pentujen" blogeja, juuri siksi kun ne ovat mitä ovat. Mielikuvitus on aina hyvä juttu, sitä taas ei kaikilla "aikuisilla" näytä olevan (tykkään itse fiilistellä näitä heppoja vähän samalla tavalla kun penskana, eli siis kehitellä hepoille tiedot ja tallit ja ties mitä, ts. maailman niiden ympärille).

      Kyllä kun katselee omia vanhoja valokuvia (ei ensimmäisiä, koska ne kuvat ovat kadonneet jonnekin) Schleicheistä, ja vertaa nykyisiin, niin kai sitä vähän huomaa ikääntyneensä ihan oikeastikin. Tuntuu, että jo parissa vuodessa olen kasvanut vähän. Heha. Hassusti se kasvu kulkee visuaalisen tallennuksen kylkiäisenä.

      Minnuu vaan toisaalta myös kynsii vähän se, etten löydä sitten yhtään niitä kasvaneempien blogeja samasta aiheesta. Tai jos löydän, niissä ei ole ehkä mitään itselleni. Suurin osa Suomen hevosmallareista tuntuu olevan lapsia, joille harrastus on edelleen vahva osa leikkiä; itselleni se ei ole koskaan sitä ollut.

      Kiitos kommentoinnista!

      Poista
  2. Moikka!
    Olen reippaasti täysi-ikäinen ja keräilen schleichejä. Keräily keskittyy lähinnä maatilan ja villieläimiin, mutta myös hevosia löytyy. Nyt heppoja on lähemmäs 20 ja sillloin tällöin hankin niitä lisää. Tällä hetkellä keskityn pelkkään keräilyyn, enkä toistaiseksi ole innostunut kustomoinnista tai varusteiden tekemisestä. Tallin/navetan kyllä haluaisin!
    Ekat schleichit olen saanut joskus 11-vuotiaana, keräily alkoi kiinnostaa lukiossa ja joskus parikymppisenä aloin kartuttaa kokoelmaa(: ratsastusta harrastin 10-17 -vuotiaana.
    Mulla on myös schleichblogi:
    schleichblogi-gebarbi.blogspot.com
    Blogia varten kuvaan schleichejäni, mutta ne ei kyllä ole kovin taiteellisia tai hienoja kuvia :')

    VastaaPoista
  3. Myöhässä ollaan tästäkin postauksesta :D
    Minä oon ihan just 17 (no just ja just... helmikuussa) ja kyllä jatkuu tää harrastus vahvana.
    Välillä kun kantson vanhempia tekstejäni niin tekee mieli vajota maan alle...
    Mulle toi nimeäminen ja tietojen suunnittelu ei ole niin tärkeetä, ehkä sen takia, etten parin sadan mallin tietoja kuitenkaan musitaisi... Vanhemmilla malleillani on kaikilla niin "viralliset nimet" kuin kutsumanimetkin. Talleihin ja muihin mulla ei ole tilaa, joten sen takia on siitä tullut luovuttua. Kustomointia ja muuta haluan aloitella, mutta oon ollut ainakin tähän asti liian arka siihen.
    Ja joo olen schleich-keräilijä, mutta enemmän nimeän itseni peinoismallihevosharrastajaksi. Kuitenkin kokoelmasta löytyy myös breyer traditionaleja (ja ihan just myös papoja ja breyer stablemateja, kunhan posti ne tuo).
    Ala-ikäinen olen, mutta toivottavasti mun blogini on laadukas edes nykyään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllätyin muute ite ku kahoin artikkelin päivämäärää, että kirjotettu 2014... Aika ui lujaa! Olin 19, ehe.

      Blogia alottaessa ei yleensä ole homma hanskassa niin hyvin vielä, ennen ku löytyy se punanen lanka (hanska?). Lisäksi kun ikää tulee lisää niin sekin näköjään auttaa, tekee asiat järjestelmällisemmin (oman kokemukseni perusteella).

      Kaikki tyylillään. Itse en kehtaa heivata pois nimeämisperinnettä, kun olen muutenkin huono muuttamaan tapojani. :p Sen takia nimeän edelleen melkein kaiken; kustomit ja itse tehdyt jutut tietysti aina, tehdasmallit saattaa nykysi oottaa nimiään kauankin. Kirjaan ne tiedot kuitenkin koneelle ylös (miulahan on hevosmallien tiedoille oma erillinen bloginsakin), ja henkkoht tärkeimpien nimet yleensä muistan vaivatta ulkoa.
      Et enää (kohta) ole kustomointiarka, ethän? ;) Siihen jää helposti koukkuun, koklaamalla selviää.

      Blogisi on niitä toistaiseksi aika harvoja, mitä meikä lukee. Pitää iskeä se ihan lukulistalle.

      Poista

Kommentoithan vain jos on jotain kunnon asiaa, danke.