12. lokakuuta 2014

Paahtoleipäkissoja ja eeppistä lelunmetsästystä

Meillä on niitä kaksi. Ne ovat veljekset ja äärimmäisen hauskoja ukkoja, vaikka ovatkin suht vanhoja jo. Ja juuri siksi.

Ne ovat laiskoja. Ja ne tykkäävät hiirileluista. Eivätkä jaa samaa nukkumapaikkaa keskenään, alkavat nimittäin muuten tapella.

-

Siksi oli kerran hauskaa, kun laitoin Figaron tuolille veljensä seuraan, eikä siitä seurannut juuri mitään. Pojat vaan katteli paahtoleipinä meikäläistä kun hihittelin siinä, ja huutelin siskoa ja kaksosta katsomaan. Nekin nauroivat ja itse hain sitten kameran. Onneksi sain tallennettua tämän useaan kuvaan, ei jää mitään olennaista muistamatta jatkossakaan - kuvat ovat muistoja, tallenteita elämästä. En tule toimeen ilman kameraa, enkä ilman kissoja.

- Kuvat ovat huonoja, sorry, mutta tunnetusti elukoita kuvatessa on tuuripelistä ja ennakoimattomuudesta kyse. Pääasia on kuitenkin, että saan teknisesti teräviä (yleensä) ja tarpeeksi havainnollistavia kuvia. Paahtoleivällä meinaan tuota asentoa mikä pojilla on aina kun ne lojuvat tuolleensa, tiiviinä möykkynä. (Amigo kolmannessa kuvassa, aah mikä pallero! Ja ei, en kannata elukan lihottamista pelkän söpöyden takia, ei ole siitä kyse. Onneksi Amigo ei ole tarkoituksella pyöreä, vähän vaan löllö.)





-

Lisäksi kollit antautuivat jonkin verran myös naamakuville ja muille mukataiteellisuusyrityksille. Räpelsin samalla kameran asetuksia, mutta koska kissat eivät juurikaan ole aloillaan silloin, kun kuvan kannalta kannattaisi, sekin meni vähän tuuripelillä. Toki. Säädin ainakin kontrastia ja sain myös valkotasapainoa ränkläämällä näiden yhdistelmästä aikaiseksi jonkun punertavasävyisen ja voimakkaahkon kuvan. Tulee nyt mieleen kyllä surkeat kännykkäselfiet...

Tiedän kyllä, että kuvani ovat usein palaneita ja varmasti monet hakkaavat naamaansa pöytään näitä katsoessaan (blogin tilastoista näkee että kyllä tätä joskus joku taitaa selata). Itse kuitenkin tykkään kontrasteista ja myös siitä, että joskus kuva on tarkoituksellakin vähän pielessä teknisesti, eli tykkään säädellä sävyjä ja valkotasapainoja hutiin, sekä mieluummin ylivalotan kuin alivalotan; kuvan ei tarvitse olla automaattisesti huono, vaikka olisikin kirkas ja sävyltään selkeästi vaikka punainen tai keltainen.

Näitä ei edes ole muokattu juuri yhtään, en tiedä näkeekö sitä. Itse muokkaan kuvia mahdollisimman vähän aina, varsinkin kun nyt olen nämä ihmeasetukset löytänyt - ja olen niihin ihan koukusssa. Terävyyttä on turha laittaa lisää koska se ei paranna mitään, sävyjen muokkaukseen ei ole tarvetta. Ja niitä minä melkein pelkästään muokkaankin (rajaamisen lisäksi, sitäkin vain tarpeen mukaan) kun tarvitsee, en tapaa poistaa tai lisätä mitään kuvistani. Se menee jo manipulaatioksi minusta, eikä hyvä kuvaaminen ole sitä, että käytännössä tehdään koko kuva ihan uusiksi koneella jälkikäteen. Tätäkin tiedän tehtävän osana valokuvausta

Siinä tilanteessa, kun kuvaan ensimmäisiä kuvia jostain, ja minun täytyy saada kuvien perusteella kerrottua kohteen väri, rakenne ja muut olennaisuudet - silloin toki panostan näihin enkä sävyttele ja leiki kontrastilla turhaan. Dokumenttikuvan ja taidekuvan raja on vähän mitä on, riippuu ihan tapauksesta, miten sen katsoo. Sama hyvän ja huonon kuvan kanssa, mutta itse ainakin myönnän, etten todellakaan ota tai julkaise pelkkää laatua (kuten huomaatte).

- Varsinkin tämä ensimmäinen näyttää minusta siltä, kuin Amigo olisi ottanut sen kännykällä itsestään, eli siis selfie. Laatukin on vähän sitä luokkaa.


- Tästä kuvasta tykkään jonkun verran, vaikka häiritseekin tuo rajaus; piti rajata koneella pois vaalea alue alareunasta, ja valitettavasti Figaron tassu ei ollut alun perinkään kokonaan kuvassa. Jätin ylös paljon tyhjyyttä tarkoituksella, tuntuu että joskus sen rajaaminen pois vie jotain kuvan tunnelmastakin.


- Amigo on ylisöpö, ei voi muuta sanoa... Ja mie en ole mikään söpöilystä jauhaava heppu. Tuo kissa vaan osaa sen ja sillä kertaa sain sen tallennettua kuvaan niin, että aina kuvan nähdessäni ajattelen, että miten hitsissä se osaakin olla tuon näköinen. Kuvan tekninen laatu vähän valuu, mutta tunnetta siinä on jonkun verran ja se on joskus se pääasia.


- Kissaselfie taas, nro 2 siis. Rajauksessa on jotain pielessä, korvat vie tilaa. Mutta kissallahan pitää korvat olla, öhö öhö.


- Tämä on jo parempi muotokuva. Silmät näkyvät paremmin ja naama ei ole niin tiukassa rajauksessa. Ilmekin on kivempi.


-

Vielä löytyisi tallenteita koomisuuksista. Kissojen leikityksestä voi tehdä taidetta kuvaamalla sitä mahdollisimman laadukkaasti, eikä se ole helppoa; täten siitä voi tehdä taidetta. Taide vaatii osaamista ja kehittymistä (en perusta abstraktista maalaamisesta, hm).

- Kyllä tälle ilmeelle kuoli kolmekin ihmistä, kun näkivät. Voisiko koskaan kuvitella kissoja piirtäessä, että tuollaiset asennot ja ilmeet ovat mahdollisia? Kyllä voi. Minä ainakin, kun näitä kuvia usein räpsin ja nyt ajattelen, että pitäisi näiden avulla saada joskus kasaan lisää Savonkissat -sarjakuvaa. Sen ideahan on tuoda visuaalisesti julki kissojemme (ja miksei koiran ja rottienkin) töppäilyjä. Ja kissuutta. Mutta siis, näkyy olevan mahdollista, että kissatkin osaavat heristellä nyrkkiä.


- Tämä on DeviantARTissa otsikolla Super epic hunter, eli supereeppinen metsästäjä. Kuvailin siihen, että kun leijonat metsästävät, se tuskin näyttää ihan näin koomiselta. Ja meijän kissat aina nakertelee ja puree mahdollisimman kovaa noita lelujaan, kun niillä leikkivät.


- Tämä ei kovin ihmeellinen ole, kun kerkesi kolli nakata lelunsa lattialle juuri kun kuvasin.


- Kissabalettia vuosimallilla 2014. Ensimmäinen on viimevuotinen ja löytyy Devarista taasen, otsikolla Ballet...?.


-

Sitten ku nää kollit oli ollu hetken aikaa keskenään sohvalla (toista kertaa kai), yritin saada Figaroa leikkimään.

Näissäkin kuvissa laatu on valunut kuuseen, mutta ei säätöihin ole oikeasti yhtään aikaa kun kuvataan leikkiviä kissoja, jotka eivät lennä jokaisen liikahduksen tai valoilmiön perässä kuin kissanpennut. Vanhoja kun jo kohta ovat, ja leikkivät hyvin puuskittaisesti ja ennalta-arvaamatta.

Pyydän huomioimaan muuten, että taustalla näkyvällä sängyllä olevat foliot ovat sitä varten, etteivät petivaatteet pilaannu jos kissa keksii kusasta siihen. En ole keksinyt itsekään mitään selitystä tuolle kuseksimiselle. Pitäisi viedä pojat lääkäriin...

- Ensin se oli tuossa noin, veljensä ollessa sohvalla lelun kanssa... Mietin että mitähän tästä seuraa. Otin salaman valmiiksi etukäteen, koska ilman sitä ei saa pysäytetyksi liikettä ja kesken kaiken säätäminen on vienyt monta otollista hetkeä mennessään. (Amigon selkäkyttyrä näkyy hyvin tuossa, pitäisi tutkituttaa se joskus.)


- Sitten kuitenkin ilman salamaa, yleiskuvaa tilanteesta. Figaro lössähti selkänojalle möhlimään outoja, halusi kai leikkiä mutta yritti pitkittää sitä...


- ...kunnes leikkihalu voitti, kun pistin lelun tuohon lähemmäs tyynylle, johon se ylti. Laiskuus vielä jarrutti ja jätkä leikki tassuilla, mutta lojui silti.


- Sitten se laiskuus iski taas kunnolla ja tyyppi tunki näköjään nokkansa tuolin täytteisiin. Kuolin tälle kuvalle, kun näin sen kamerasta huonoja poistellessani. Myöskin takavarpaat näyttää mainioilta, yleensähän kissojen tassut on olevinaan sievät ja pyöreät.


- Taas leikittää, yyh. Mutku laiskottaa. Tai siis laiskotti, khöh... Oon huono kirjottamaa menneessä aikamuodossa ku tottunu tarinoimaan preesensissä.


- Lelu kourassa, kas niin. Tuossa se nuohosi vähän aikaa enkä kai saanut tallennettua mitään olennaista. Tästä kuvasta ei todellakaan välity se riehuminen, jota näin ja jolle naureskelin.


- Nonnih, taas se kliseinen "paa se saakelin kamera pois" -ilme. Muscakin tuli häiritsemään ja puhkumaan, että mitä tapahtuu, ihminen ja kissat? No ukot leikki, tai ainakin yritti leikkiä.


- Paras tallenne ikinä, vaikka laatu onkin aika kakka. Mutta voi aah, kissat osaa levitä ku lettutaikina. Saatoin ottaa tästä useitakin kuvia, mutta poistelin useimmat ettei tule turhaan samanlaisia otoksia konetta tukkimaan.


- Vähän vähemmän "pyh, en jaksa" -tyyppinen kuva. Tuossa tyynyllä se lelu nyt taas on, en kerennyt saada kuvaa siitä, kun kolli huomasi sen taas. Se tilanne, kun se katsoo sitä hullunkiilto silmissä, olisi jotain niin hienoa saada tallennetuksi joskus, mutta tunnetusti aika mahdotonta.


- Tätä siitä kuitenkin seurasi. Eeppistä yhden tassun husimista ja yritystä tunkea lelu suuhun sillä.


- Laiskuutta? Taas? Hemmetti näitä kolleja, ovat omasta mielestään liian vanhoja ja tylsiä leikkimään varttia kauemmin. Mutta sitäkin hauskempia silti.


- "Tahon ulos... Ku en jaksa ennää leikkii." Hyvän hetken se tuossa lojui ja möllötteli ympäriinsä...


- ...kunnes sinkaisi muualle ja sain napsaistua kuvan.


-

Lopuksi kuvia Pannusta, kun sille on laitettu päähän leluhiiri, eikä se tee mitään. Yleensä kissat ravistaa sen pois aika nopsaan.




-

Eipä tässä sen kummempaa, paitsi että selitän tulevasta ja muustakin.

Hevosmalleille olen tehnyt varusteita taas, ja niin myös muutamille koirille (jotka skaalaltaan natsaavat ihan hyvin traditional -kokoisiin hevosiin). Kuvannutkin olen, ja haluan julkaista niitä kuvia täällä.

Minun täytyy vielä lakata yhden paperimassatyön silmät, että se on täysin valmis. Sitä ennen en halua liikaa siitä puhua; 1:1 -skaalan kesyrotta se on, tein sen koulussa ja maalasin akryyleillä. Kunhan saan enemmän kuvia nettiin, menen ehkä höpöttämään Mokkiksesta (eli tuosta rotasta) yhdelle figuurifoorumillekin.

Olen ostellut vähän lisää krääsää pienoismalleja varten, myös massoja.

Kunhan saan arkistoitua piirroksiani, skannaan niistä osan. Sitten julkaisen, ehkä myös tänne. Viakee skannaan kanssa ja julkaisen sekä Devariin että sarjisrottieni omaan blogiin. 

Ei tässä tän enempee.




- Kuvasin tämän kesällä 2014. Silloin myös muistin, etten olekaan nähnyt leppäpirkkoja (ne eivät ole kerttuja) vuosikausiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan vain jos on jotain kunnon asiaa, danke.