Niin siis, pääsin kesälomalle. Muhahaajeeee!
Minä ja tyhmät aloitukseni ja blogini, joita kukaan ei koskaan lue. Mutta olen tehnyt muutaman akryylimaalauksen, koko vaihtelee mutta eivät ne ole A4:tä isompia. Ajattelin myydä 10-20 eurolla kipale. Mikään mestari en ole enkä ammattilainen (ens vuonna valmistun), eikä aihevalikoimaani oikeastaan edes ole olemassa. Pelkkiä tylsiä koninpäitä maalailen koska niitä tulee tehtyä muutenkin välittämättä mistään sen kummemmin. Miksen siis käyttäisi maaleja ja sitä tosiasiaa, että tykkään suunnattomasti maalaustaiteen olemuksesta (maalauksellisuudesta siis, tietenkin), siihen, että keksisin jonkun tarkoituksen noille paspiksenpaloille, joita lojuu laatikollinen huoneen nurkassa. Voisi niistä nukkekotikamaakin tehdä, muttakun ei ole mitään mihin tehdä!
Yksi intohimoistani on loogisen sävytyksen oppiminen, ja olen käsittänyt, että sen kanssa kansalla usein tökkii eikä kukaan jaksa kiinnostua mistään varjojen ja valojen kanssa tappelusta... Parempaa ajanhukkaa saa hakea, se on parasta ikinä siis. Ja hevosen anatomia ja kaikki muukin mikä niissä on on ihan liian tuttua - niin tuttua, että olen sille sokeutunut ja turtunut ja siksi varmaan ihmiset tulkkaavat kuviani syvällisemmin kuin minä itse, jolle ne ovat vain tylsyyksissä ajantapoksi tehtyjä tyhmiä kuvia. Mutta jos saan nuo tylsyyksissä ajantapoksi tehdyt tyhmät kuvat myytyä, siitä on minulle jotain muutakin hyötyä kuin pelkkä maalaaminen (elämäntapataiteilijat eivät osaa olla kovin kauaa piirtämättä tai maalaamatta).
Olen melkein kyllästynyt kynällä luonnoskirjoihin suhertamiseen, koska ei vaan kiinnosta piirtää mitään. Haluaisin siis piirtää kovin mutta en ole ihminen, joka piirtää mitä tahansa. Kunnon teoksessa on mielestäni oltava tekijälle jokin tuntuma, henkinen side tai mitä ikinä keksiikään, kunhan se ei ole vain random suttu jonka teki nenän edessä jumivasta tuolista, kun muutakaan ei ollut. Itse mietin, että tykkäisin piirtää hahmoja. Se se ongelma onkin. Haluaisin piirtää kaikkea, mutta miksi piirtäisin mitään mihin ei ole yhtään tuntumaa, josta en oikeasti, käytännössä mitään tiedä ja joka ei muuten vaan kiinnosta yhtään. Hahmolla on oltava jokin paikka, jossa se on, koska pelkkä paperilla pönötys on tylsää katseltavaa ja lopulta myös tylsää tehtävää. Ympäristön kanssa hahmosta saa erilaisen kuvan ja kuvan tunnelma muuttuu huomattavasti, tulee sellainen "aijaa tuollaisessa ympäristössä se asuu ja yleensä on" -fiilis ainakin itselleni.
Ja mikä tärkeintä, jos kuvan tekemisestä tykkää ja siihen on jo tekovaiheessa tavallaan kehittänyt tunnesiteen, kuvan tekeminen on kivempaa ja sen tekee paremmin. Ei saisi taide olla mikään pakkoajatus, muttakun itsellä se on koko elämä oikeastaan...
Esimerkiksi, tykkään taloista, ja jos se olisi mahdollista, minulla olisi ehkä talo täynnä pienempiä taloja eli nukketaloja. Mihinkään ei vaan mahdu nyt mitään ylimääräistä, joten turha kuvitella. En osaa tyytyä mihinkään yhteen kipaleeseen jotain, koska ideoita ja suunnitelmia, teemoja sun muita on ihan liikaa ja niitä ei viitsisi sotkea yhteen kasaan ollenkaan. Tykkään oikeastaan aika monesta väristä ja erilaisista rakennuksista ja sisustustyyleistä (kellekään en tästä puhu koska ei vaan... ole tullut puheeksi, en tiedä itsekään mitä tämä on), ja haluaisin toteuttaa niitä edes sitten siinä miniatyyrimittakaavassa. Kuvana se ei onnistu, ne ovat vain kuvia. Tahtoisin voida valokuvata (jopa tuollaisella digijärkkärimöhkäleellä jollainen kamerani Nuija on) pienoistalojani.
Sisustuksessa ja kaikessa muussakin on semmoinen probleema, ettei minulla ole varaa ja osaamista minkään hankkimiseen ja/tai tekemiseen itse. Tästähän papatin joskus aiemminkin, kai, enkä jaksa aloittaa samaa pälpätystä taas. Nukkistahan minulla ei todellakaan ole, ja Schleich -skaalan tallikin on vuosia lorvinut autotallissa odottamassa jotain jatkotyöstöä.
Kukaanhan ei näitä koskaan lue.
Mutta siis, hevosenpäitä (ja esim. turpia tai muita yksityiskohtia, yhdessä kuvassa on pystyynhyppijän etujalat) maalailen, tosin nyt ainakin alkulomasta jätän siveltimet ja kynät ihan rauhaan koskematta ja yritän tuohon cräftipuoleen keskittyä, jos pöydälle mahtuu edes mitään. Kova hinku päästä leikkimään skalpellilla, joka ei sinäänsä kyllä mikään lelu ole... Hehe. Pienoismallit siis pyörii aivoissa.
Kissoja en ole aikoihin temputellut kun en jaksa sitä kinkun syöttämistä kokoajan, meidän ruokaahan se on eikä noiden. Eikä ukot edes yhtään välitä vaikka vain söisivät ja nukkuisivat kokoajan, vanhoja kollinlaiskimuksia kun ovat.
Kuvia ei ole laittaa nyt, kamera pitäisi tyhjentää, kuvat muokkia sekä signeerata ja tuherruksia skannata... Hittoako sitäkään jaksaa! Elämässäni ei tapahdu oikeasti yhtään mitään, joten en sitten mitään yleensä kirjoitakaan. Ketä kiinnostaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan vain jos on jotain kunnon asiaa, danke.