Tätä loppuvuotta

Vuosi 2018 on ollut huono vuosi The Tuherrukselle.

Pahoittelen tekstin sekavuutta ja epämääräisyyttä, ei jotenkin keskittyminen riitä taas mihinkään. Tämä ei myöskään ole mikään vuotta 2018 kartoittava yleisartikkeli, vaan vain lähiaikoihin liittyvä uutispläjäys.

Blogin sijaan konkreettisen pienoismallailun tilanne ei ole ollut yhtään niin paha.

Tässä on kuoleva blogi ja kirjoittajana yksi ihminen, jolle itsekritiikki on suurin syy jättää julkaisut julkaisematta. Jee!

No ei, mutta joo. Elämä on tällä hetkellä sellaista ettei mistään oikein tule mitään, blogit ovat vain yksi juttu jonka kanssa olen hiljaa. Harmi sinänsä, kun mölistävää olisi vaikka mitkä määrät. On ollut mallailua rajoittavia pausseja, joille ei ole mitään mahtanut, ja välillä kans palaa käämi ihan täysin tähän kun en vaan saa tehtyä sellaista roinaa joka mm. toimisi. Että on tällainenkin puoli hevosmalliharrastuksella!

Piirtämisen kanssa olen todennut, ettei yhtä kuvaa jaksa tehdä kerralla loppuun - hirveän ihanaa ihmiselle, joka ei osaa jatkaa mitään mikä jää kesken...

Sainpahan tuossa kuvailtua ja muokattuakin yhden ison kuvasatsin. Maratooni sisälsi yli 1400 räpsyä, eikä määrä suinkaan vähentynyt karsimisen ja muokkaamisen tultua valmiiksi. Innostuin nähkees leikkimään kuvankäsittelyohjelmallani, ja tallentelin kasan muokkeja, jotta eron koskemattomiin kuviin voisi nähdä. Toinen syy on hassu: blogi! Ajattelen aina, että ehkä tarvitsen näitä versioita ja kämmikuvia blogiin, joten ne kannattaa säästää. Olen sekä pikseleiden että roinan kanssa joku minimalistin painajainen.

Curves -työkalu on kätevä umpimustuneiden kuvien ja kohteiden kanssa.

Joo, luonnoksia on edelleen joku 150, vissiin. Osan niistä voisi jo julkaista, muttakun se kuuluisa itsekritiikki estää. Yleensä teen jotain julkaisukuntoon ja mietin sitten, että onpas typerä artikkeli, tyhmät kuvat ja hölmö bloggaaja, kun luulee että tällainen ketään kiinnostaa. Jää sitten suosiolla julkaisematta kaikki. Varsinkin kun palautetta ei juurikaan tule.

Nyt taas yksi lisähäikkä on se, kun en tiedä miten monipuolistaisin kuvaamistani. Tykkään sekä piirtää että kuvata hevosenpäitä ja varusteita, mutta valitettavasti se on aika yksitoikkoista myös minulle, jos muuta ei tee. En vaan osaa nähdä tallennettavaa missään muualla... Ja kokokuvat taas, no, yleensä niissä on kaikkea mikä laskee kuvan arvoa, kuten ruma "satula" ja nukke jolla ei ole vaatteita, sekä se kun kohteillani ei ole minkäänlaista maailmaa ympärillään. En halua julkaista huonoa tavaraa. Suitset (ja riimut) ovat tosi helppoja tehdä, ja kun tietää miten ne rakennetaan, loppu laadusta on kiinni vain tekemisen jatkamisesta. Sen jälkeen laadunnousu tuleekin itsestään.

Pistin merkille, että haluaisin kuvata yksityiskohtia. Kasaumieni kanssa sellaista ei sitten löydykään muualta kuin sieltä hevosen päästä ja päähän puetuista varusteista eli yleensä suitsista.

Juurikin näin.

Olen myös pitkästä aikaa päässyt takaisin kustomoinnin makuun, mutta siten, että testaan silkkimassaa uudelleenmuotoilumassana. Sekin menee aika mössöksi kun tarpeeksi kastelee, ja kastella saakin jatkuvasti jos haluaa häivyttää kunnolla. Mutta eipähän tule samaa kökkäre-jauhe-murskesotkua kuin savimaisten massojen kanssa. Ainoa oikea haitta on se kun tuo ei ole kovin vahvaa massaa, joten en tiedä kestääkö se mitään ja tukeeko se palasiksi leikellyn hevosen rakennetta sitten, kun se on uudelleenmuotoiltu eri asentoon ja laitetaan vielä ratsastaja selkään. Ehkä muovaan pari heppaa loppuun ja leikin niillä ennen maalaamista, jotta tajuan ajoissa, jos pitää repiä massat veke ja laittaa kaikki uusiksi... Ja nämä kustomit siis ovat traditional -skaalaa, ja toinen on todella iso, joten kestävyydellä on oikeasti merkitystä. Haluaisin vain käyttää jotain kevyempää ainesta hevosten tukkimiseen sisäpuolelta.

Iso nukkakoni nylkemisen jälkeen.

...ja mattoveitsikäsittelyn jälkeen. Asento tuli sittemmin vähän muutetuksi, tai siis askellaji vaihtui laukasta joksikin rackin tapaiseksi.

Uuden nukenkin tein marraskuun alussa, mutta siitä ei taida olla mitään sanottavaa. Onpahan vain yksi simppeleimmistä tyypeistä hetkeen, ja sai roolikseen olla kovakätinen kontrollifriikkiratsastaja. Ironista on, että sen turkki on tehty kullanvärisestä helmimassasta, ja nimikin on Kultis, kun tyypin luonne on kaukana kultaisuudesta. Naama sillä on ruma kuin mikä, eikä oikein näytä rotannaamalta.

Minun on ollut pakko kaivaa kangaspalat esille ja tehdä jokaiselle nukelle jotain vaatteen tapaista: hame ja pitkä liivi nyt ainakin. En vaan tykkää tuosta kun vain osalla on asustetta, ja loput joutuu jättämään julkaisematta kun en vaan yksinkertaisesti tykkää laittaa nettiin kuvia nakuna ratsastavista rotista. Nukenvaatteet ovat kai ainoa syy siihen miksi olisi joskus jees osata ommella, muutoin en ole pätkääkään kiinnostunut mistään kangasjutuista. Tämäkin näin niinkuin pakon edessä siis.

Tackin osalta olen tehnyt riimuja ja kuolaimia sekä muutamat suitset, sekä muokannut Dreamyn suitset oikeasti kivemmiksi kuin mitä ne joskus olivat. En ollut pitkään aikaan tehnyt oikeastaan mitään modellihevosjuttuja, joten voitte arvata millainen hulluusinspiraatio iski, kun kaikki aika meni ateljeessa. Samalla laadin uuden - kolmannen - reseptin trad -riimuille, kun edellisten kanssa meni jatkuvasti käämi.

Dreamyn suitset ennen...

...ja tänä syystalvena muokattuina. Otin mustat remmit pois ja pistin tilalle toisen korvan lenkin. Mukaan tein nykytekniikallani toimivat kankikuolaimet ja myös suitsiin natsaavan kankihihnan.

Yksi syy tehdä riimuresepti oli trade Kaven kanssa. Sain roippeet (läjän varusteita; suitsia, riimuja, naruja, jne.) tehtyä ja laitettua postiin, ja krääsä on nyt hänen käsissään ihan konkreettisesti. Mukaan laitoin kasan peukkureita ja yhden yllärin, josta en etukäteen hiiskunut mitään. Paketissa oli myös yksi riimunaru, joka on iloisesti seilannut muina naruina pitkin gallerioitani.

Kaven hevosille tehty jouluriimu. Nauha on jotain ostettua, mutta ihan toimivaa ja reikiinnytettävää.

Ja htpssfgdh laumaani tuli uusia hevosia! Kaksi Breyer traditionalia ja sitten kirpparilta metsästetty kuoliaaksi leikitty vuoden 1995 Schleichi.

Järvikkiä kiinnostaa.

Nämä Breyerit ovat Verdades ja Celestine, jälkimmäinen on joulumalli jonka päätin haalia laumaani jo silloin kun näin siitä kuvia kesemmällä. Tätä ei välttämättä saa mistään kovin pitkään, kun on hyvä muotoilu ja kaikkea, ja halusin kerrankin tehdä niin ettei minulta jää aina välistä nämä spesiaalit. Spessut nimittäin tuppaavat olemaan aika kiinnostavia ja paremmin tehtyjä verrattuna joihinkin RR -malleihin (jotka nekään eivät suinkaan ole huonoja!). En tosin tiedä paljonko Celestinejä on valmistettu, mutta onneksi sillä ei ole niin suurta väliä minulle. En kerää hevosia harvinaisuuden vaan lähinä muotoilun takia, ja tasainen väri on parempi kuin joku läpeensä kirjava. Jouluheppani sai nimekseen Catita, se on portugalia. Lempinimi on Katti... Mikäs muukaan?

Sillä on herasilimät!

Verdades on saman muotoilijan, siis Brigitte Eberlin veistämä. Muotti on Salinero, enkä ikinä hankkinut tuota nimikkomallia, kun sitä olisi Lahjakkaasta saanut. Tämänkin kanssa siis hyödynsin tilaisuuden ja hankin oman yksilöni tästä moldista, kun sitä nyt vielä saa. Olkoonkin uusi - myytiinhän Totilaksetkin heti loppuun enkä mokomaa ehtinyt ostaa, kun raha ei kasva puussa ja muita ihanuuksia. Eberlin hevoset vaan ovat jotain aivan ihanaa, vaikken oikeiden hevosten kohdalla olekaan kiinnostunut ratsastusurheilusta tai ymmärrä miksi puoliveriset ovat niin älyttömän suosittuja. Tälle Vertille tuli nimeksi Rispetto eli Rispu.

Tietenkin huomasin tuon nenänselällä olevan roskan vasta kun olin napsinut monta kuvaa.

Schleichi on tosiaan vanha, muotti kai vuodelta 1995 sen perusteella mitä hepan mahassa lukee. Väri sillä on tummanpunarautias. Yksi korva puuttuu ja maali on kärsinyt, mutta pidän tästä silti. Hintaa oli karmeat 20 senttiä. En ihan äkkiä olisi uskonut, että löytäisin vanhan hannovertamman kierrätyskeskuksesta... En tiedä näiden oikeasta keräilyarvosta juurikaan, enkä halua maksaa epämääräisestä muovinpalasta (totuus Schleichien hienoudesta) samaa hintaa kuin traditional -skaalan Breyereistä. Ei tämä mikään huippukuntoinen ole, ja se tietysti vaikuttaa. Ei varmaankaan olisi kelvannut millekään hardcore -tason keräilijälle.

En muuten voi ymmärtää, miten niin moni saa leikittyä tai vahingossa rikottua hevosmalleiltaan korvia ja jalkoja irti? Minun kaakeillani ainoa kärsinyt osuus tuntuu aina olleen pelkkä maali.

Mitäs muuta sitte... No, tuolla samalla kierttisreissulla ostin kolme peiliä hevosmallikuvausta varten. Kyllä. Peilejä. Ne ovat vallan käteviä siinä. Levitän niillä salamavaloa. Sitten kun käyttää vielä himmentimiä ja peilejä sekaisin, ja kikkailee, en voi kuin ihmetellä miksi salamavaloa vihataan ja parjataan niin paljon - tottahan toki se on hanurista, jos sitä ei edes osaa käyttää! No en minäkään ehkä osaa, mutta ovat nämä kuvat paljon kivempia kuin ne mitä olen räpsinyt ilman mitään heijastavaa. En nykyisin käytä kuvaamisessa ollenkaan huone- tai lampunvaloja, koska sitä ei yksinkertaisesti riitä eikä mitään lamppuja saa lähelle studiolaatikkoa. Siksi salama on hyvä. Ja nämä peilit.

Näin saatan ottaa pääkuvia tai ylipäänsä kuvia, joissa hevosen jalat eivät näy.

Himmentimiä olen tehnyt pari lisää, niihin ei tarvita rahaa varmaan kymppiä enempää (jos sitäkään). Tulostuspaperia ja kaksipuoleista teippiä sekä sakset... Kaikkea hullua sitä kokeilee, kun on köyhä ja haluaa silti kuvata mahdollisimman hyvin. Testailuvaiheessa olin aika yllättynyt, kun tämä räpellykseni peräti toimi.

Talo, suorakaide ja kapeampi pieni suorakaide.

Palataan taas aiheeseen nimeltä julkaiseminen. Minulla kaikki tällainen on tosi puuskittaista, yksi syy on se kun haluan tehdä kaiken aina kunnolla eikä mikään roskahyppely riitä. Tarkoittaa siis sitä, etten kuvaa hevosmalleja ohimennen tai "pikaseen", vaan koko kuvausrumba pitää suunnitella etukäteen ja tehdä niin, että kaikki mahdollinen on ideaalisti. Sitten ottaa päähän jos jokin juttu ei toimi, esimerkkinä vaikka se salamavalo. Modellikuvauskamerana käytän vain ja ainoastaan järkkäriäni, koska millään muulla en yksinkertaisesti saa tarpeeksi hyviä kuvia, jotka menisivät omasta perfektionismiseulastani läpitte. Kyl sillä kameran laadulla siis jotain merkitystä on.

Eli tuon takia minulla ei oikein ikinä ole mahdollisuutta blogata asioista heti kun ne on tehty. En voi kuvata juttuja samantien kun tavara on vaikka avattu paketista tai saatu valmiiksi, saati että siirtäisin nuo kuvat vielä koneelle ja muokkaisin ajoissa. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Ja tämä näkyy myös DeviantART -galleriani puolella. Pommitan sinne vuoron perään piirros- ja modelliroinakuvatulvia. Haluaisin tehdä asioita vähän spontaanimmin, mutta kuten sanoin, se ei ole mahdollista.

Minulla on hirveän monta blogia, joista moni käsittelee yhtä ja samaa asiaa: pienoismalleja. On hevosalliblogia, ja sitten yksi rottablogi peukkureille. En ole julkaissut Sormirottaan mitään moneen kuukauteen, kun en yksinkertaisesti jaksa. Ei vaan kiinnosta räpeltää niitä esitelmiä jokaiselle massapallerolle; ne kaikki eivät ole järin ihmeellisiä yksilöitä, vaan vain osa. No, omapahan on ongelmani.

Ja koska rivipeukkureiden tekeminen maistuu pitkälti puulta - niitä on tullut muotoiltua satoja vuodesta 2014 - sain jokin aika sitten päähäni alkaa tehdä silkki- ja helmimassasta aiempaa isompia rottia. Ne ovat jättipeukkureita ja kokoa niillä saattaa olla suunnilleen elävän hiiren verran. Koon vuoksi näihin saa enemmän yksityiskohtia ja yksilöllisyysmahdollisuuksia, mistä on ollut hyötyä luovuuden kanssa. Arvata kuitenkin voi, etten ole jaksanut panostaa näidenkään kanssa yhtään mihinkään näin niinkuin digitaalisesti, mitä nyt kuvannut olen kaikki 11. 

Ruusa ja 'karvaton' jättipeukkuriuros. (Ja kuten näkyy niin en ole koskaan tajunnut miten sormia ja varpaita voi muotoilla yhtään mihinkään... Siksi paputassut.)

Hevosmalliblogien tilanteesta en viitsi sanoa mitään, paitsi että Kuvikko kyllä päivittyi ihan hetki sitten, kun on nuo Rispu, Katti ja Hannismummo. Siellä on paljon, paljon kuvia, joten jos ette tiedä miltä mm. nuo Breyerit näyttävät ihan oikeasti, menkää katsomaan.

Blogien kanssa olen näin ylipäänsä ollut kahden vaiheilla ja kriisissä jo pidemmän aikaa. En tiedä kannattaako näitä ylläpitää ollenkaan, saanko tästä edes mitään? Yksi pröblema on se kun tästä on tullut niin iso rutiini ja ikuisuusprojekti, etten vain yksinkertaisesti osaa olla kyttäämättä toisten blogeja ja työstämättä omiani suunnilleen kokoajan. Todella ärsyttävää, etenkin tämän itsekriittisyyden kanssa.


Huom... Kun edellinen tonnin kuvasatsi saatiin pois alta, kerkesin jo aloittaa uuden. Samalla voin todeta, että kamerani alkaa kuolla käsiin. Myh. No, ei voi mitään. Sen epäterävyyden vielä kestäisin, mutta niitä pikselirantuja en.

Plus, kerroin joskus, että teen muutaman artikkelin valmiiksi ennen kuin julkaisen yhtään mitään. No, tässä tekstissä juuri mainitsin, miksi noitakaan artikkeleita ei vaan ole kuulunut. Kyllä niitä on, mutta julkaisukynnys on korkea.