Traditonal -suitsien evoluutio, osa 1.

Joskus kevällä 2023 julkaisin postaussarjan, jossa kävin läpi tekemieni riimujen historiaa ja kehityskaarta. Mainitsin neljännen osan lopussa, että pitäisi kai tehdä samanlainen kooste suitsille, ja tammikuussa 2024 se sitten piti aloittaa. Ja sain julkaistua sen vasta nyt... 

Kuva on otettu aikana kun pystyin vielä mahduttamaan kaikki suitset samaan kuvaan.

Tälle on jatko-osat toinen, kolmas ja neljäs. 

Tosiaan tackmakingini alkoi vuonna 2013, kun ostin Tiimarista koruntekokamoja kokeillakseni, voinko kyhätä niistä jotain muovihevosilleni. Alkupisteenä olivat pääasiassa Schleichit, koska ne olivat silloin harrastamiseni keskiössä, mutta ei mennyt kovinkaan kauaa kun siirryin ainakin osittain myös isompiin skaaloihin. Classicien ja traditionalien ohella tein tackia myös isolle 1:6 -skaalan sindyhepalleni, jonka tausta on aika hämärän peitossa. Se oli omana aikanaan mainio, koska sille sai tehtyä suukappaleelliset kuolaimet! Mutta yksi koni ei tee kokonaista modelliversumia, eikä minulla ollut vielä nukkeja tuolloin. Breyereissä taisi kiehtoa juuri se, kun niille oli teoriassa mahdollista ostaa paljon oheiskamaa, eli minun ei tarvinnut tehdä kaikkea itse, ja traditional -skaalaan on melko helppo löytää kirppiksiltä nukkakoninraatoja, joita kustomoida. Ennen pitkää traditionaleista tulikin sitten pääjuttuni. 

Ihan ekat traditional -suitset tein oikeastaan classiceille, mutta jokin mätti ja ilmeisesti totesin virityksen sopivan paremmin isompiin nuppeihin. Tuolloin tein soljet mieluiten oikeanpuoleisiksi, koska se oli juttuni, enkä ollut niin kokenut että olisin jaksanut tehdä kaikesta symmetristä ihan vain koska voin tehdä niin. Koska suitsien mitoissa oli edelleen häikkää, tein lisää pätkiä, josta syystä solkia tuli tuplasti sille puolelle minne ne asettelin, ja tulos oli (on...) aika sotkuinen. 

Varmaan huomaatte, että Remulla, tuolla valkomuovisella nukkakonilla (jonka joskus nyljin), on suu auki. Leikkelin sen joskus saksilla niin, ja sittemmin pidensin suuta vähän liikaa, mutta ainakin sinne mahtuu nyt kunnon kuolainhirvityksiä... Varusteentekemisteni alkuaikoina keskitin suitsitushuomioni nimenomaan Remuun, koska suukappaleellinen kuolain ei ole umpisuisten mallien kanssa mahdollista enkä silloin tiennyt miten ongelman ratkaisisi. Ei minulla ollutkaan Remun lisäksi muita kuin Salma ja keskeneräinen Spilli.

Joku aika sitten kaivoin nämä suitset varannoista ja kokeilin pukea ne Dreamylle. Ei siitä mitään tullut! Aines oli liian jäykkää - eikä se johdu tavaran iästä vaan materiaalista - eivätkä kuolaimet kestäneet suupielissä kiinni, joten annoin koko roskan olla. Laitoin suitset takaisin säilöön, eivät ne sieltä mihinkään karkaa. 

Vuonna 2013 tai jo vuonna 2014 tein Remulle omat, hevoskohtaiset suitset. Niissä oli vain niskaremmi, leukaremmi, otsis ja kaksi solkea. Tein nauhan leikkaamalla itse isommasta nahkapalasta. Nahka näissä on pehmeää ja suht paksua, mutta tarpeeksi kitkaista että liukusoljet kestivät kiinni ja oikeissa säädöissä vaikka suitsiin kohdistaisikin painetta. Liukusoljet lienevät ensimmäiset traditional -koon suitsiin tekemäni rautalankasoljet, edellisethän olivat niiteistä tehdyt. Kuvista voi myös nähdä, että kerkesin aloittaa kuolainkoukkujen tekemisen hyvissä ajoin - halusin pystyä vaihtamaan kuolaimia lennosta, joten poskiremmien liimaaminen kuolaimiin kiinni ei ollut vaihtoehto, kuten ei ollut myöskään solkien teko kuolainpäätyyn.

Tuo otsaremmi taisi olla ensimmäinen johon tein minkäänlaista pehmustetta, paddinkia tai ihan vain koristetta liimaamalla jotain varsinaisen remmin alle.

Kärsin tuolloin ja pitkään sen jälkeenkin sellaisesta asenteesta, että kaiken pitää sopia kaikelle, josta syystä tein varusteisiin usein ihan liikaa säätövaraa. Poskiremmi saattoi olla lyhyt ja sen remmiosa ylipitkä, mikä ei näyttänyt hyvältä eikä oikeasti edes ollut yhtään kätevää. 

Settiin kuuluvat paksusta höttönauhasta tehdyt, ylipitkät ohjat. Jostain syystä halusin aina ajatella että ohjista saa tarvittaessa riimunarun, joten vasemmassa ohjassa oli lukko ja oikeassa "vain" koukku.

Kolmansina listalla ovat "Punaruskeet nahkasuitset", uudemmalta nimeltään "Oranssit pvperussuitset 1.". Ne olivat siis ensimmäiset tuosta nahasta ja tuossa värissä tekemäni traditional -suitset. Tekoajankohta lienee ollut 2014, mutta siitä ei ole täyttä varmuutta. Muistan miten kiva tämä kammotus oli silloin kun oli tuoreempi, mutta voin kuvitella miten ärsyttävää oli säätää noita poskiremmejä - ne ovat ihan sairaan lyhyet, ja remmiä on liikaa! Juuri tästä mainitsin ylempänä. Tyhmän näköistä ja turhaa... Noin muuten suitsitus oli ihan kiva, kerta remminleveys oli niin ohut ja koko roska roikkui ihan itsestään, eli saattoi näyttää siltä että se on jonkin painoinen. Moinen auttaa asioita istumaan mittakaavaan. 

Ensimmäinen otsaremmi jonka pehmuste ei ole nahkaa.

Kyseiset suitset olivat myös hajoamisherkät, eikä jatkuva liimailu auttanut asiaa. Lopulta rupesin hylkimään niitä, mutta saatan pitää suitset esillä Rottahuoneen seinään kiinnitetyssä naulakossa. Harmi sinänsä, koska muistan välillä notta nuo ovat ehkä ensimmäiset suitset joihin olen tehnyt splittiniskaremmin, eli se ei koostu vain nipusta yksittäisiä remmejä jotka otsaremmi pitää jotenkin aloillaan. Asian voi todeta kuvia katsomalla. Tämä lienee ollut myös ensimmäinen setti jossa käytin kuolainkoukkuina helmikuppeja.

Ja jos joku ihmettelee miksei tuossa ole turpista, niin koin ne vaikeiksi tehdä. Nytkin ne ovat vaikeita, mutta eri syistä, ja lopputulos voi olla tappelun arvoinen. Muutenkin minua kiinnosti enemmän leikkiä kuolaimilla ja ohjasotteilla kuin tehdä täydellisesti ratsastusoppaan kuviin mätsääviä suitsia, joten tuplaposkiremmit menivät turpisten edelle. Asia on näin siltikin vaikka noissa hiekkasuitsissa oli turparemmi.

Vuoden 2014 puolella valmistui ensimmäinen hackamore. Taisin kyhätä tämän ensisijaisesti siksi, että olisi jotkut suitset mitä pukea noille umpisuisille. En tykkää vieläkään sellaisesta, että jokin kiinnitetään paikalleen vaikka liimavahalla tai vastaavalla ja sen kanssa ei saa edes hengittää, koska se ei oikeasti ole missään kiinni. Olen sittemmin kyllä löytänyt ratkaisuja, mutta vuonna 2014 mikään ei vielä ihan sujunut... 

Tuolla hackamorella on kuitenkin nostalgia-arvoa meikäläiselle. Parasta siinä oli sen materiaali: ohutta mustaa nahkaa. Käytin kai koko himpuran vuodan (se oli tekonahkaa) melkein pelkkiin suitsiin sitten kun sain juonesta kiinni.

Vanha hackamore kulkee myös nimellä Simppikset, tai Simppis. Se viittaa sanaan "simppeli". Oikeasti ihan toimiva kuolaimeton suitsitus voi olla tätäkin yksinkertaisempi, mutta me hevosmallarithan tykkäämme turhista yksityiskohdista, vai kui? No mie ainankii. 

Simppeliyttä ei kyllä ole se, miten muunneltavat halusin näistäkin tehdä, ja haluan usein edelleen tehdä vaikka mistä. Poskiremmejä oli kahdet: pitkät ja lyhyet, jotka kummatkaan eivät olleet järkevän mittaiset. Mutta pitkät poskikset sopivat yhteen kuolainten kanssa, joten Simppikset olivat samaan aikaan hackamore ja perussuitset. Kuolainkoukkujen tilalla oli helmikuppikoukut, jotka olin tunkenut läpi remmiin leikatusta viillosta ja vääntänyt kiinni. Näyttää ihan sievältä, ja olen käyttänyt tekniikkaa myöhemminkin. 

Simppishackamore saattaa olla ensimmäinen traditional -suitsitus johon olen tehnyt irrallisia remminpidikkeitä. Ne ovat tietenkin rautalangasta tehtyjä renkaita tai ovaaleja, ja nuo ekat olivat toki aika isot ja löysät. 

Simppiksien kanget olivat oma tähdenlentonsa, joka tuntui ihan toimivalta jonkin aikaa. Pitkään menikin niin, ettei minulla ollut muita kuolaimettomia suitsia mitä kasaumissa käyttäisin. Vuonna 2023 yritin jäljentää vanhan virityksen, enkä enää ymmärrä miten ihmeessä se on voinut toimia.

Olen aina tykännyt keksiä ja suunnitella varusteita, ja piirtänyt designejäni talteen. Monesti piirtelen niitä ihan huvin vuoksi enkä edes kuvittele pienoismallittavani mitään. Nykyisin päätän jo ennen piirroksen aloittamista, pitääkö kuva voida mallittaa vai pidänkö sen vain jonain outona visualisointina joka voisi olla olemassa vain teoriassa. Ja nykyisin yritän ajatella, että näitä voi keksiä ihan vain omana taiteenmuotonaan, että ei joka asialle tarvitse olla jotain käyttöä tai selitystä...  

Noh, yksi paljon piirtämäni räpellys oli freakycheekstrap, siis friikkiposkiremmi. En tiedä mihin sitä oikeasti vertaisi, mutta siinä kaksi kuolainta toimii yhdellä ohjalla kuolaimia yhdistävän erikoisviritelmän avulla. Minä sitten oikeasti tein pari miniversiota tästä, mutta jätin homman sikseen kun tajusin, miten työlästä se on. Lisäksi härpäke ei toimi modellilla yhtä hyvin kuin paperilla ja teoriatasolla, ja se vaatisi ihan liikaa erikseen suunniteltuja yksityiskohtia ja turhan monta poskiremmiä... Tämä varhainen versio (2015) on tietenkin kasattu ihan tyhmästi, eli on liikaa säätövaraa ja muuta roskaa.

Remu parka on joutunut kaikenlaisten roinatestailujen uhriksi...

En ole täysin hylännyt friikkiposkiremmin designiä ja ideaa, ja haluan jatkojalostaa siitä jotain, mutta sen aika ei tule ihan heti. Lisäksi se ehkä menee sinne eläinrääkkäyskamojen puolelle, jollaisia en mitenkään halua tukea (enkä halua että ihmiset ymmärtäisivät nämä mallailuni väärin!). 

Sitten yritin tehdä jotain normaalimpaa. Materiaali oli jotain höttönauhaa, joka on ihan karseaa työstettävää eikä sovi tällaisiin, mutta pitäähän sitä kokeilla ties mitä. Lisäksi olen ihan äimänä kun näen miten paljon ihmiset tekevät näitä höttösuitsia ja myyvät niitä amerikkalaisilla nettikirppareilla. No, ehkä ne sopivat vaikka leluksi sitten. Siinä ei ole mitään väärää. 

Näissä omissani oli päävärinä ruskea, otsapanta sai olla punainen. Solkimalli on tietenkin liuku, koska ei höttönauhaa voi reijittää. Soljet eivät pitäneet ja remmit valuivat auki, jos pahasti kävi. Onneksi en tehnyt kuin varmaan yhdet tai parit höttösuitset, koska eihän näillä mitään tee ja ne ovat ihan kamalan näköisetkin. 

Vielä vuonna 2015 halusin tehdä jotkut testisuitset, jotka olisivat olemassa oikeasti vain kuolainten testailua varten. Tällaisessa on vain niskaremmi ja poskiremmit sekä ainakin yksi solki. Idea oli hyvä, toteutus rupu. Nyt haluan tehdä tästä uusinnan ja nimenomaan niin, että siinä olisi liukusoljet, jotta remmit kestäisivät ehjinä kun niitä säädetään jatkuvalla syötöllä. Olen nääs kuvannut hackamorekankia tuossa yhteen aikaan, ja yhtien ja samojen suitsien säätö uudelleen ja uudelleen tekee niille pahaa, ja se myös vie liikaa aikaa. Itse kuvaaminen kun kuitenkin kestää sen pikku hetken per kankipari... Niin kyllä, haluan uudet tryingout -suitset. (Toki hackamorekangille tarvittaisi myös turpiksen puoliskot, mutta eiköhän sellainenkin järjesty.)

Vuoden 2016 puolella kehityttiin eteenpäin, vaikka vielä ei oltukaan kielisoljissa eikä turpiksissa. Enkä ajatellut listata ihan kaikkia suitsia näihin evoluutiopostauksiin, mutta varhaispaloissa voi joskus näkyä kehitystä ihan pala palalta, ja ehkä on hyvä jos oikeasti dokumentoin nämä jotenkin jonnekin edes itselleni. Pelkkä tekstitiedosto pakollisine perustietoineen on vähän kuivaa selattavaa, kun ei sellaiseen voi kuvia lisätä.  

Kultaketjuotsis on listattu vuoden 2016 ensimmäisiksi suitsiksi, koska mitään vanhempaakaan kuvamateriaalia siitä ei ollut (ja jos on kasaumissa, niin en jaksa lähteä penkomaan, kun läpikahlattavaa olisi niin tuhottomasti). Näiden nykyinen nimi on kyllä Tumsin pvtuplasuitset 1. Vanha nimi juontuu kullanvärisestä ankkuriketjuotsaremmistä, jonka tulin sittemmin vaihtaneeksi mustaan nahkaiseen, kerta ketju oli vähän hankala. Jos poskiremmit ovat joskus olleet liian lyhyet, niin tässä vaiheessa ne alkoivat olemaan (joissain tapauksissa) liian pitkiä! Ehkä se on parempi niin. Molempia ääripäitä kyllä oli.

Kuvien perusteella kuolainkoukut kehittyivät pitemmiksi ja paremman näköisiksi. Sain kyllä myöhemmin syyn muunnella niitäkin eteenpäin. Pitkät koukut voivat ylipäänsä olla syy siihen miksi poskiremmien soljet kiipeävät liian ylös... Kaikilla pikkujutuillakin on merkitystä, kun näitä pienoismallijuttuja tekee.

Sanon tähän väliin vähäsen noista ohjista mitä kuvissani näkyy. Jos setissä on kahdet kuolaimet tai muutoin nivel-kanki -yhdistelmää vastaava järjestely, niin haluan nivelohjan olevan ns. pääohja, ja sen pitää olla pariaan lyhyempi ja paksumpi tai leveämpi. Kankiohja on pitempi ja ohuempi, ja oletan ettei ratsastaja pitele sitä yhtä tiukasti tai yhtä vahvalla tuntumalla kuin nivelohjaa. Ketju painaa aina jonkin verran, ja kankien paranisi pysyä oikeassa asennossa, joten tykkään usein laittaa kankeen ketjuohjan jos nivelessä on nahkaohja. Näin ratsastajanukke voi pitää nivelohjan tiukemmalla, samalla kun ketju saa kankiohjan roikkumaan luonnostaan siistin näköisenä eikä sitä tarvitse pitää niin piukalla. 

Jossain vaiheessa vuotta 2016 tein kuormavaljaat, joissa se kuorma ei kiinnity mihinkään metallikehikkoon. Höskä on oma designini eikä toimi mitenkään hienosti, mutta se oli hupaisa sen aikaa kun muutakaan ei ollut. Tykkään ajatuksesta, että jollakin on pari hevosta ja niiden kanssa vaellellaan ympäriinsä. Toinen olisi tietenkin ratsu, ja toinen olisi lastattu täyteen kaikenmoista roinaa mitä ratsastaja voi retkillään tarvita. Kuormakonilla pitää tietenkin olla riimu ja naru, mutta ei ehkä suitsia. Tietenkin tein omaan kuormasettiini molemmat, koska miksi ei. Kuvitteellisen asetelman kuormajuhta näyttää hauskalta, kun ei näy juuri ollenkaan kaiken sen krääsän alta mihin on paketoitu. Siksi tein toiset mustat peruspuokkarisuitseni, ja kuulkaa, tähän tuli turparemmi! Piti nääs olla jotain mihin kiinnittää riimunaru jos riimu ei ole päässä... Totta kai. Tai ei sittenkään, se narukiinnike tuli vasta myöhemmin. Turpiksella oli myös oma poskiremminsä sekä alaturpis, mikä oli tietenkin kivaa. 

Kuormasuitsien leukaremmi oli alunperin mustaa kalalankaa ja säädettiin sopivaksi jollain rautalankaspiraalilla, joka osasi ajan mittaan vääntyä kieroon. Korvasin sen sittemmin mustalla nahkaremmillä, jonka yhteydessä lisäsin mukaan alahihnan, jolloin leukis oli yhteydessä turpikseen ja siihen tosiaan sai kiinni narun. Turparemmin solkihan oli turvan päällä, joten alahihnalle oli tilaa. 

Viimeistään kuormasuitsien kohdalla rupesin lisäämään otsaremmeihin erottimia, eli noita metallisoikuloita jotka pitivät leukaremmin erossa muista niskaremmeistä. 

Pitkään tuon jälkeenkin käytin edellä esiteltyä turparemmidesigniä: se oli yksi leveähkö nahkahihna, jossa oli solki ja pidike. Remmi kulki poskiremmin lenkkien läpi ja oli siis tavallaan irtonainen, ja sen pystyi kääntämään niin että solki tuli kohtaan johon sen mieluiten halusin. Siitä oli etua jos piti vaikka pujotella ylipitkä remminpää pois häiritsemästä, eikä turpiksissa siten tarvinnut olla yhtään irtopidikkeitä (jotka ovat metallia). 

Alaturparemmit kiinnitin pienellä nahkalenkillä joka oli liimattu osittain kaksinkertaiseksi. Pujotin varsinaisen turpiksen siitä läpi, lisäsin pienen metallirenkaan, ja tungin alaturpiksen lenkistä siten että rengas jäi sitten pitämään remmejä erillään. Kuvistahan sen toki näkee. Haluan aina, että alaturparemmin solki osoittaa kohti sitä kiinnityslenkkiä eikä ole liian alhaalla.

Tässä välissä tekeytyi yksi monivärinen suitsitus, mutta se ei ollut missään merkittävässä ensimmäinen laatuaan, joten sanotaan nyt vain että Mustaturpis (Värikombo pvperussuitset 1.) valmistui tässä kohtaa. Ekat kuvat taisin ottaa juuri räpellyksen valmistuttua ja se oli 2016. Joskus myöhemminhän muokkasin turpiksen ja kuolainposkiremmien soljet liukuvista kielellisiksi, mutta kielisolkien varsinaiseen debyyttiin oli vielä matkaa. 

Ai järki että nämä vanhat suitseni ja myös niiden kuvat ovat ihan kauhean rumia.

Friikkiposkiremmi nro 2. kasaantui sittemmin, ja näytti tympeältä mutta toimi hiukan aiempaa versiota paremmin. Ei tätä silti ole tullut käytettyä, koska, no... Se on ruma. En edes löytänyt siitä kuvia, vaikka moisia on varmasti olemassa.

Vuosi vaihtui, ja vuoden 2017 ekoiksi olen listannut jotkut valkoiset höttönauhahackamoret, ja toisekseen mustat. Muistaakseni ne ovat pelkkää testikamaa enkä siten edes halua laskea niitä miksikään osaksi tätä suitsievoluutiota. 

Kokeilin kerran tehdä bosalin. No, en osaa mitään solmukikkoja enkä ymmärrä miten mitään vaikkapa punotaan, enkä osaa edes neuloa tai virkata, niin niin. Muistan tämän suitsituksen kuitenkin suht hyvin, koska onhan se pitkälti ainoa laatuaan, ja kuitenkin tykkään ideasta että tehtäisi suitset jollain kietaisutekniikalla. Mutta kun ei osaa niin ei osaa, enkä tykkää jos remmejä säädetään solkien sijaan solmimalla - sellaiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa pienoismallikoossa. 

Okei, nyt tuli läpimurto, tai siis päästiin kertomaan sellaisesta. Kesällä 2017 pykäsin taas yhdet suitset mustasta nahasta, jonka olin itse leikannut nauhaksi. Totta kai leikkaan melkein kaiken suitsinauhani itse... En tiedä miksi en tehnyt turpikselle omaa poskiremmiään, mutta ehkä syynä ovat kuolaimet - tätä ei tällä kertaa puettukaan Remulle, vaan Killille! Ja Killi on Breyer, siis umpisuinen malli. Ilmeisesti sain jotain päähäni ja päätin viimein lähteä tappelemaan jonkinlaista ratkaisua kuolainten kiinnittämiseksi. Ratkaisuksi kävi sinitarra. Turparemmi näkyy olevan reijitetty, ja on voinut olla pelkkä kokeilu. 

Olen aikoinaan hommannut jostakin 1:12 -skaalan matkalaukun ja pöllinyt siinä nähdyn kielisolkidesignin osaksi omia tekniikoitani, ja olin jo aloittanut tackin tekemisen moisen solkityypin kera. En tiedä missä vaiheessa (ehkä 2014?) minulle kerrottiin että reikiä voi tehdä tyhjällä lyijytäytekynällä, jonka metallikärki on tasapaksu eikä mene kynän sisään. Sitä ennen olin varmaan tapellut mm. veitsenterien ja neulojen kanssa, jotka kumpikin ovat ihan huonoja tekniikoita. Mikään ei voita kynänkärkeä. (Lyijytäytekynän tilalla voi olla myös operoitu Micron -tussi.) Kynänkärjet ja yksilankaiset kielisoljet kuitenkin muuttivat varusteentekoni pysyvästi. 

Taisin laittaa turparemmin kuolainposkiremmien läpi, jotta poskikset pysyisivät vakaammin paikallaan, jolloin myös kuolain kestäisi vähän paremmin kiinni. Itsestäänselvää? Ei, turpiksen liimaaminen kuolainposkiremmiin ei ole asia, ehe. Se turparemmin kielisolki ja reiät olivatkin niin kiva juttu, että päätin lopulta reijittää myös muut säädettävät osat, ja toki vaihdoin niihin soljet. Suitsista tuli heti paljon katseltavammat, kun oli yksityiskohtia, ja on tosi nastaa jos voi oikeasti silmällä laskea monenteenko reikään se remmi säädetään. Niin edesautetaan symmetriaa. Kuvien perusteella voin nähdä, että myös otsaremmiin tuli solmu (se on kätevä tapa lyhentää niitä), ja olin jo lakannut takertumasta siihen että kaiken pitää muka olla oikeanpuoleista, kun oikeasti ei ole. 

Sinitarra ei ole niin kätevää kuin sen ehkä kuuluisi, ja se paistaa silmään. Lisäksi töhnäkiinnitys oli melko hankala käsiteltävä ja kuolaimet vain kököttivät jähmeinä paikallaan (kuten ne yleensäkin hevosmallisuitsissa tekevät - mutta eivät minun!). Kokeilin tehdä rautalangasta renkaan ja jättää siihen pienen suoran pätkän, jonka joko painaisin sinitarraan tai tunkisin alaturpiksen alle. Molempia lienee tapahtunut, mutta sain ainakin yhden lisäsyyn rakastaa alaturparemmejä muovihevosilla. Olen sittemmin tietysti kehitellyt kuolainjuttujani eteenpäin ja paljon, mutta haluan pitää tämän vanhan suitsituksen sellaisena kuin se kulta-aikanaan oli - soljet ovat edelleen yksilankaiset ja kuolaimena on tuo lyhytsuukappaleinen renkula.

Mustat pvperussuitset nro 3. nykytilassaan.

Reijitin remmit mittailematta niitä mitenkään, joten niitä tuli aika paljon pienelle pätkälle ja lopputulos on voinut olla epäsymmetrinen. Mutta se ei merkannut mitään vielä aikana kun kaikki niskaremmit olivat yksittäisiä suikaleita, jotka eivät olleet varsinaisesti kiinni toisissaan, toisin kuin splitissä.

Heti perään tuli toinen läpimurto, ja voisin kai kiittää siitä Kavea. Minun piti pykästä hänelle suitsia, ja koska olen tällainen tackhörhelö, halusin tehdä mahdollisimman hyvää jälkeä. Suitsenteko tuntui tuohon aikaan tosi vaikealta, ja kaikenlaisten herkkujen lisäily kävi järkeen mutta aiheutti vähän väsymystä sikäli etten ehkä olisi jaksanut läpikäydä jokikistä vaihetta. Nykyisin ne ovat perusjuttuja. Noh, koska edellinen oli ollut nasta reikäremmien takia, päätin että ehkä uskaltaisin reikiinnyttää myös tämän joka menee kaverille. Siihen tuli tummanpunainen otsaremmi, muuten suitsitus oli mustaa nahkaa hopeametalleilla. Kuolain oli samanlainen kuin noissa kultametallisissa, ja tietenkin suitsiin piti sitten laittaa alaturpis. 

(On muuten mahdollista sellainenkin, että tein nuo edelliset suitset kera reikäturpiksensa, ja sitten tämän mikä meni Kavelle, ja reijitin nuo mustat kokonaan vasta kun totesin miten kiva tämä Kavelle menevä oli. En oikeasti muista enää tarkasti jokaisen työni jokaista tekovaihetta, yhyy.)

Pidin suitsista sen verran paljon, että väänsin itselleni samanlaisen, joka tosin taisi (taitaa) olla laadullisesti rupumpi. Jos teen kaksi samanlaista tuotetta joista toinen menee muualle, pidän itselläni aina sen huonomman.

Saatan kutsua noita suitsia, joissa turpiksella ei ole erillistä poskiremmiä, näyttelysuitsiksi. Sellaisesta nämä minun vanhat nypertelyni eivät tietysti menisi enää. Olen sittemmin oppinut että usein näyttelysuitsiksi luulemani systeemi onkin ollut ravisuitsitus, jonka rakenne on monesti simppelimpi ja paljon koruttomampi kuin ratsuhevosten suitsissa. Kyllä tuollaisia tekemäni tapaisia suitsia ratsuhevosillakin on, ja nimenomaan näyttelytarkoituksissa.

Minun piti tehdä Kavelle lisää suitsia, mutta toiset oranssit ikinä jäivätkin kotiin. Kokeilin niissä taas lisää juttuja, ja tällä kertaa kuolaimen "suukappaleeseen" tuli sivukoukku, johon alaturparemmi asettuisi. Jostain syystä olin laittanut kuolaimen suoraan poskiremmiin, mutta jonkin ajan päästä korjasin välikapulaksi koukut. Tämä oranssi setti on poikkeava siksikin, kun siihen kuuluvat paitsi ohjat, myös martingaali. En melkein ikinä tee tackia "setteinä" samalla tavalla kuin monet muut. 

Tuo oranssien suitsien otsaremmi on ohennettu jostain blinginahasta, joka ei varmaankaan ole oikeaa nahkaa ja joka on ihan tajuttoman paksua. En tiedä miten sain joskus ohennettua sitä noin hyvin, koska myöhemmin se ei ole enää onnistunut. Kuitenkin syksyllä tai loppuvuodesta 2017 (vanhimmat kuvat ovat kys. vuoden marraskuulta) tein ohentamattomasta aineksesta blingisuitset ihan vain nähdäkseni miten mahdollista se on. No eipä näitä ole paljoa kuvissa nähty... Lisäksi voi olla, että tämän suitsituksen aikana tuo suoran pätkän omaava nivelkuolaindesigni oli jo vakiintunut käyttööni.

Tämä olisi pitänyt kuvata jollakin jonka naama on lyhyempi kuin Killillä.

Tumpun pvperussuitset 1. oli kai ensimmäinen symmetrinen suitsitus, eli siinä oli solkia molemmin puolin poski- ja leukaremmeissä. Tykkäsin laittaa näihin aina deekuolaimet, joita ei ollutkaan vaikea tehdä silloin kun suukappaleet eivät vielä olleet renkaista erillisiä osia. Muuten tässä ei ole mitään mullistavaa, ja vuosi 2017 olikin se jolloin sain jotain tolkkua suitsien tekemisestä ja rupesin niitä tehtailemaan. 

Tässä tummanpunaisessa näkyy myös kaksi poskiremmiä, eli turpikselle ja kuolaimelle on omansa. En tiedä pitääkö tämä laskea joksikin merkkipaaluksi vai ei, koska olenhan tehnyt ainakin Remulle sopivia suitsia joissa oli jo tuplaposkiremmit. 

Mahdollisia ekoja deekuolaimia.

Tekeminen jatkuikin pitkään samanlaisena, ja poikkeuksia oli lähinä remmien ja solkien määrissä ja väreissä. Listaan tähän muutamat. Nämä ovat voineet läpikäydä jonkin verran muokkausta ajan mittaan, mutta haluan näyttää ne tässä sellaisina kuin ne varhaisemmissa vaiheissaan olivat.

Dreamyn suitset, joista muokkasin myöhemmin toisen korvan suitset kunnollisella kuolaimella, ja jossain vaiheessa soljetkin vaihtuivat.

Halloweensuitset. Näistä täytyy tehdä ihan kokonaan uusi versio.

Tässä oli ylipitkä turparemmi, mistä nimi "Kilsaturpis". Muokkasin sen myöhemmin hackamoreksi, joten se on nyt Kilsaturpishackamore.

Hopeadee. Siinä ei aina ole ollut turpista, ja sittemmin tein siihen ihan kunnollisen, suorastaan liioitellun topatun moisen.

Kultadee, aika samanlainen kuin edellinen, mutta ei ole virallisesti omannut turpista.

Jatkuu seuraavassa osassa. Siinä nähdään ensimmäiset tutoriaalisuitset, jotka eivät kyllä vastanneet vaatimustaan yhtään.