Pöllöilevät nuket

Tämä postaus on vanha, ja jossittelin sen julkaisua tosi kauan. Syy jossitteluun on tietenkin se, kun kuvissa voi näkyä nakuilevia nukkeja, minä kun en osaa tehdä vaatteita näille. No, me suomalaiset emme ole niin herkkähipiäisiä kuin esimerkiksi amerikkalaiset, joten varoitukseksi riittänee vain tämä alkumaininta. Ja toisaalta, en itse muotoile nukkeihini mitään yksityiskohtia joista ne varoitukset yleensä johtuisivat. Teksti on oikoluettu pari kertaa 2020-luvulla ja ajantasaistettu 1/5/25. Lisäksi haluan mainita, ettei tätä tekstiä pidä lukea otsa kurtussa!

Sain tämän päähäni jatkaessani pitkään luonnoksissa roikkunutta tekstiä. Se käsittelee kasaumia, johon liittyy paljon kuvaamista, joten virheitäkin sattuu. Niitä virheitä voidaan nähdä tässä tekstissä. Tarkennetaan nyt, että virheellä tarkoitan kuvaa, jossa realismi-illuusio rikkoontuu esimerkiksi (tai ainoastaan...) nuken horjuvuuden myötä.

Tästä seurasi valokuvatarina.

Murtuneen näköinen ranne.

Asko varustelokerikossa.

En enää muista mitä tässä tapahtui, mutta tilanne ei ollut suunniteltu.

Seuraavat kuvat ovat "kulissikuvia" yhdestä valokuvatarinasta. Kuten näkyy, Breyerin nuket ovat ehtymätön huumorin lähde olemattomien tasapainoaistiensa ansiosta. Ne repivät mukaansa myös kotisekoiset tyyppini.

Roz istuskeli laatikon päällä, ja Asko oli siinä vieressä, kunnes joltakin lähti tasapaino. Ilmeet (tai Askon ilme).

Roz menetti itsehillintänsä. Tehän tiedätte, että kun tarpeeksi naurattaa, lähtevät jalat alta. (Oikeasti se taisi vain keikahtaa nurin...)

Mitä ihmettä tässä tapahtuu...?! Asko ei kestänyt pystyssä tuona päivänä. Kävelevä huomiotarra saattoi vaikuttaa asioihin.

Kovin paljoa tällaisia kuvia en lie säästänyt, kun pitää etsimällä etsiä... Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö kämmejä kävisi usein. Seuraavassa on ennen-jälkeen -kuvapari. 

Ryhmäkuvissa on omat ongelmansa. Varsinkin jos nukeilla on hännät...

Lopullinen asetelma, josta on useampi eri versio.

Nukkeni myös elävät säilytystiloissa ihan omiaan.

Omar haistelee Viiskytkintä samalla kun muu metallipoppoo joutuu todistamaan tätä. Toiselta tipahti kamerakin käsistä... Onneksi kamerassa on tuo kaularemmi.

Omar ja Ohari jos ketkä osaavat nämä ilmejutut.

Paparazzi, järkyttynyt uhri ja huomaamaton vihreä täti.

Sama homma koskee myös kuvauskulisseja.

"Skimpy ylös ennen ku valut lattialle." eli mikä on ratkaisu kun nukke on liian pitkä mahtuakseen seisomaan lokerikon päällä hyllyssä edes vaikka on ratsastusasennossa.

...ja kuten hyvin tiedetään, spontaani tilannekomiikka on parasta huumoria.

Tämän jälkeen Ohari repesi. Tämä kuva on osa kuvasarjaa joka pitäisi joskus kai julkaista kokonaisuudessaan...

Tämäkin taisi olla vahinko. Lopputulos ei näytä niin huvittavalta, koska eihän väkivalta ja toisten kiusaaminen ole jees.

Tuon enempää en näitä löytänyt. Lisää kaatuilevia nukkeja löytyy välillä mm. Devarista, kun sinnekin hevosmallarit julkaisevat kuviaan.

Mitkä olivat ensimmäiset hevosmallini?

Idea tähän tuli kaverilta jonka nettinimi on Rigtan, kiitos siitä! Mietin siis kysymyspostauksen tekoa, ja ilmoitin kaveriporukalle että kysymyksiä saa laittaa sitä varten. No, osasta niistä saisi vallan hyvin omia erillisiä postauksiaan, mikä ainakin edistäisi blogin aktiivisuutta. Siispä, Rigtan kysyi "Muistatko mikä on sun ihan eka heppamalli?" ja pidin kysymystä hyvänä. Se olisi kuitenkin sellaisenaan liian helposti vastattava, ja se helppo vastaus voi löytyä helposti vähän joka puolelta... Ehkä. Joten vaikeutin asiaa ja samalla päätin tehdä postauksesta toivottavasti kiinnostavamman. 

Toki muistan ensimmäiset heppani. Päätin, että pelkän yhden tai parin konin mainitsemisen sijaan kertoisin, mitkä olivat ensimmäisiä ei vain ylipäänsä muovihevosina, vaan myös niiden merkissä, skaalassa ja muissa ominaisuuksissa. Kas niin! Nyt lopetan alkujaarittelut ja menen asiaan. Nauttikeeha!

Ihan ensimmäinen muovihevoseni oli lelu, merkiltään Grand Champions ja kuului Feed 'n' Nuzzle -sarjaan. Linkatun sivuston mukaan mallin nimi oli All the Moves. Taisimme veljeni kanssa saada tällaiset syntymäpäivälahjaksi, ajankohta oli siis jonkun vuoden alku 2000-luvun ekan vuosikymmenen ekoina vuosina. Luulen olleemme silloin ehkä seitsemän, mikä tarkoittaisi, että vuosi oli 2002. Siitä on pitkä aika! Annoin omalle kaakilleni nimeksi Salama, ja totta kai omistan sen edelleen. Itse asiassa se taitaa olla pesukarsinoineen päivineen esillä jossain päin mallailuhuonettani, tosin siinä edessä voi olla lauma muita Grändejä ja vastaavanlaisia. 

Salama.

Siinä oli siis ensimmäinen Grändini. Mitä sitten seuraavaksi? Schleich? No vaikka se. Löysimme Schleichit ensimmäistä kertaa jollain reissulla 2000-luvun alkuvuosina, kuitenkin sen jälkeen kun nuo Grand Championsit olivat jo tuttuja. Minä ostin shireruunan ja tinkervarsan, veljeni osti hannovertamman ja holsteinvarsan. Olimme ihan häkeltyneitä näiden realistisuudesta, muistan muunmuassa kuinka veli huomautti miten näille on muotoiltu myös kavioiden alapuoli ja päkiäiset oikein. Se ei ole ihan itsestäänselvää leluhevosilla, ja jopa Breyereillä on usein ihan lättänät kavionpohjat. Annoin shireruunalleni nimeksi Myntti, ja tinkervarsasta tuli Paind. Myntin nimestä tykkään edelleen, mutta tuo varsa on nimetty tosi mielikuvituksettomasti. No, olimme lapsia. 

Myntin korvissa on edesmenneen Figaro-kissani aiheuttamia puremajälkiä. Se voi lisätä mallin tunnearvoa.

 

Paind.

Schleichit ovat helposti saatavilla ja niitä löytyy nykyään joka kaupungista ja isoimmista kaupoista, mutta samaa ei voi sanoa muista saman kokoluokan ja saman materiaalin merkeistä. Jo ammoin sain käsiini Safari Winner's Circle -sarjan hevosia, jotka hankittiin Lahjakkaasta, ja ensimmäisen ja edelleen ainoan Paponi ostin jollain reissulla Helsingistä (vuosi taisi olla 2017). Myös classic-skaalaan sopivia Safareita (sarja Blue Ribbon) on, ja omistan sellaisia kaksi. Nekin ovat tietenkin Lahjakkaasta saatuja. WIAn hevosia sain vasta viime vuonna ja äskettäin julkaisin niistä postauksen. 

Safari Winner's Circle -sarjan andalusialainen.

Papo.

Safari Blue Ribbon -sarjan hannover ja quarter.

Millos sitten sain käsiini Breyereitä... Hmmm. Ihan ensimmäinen moinen minulle tuli vuonna 2010. Olimme silloin reissulla Tampereella ja kolusimme kirpputoreja. Sekosin kun bongasin jostain pöydästä harmaan PAMin (Proud Arabian Mare) sekä pari muuta Breyeriä. En ollut ikinä ennen nähnyt merkin koneja oikeassa elämässä, ja näköjään silti tunnistin ne enkä edes tainnut tarkistella onko niissä brändin leimoja tai muita aitoustodisteita (niistäkin voisi kirjoittaa postauksen... vaikka Pienoiskavioon). PAM oli ihan kulunut ja moskainen, mutta hällä väliä, halusin sen koska se oli Breyeri! Tuohon aikaan ja kauan sen jälkeenkin minulle kelpasi ihan mikä hyvänsä Breyer kunnosta riippumatta, koska niiden hankkiminen oli tuskallisen vaikeaa eikä nirsoilulle ollut sijaa. Nykyisin tilanne on vähän muuttunut, ja voin kitsastella kun ikkunashoppailen Breyereitä nettikirppareilta. 

Kellastunut mummeli.

Toinen tuolta reissulta mukaan lähtenyt Breyeri oli ruunikko shettistamma, joka meni veljelleni. En tiedä miksi päätin että hän saa sen, kun olisin voinut ostaa molemmat ihan hyvin vain itsellenikin. Jaa'a. Shettistamma ei ole mallina kauhean kiinnostava, joten näin vuosia myöhemmin kysyin veljeltä, haluaisiko hän luopua siitä. Vastaukseksi tuli hyvin kiivas EI. 

Tuo riimu on eräs vanhimmista mitä olen tehnyt, ja väri on täysi vitsi - minä ja veli emme ole vaaleanpunaisen ystäviä, joten totta kai kiusasin häntä tekemällä ponille vaaleanpunaisen riimun. Siitäkään veli ei halua luopua.

Vuonna 2016 tapahtui jotain ihan hullua, ja sain tietää että paikallinen Hankkija omasi valikoimissaan jonkin verran Breyereitä. (Tietenkään kauppa ei enää myy niitä.) Tarjolla oli vain kahta skaalaa eikä ollenkaan traditionaleja. Ostin siinä siis ensimmäiset stablemateni. Taisin meuhkata näistä jollain julkaisulla DeviantARTissa, ainakin mielikuvan mukaan, mutta blogista en löytänyt näihin viittaavaa tekstiä. Itse asiassa ainoa stablemate scale -tagillinen tekstini on julkaistu tänä vuonna. 

Kierrätin pakkauksen askartelemalla siitä hyllyn Rottahuoneeseen, joka on kirjahyllyyn kasattu pienoishuone.

 

Lasken ensimmäisiin myös sen kerran, kun sain traditional-koon Breyereitä ensi kertaa uutena. Nämä ostettiin Lahjakkaasta loppuvuonna 2016, ja olihan se siistiä saada ne vihdoin käsiinsä ja oikeasti katsoa, millaisia nykytason Breyerit ovat reaalielämässä. Riemuilin näistä sen verran paljon, että tein asiasta silloin blogitekstin. (Tuo edellä listattu PAM ei sovi ainoaksi listauskelpoiseksi ekaksi, koska se on julkaistu kaiketi 1970-luvulla ja on siksi hyvin karhea sekä muotoilun että maalin puolesta. Uudemmat mallit ovat yksityiskohtaisempia ja monessa paikkaa oikeellisempia.) Lisäksi halusin nimenomaan liikkumisasentoon muotoiltuja hevosia, koska siihenastisista traditionaleistani löytyi kaksi paikallaan seisovaa ja pari aika tökerössä liikeasennossa olevaa kaakkia. En alkuun antanut näille uusia nimiä, mutta mustasta tuli lopulta Wishmeluck eli Vissy ja ruunikosta Overkill eli Killi. Molemmilla on minulle edelleen paljon tunnearvoa ja etenkin Vissy lukeutuu kaiken kaikkiaan lemppareihini. 

Vissy.

Killi.

Minulla on kolme traditional-skaalan kustomia, jotka ovat toki omaa tekoani. Niistä ensimmäinen oli Spilled Ink eli Spilli. Olin työstänyt sitä kai useamman vuoden enkä ollut mihinkään tyytyväinen, mutta sain sen valmiiksi huhtikuussa 2017. Kaksi muutakin saman skaalan kustomia valmistui tuona vuonna, ja niistä ja Spillistä näkee etten vielä ollut ainakaan kokeillut Vallejon mattalakkaa. En suoraan sanottuna tykkää näistä kolmesta kauheasti, mitä nyt Spillillä on ihan hyvä ilme jos sivusta katsoo. 

Musta splashed white valkopäällä on yksi lempivärityksistäni hevosilla, joten tietysti maalasin Spillin sellaiseksi.

Entäs sitten ensimmäinen kokonaan itse tehty hevonen (original sculpture eli OSC)? Se on tietenkin Passmore! Samoihin aikoihin tein toki Tildaakin, mutta teknisesti Passi tuli aloitettua  ja saatua valmiiksi ennen sitä. En myöskään laske tähän jotain pienemmän mittakaavan originaalia joka ei koskaan edennyt edes maalauskuntoon asti. Passi on ihan kaamean ruma ja lienee ymmärrettävää, etten kuvaa sitä juurikaan. Voisi se olla huonompikin, juu, mutta minä olen perfektionisti isoilla unelmilla, ja on aika ankeaa jos omatekoinen koni ei vastaa edes vähän niitä vaatimuksia joita minulla sille oli. 

Nnnoh... Ensimmäinen Mini Whinnies -sarjan Breyerini taisi olla Traveller. Se tuli minulle 2019, kun yhdysvaltalainen ystäväni ja fellow blogger, Mariah, postitti sen minulle. Halusin maksaa hänelle takaisin tekemällä tackia, ja loppu on historiaa. Sittemmin hän on lähettänyt minulle ihan tajuttoman määrän eri skaalojen Breyereitä ja kaikenlaista oheisroinaa, josta osa kyllä mainitaan tässä postauksessa. 

Pieni maaailmanmatkailija!

Ensimmäinen taalainmaanhevoseni - kyllä, omistan sellaisenkin! - tuli... kun isosisarus osti sen tuliaiseksi joltain reissulta Ruotsista. Vuosi taisi olla 2023. Koni on pieni kuulemma siksi, koska itsekin olen usein ostanut hänelle lahjaksi kaikkea minikokoista, esimerkiksi pikkuruisen juustoraastimen. Tokikaan taalainmaanhevonen ei ole varsinainen pienoismalli, mutta listaan sen tänne siitä huolimatta. Ja kokoa sillä on juuri sopivasti saman verran kuin micro mini -skaalan Mini Whinnyillä.

En omista montaakaan toisten tekemää kustomia tai repainttia, enkä mitenkään monelta tekijältä. Ekat tällaiseni ovat varmasti Ninksu ja Pallero, joiden maalaaja on Kave. Pojat saapuivat minulle tradepaketissa vuonna 2020, ja olivat pony pouchien sisällä. (Pony pouchit ovat eräänlaisia hevosmallien makuupusseja, joissa niitä on turvallista kuljettaa esimerkiksi näyttelyihin tai jos käy ulkokuvaamassa.) Nämä stablematet ovat ehdottomasti eräitä kokoelmani helmiä!

Vasemmalla Ninksu ja oikealla Pallero.

Jos selaa amerikkalaisten hevosmalliblogeja, voi huomata miten lähes kaikki kustomit ja repaintit on tehty Breyereistä. Näin Suomessa uhrien merkkivalikoima on perinteisesti laajempi, ja ainakin itse olen - kaikkien niiden nukka- ja barbikaakkien jälkeen - odottanut paljon tilaisuutta saada kustomoida jotain juuri Breyereistä. Valmiiksi on päätynyt vasta yksi koni, ja sekin on skaalassa stablemate. Kyseessä on NaMoPaiMo 2021 -mallini Torsti. Ja kuten näkyy, Torsti on vain maalattu, yhtään massaa en ole siihen lisännyt. 

Ensimmäinen rajoitetun erän Breyerini saattaa olla Nevermore, jonka sain tradessa Taatelilta. Ajankohta taisi olla alkuvuonna 2024. Samalla tapasin kyseisen kaverin reaalielämässä, mikä on myös historiallista, koska se oli ensimmäinen kerta kun tapasin toisen hevosmallarin reaalielämässä. Olimme olleet Taatelin kanssa jo vuosia nettikavereita, joten oli jo aikakin tavata oikeasti. (Toki minulla on myös hevosmallaileva veli, mutta hänen kanssaan kasvamista ei tähän lasketa eikä hän edes keräile Breyereitä.) Mallina Nevermore edustaa rajoitettua erää ja on kaiketi tosi haluttu, joten taidan olla onnekas. Se on myös osa Breyerin halloweenmallisarjaa, jonka muita edustajia minulla ei ole. Jostain syystä minun Nevermoreni sai täällä tallinimekseen... Lahja. Se ei ehkä ihan sovi mallille, mutta katsotaan josko nimi sitten vain jämähtää, minkä jälkeen sen vaihtaminen ei vain tule enää kyseeseen. 

Olisikohan listaan vielä muuta lisättävää? Ei varmaankaan. Haluan olla tässä kriittinen ja välttää sellaista, että listaisin mallejani liian kevyin perustein. Hyvänä esimerkkinä olisi Templado - se oli meikäläisen "hobby grail" eli malli jota olen himoinnut kauan ja joka on ollut vaikea saada. Mutta se ei ole ensimmäinen mallini, eikä edusta mitään muutakaan kategoriaa jossa se olisi, no, ensimmäinen, paitsi ehkä se grailhomma. Mutta en minä ostele mitään Breyeriä tuosta noin vaan, kyllä ne ovat kaikki ihan halutusti hankittuja ja paljon pidettyjä. Tunnearvo ennen Templadoa hankituilla on ihan yhtä suuri kuin silläkin, joten en listaa sitä tähän.  

Tuon kappaleen kirjoitettuani tajusin, että onhan minulla vielä listattavaa! Minulla on yksi Stone! Ja se on tietenkin samalla ensimmäiseni. Se tuli samassa satsissa kuin ne aiemmin mainitus WIAt ja lähettäjä oli siis Vanilje. Kiittelen taas.

Tälle voipullalle pitää tehdä oma postauksensa.

 Jospa tämä postaus olisi nyt tässä. Lisää tekstinaiheita keksittäköön.

Traditional-suitsien evoluutio, osa 4.

Neljäs osa traditional-skaalan suitsieni evoluutiosarjaan. Ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs osa. 

Helmikuun seitsemäntenä vuonna 2023 tein suitset, jotka ovat toiset "puskasuitset" mitä olen ikinä tehnyt. Samalla nämä olivat testiräpellys, koska, no, asia ei mennyt heti putkeen enkä varmaankaan tule käyttämään näitä suitsia kauheasti kun kuvaan. Mutta ainakin voin jatkossa katsoa tästä mittoja ja sen miten remmit on koostettu. 

Nykyisin käytän ketjuohjia usein kun kuvaan suitsia arkistoihini, siis dokumentointitarkoituksessa.

Tämä nahkalaatu ei ole parasta hevosmallikamppeisiin.

Ensimmäinen ruskea ponihackamore tekeytyi samoihin aikoihin tuon puskasuitsituksen ja monen muunkin kanssa. Tästä ei ole kuvia!!

Nostalgisointi jatkui, ja tein jotkut harmaat suitset, tietojen perusteella toiset ikinä, mitä puoliverikokoon tulee. Suitsitus on ruma ja simppeli: nauha on suttuista, ei splittiä, otsiksessa on ovaalirenkaat erottimina ja... Soljet ovat kasit! Noissa soljissa tämä oli toinen laatuaan. Lisäksi väriyhdistelmä on kaamea... En tykkää yhdistää harmaaseen keltaista tai kultaa enkä varsinkaan vaaleanliilaa. Liila eli sellainen hyvin laimea violetin sävy on varmaan se väri jota inhoan eniten, jopa enemmän kuin jotain pinkin sävyä, enkä ehkä halua ostaa enää yhtään satiininauhaa siinä värissä. Samaan aikaan voimakas syvä tummanvioletti on ehdoton lempivärini. 

Nauhan suttuisuus johtuu tylsästä veitsenterästä, jolla niitä leikkelin.

Harmaat isokylmäverisuitset omaavat myös debyyttiosia: harvinaisen leveä turpis, ja sitten se että tuossa turparemmissä on nahkainen pidike (joka ei näy kuvassa). Ja otsaremmi on tai oli vaaleansinistä laatusatiininauhaa ja liian pitkä, eli jos joku haluaa narista siitä niin ei, en ole sokea asialle. 

Mustat pvperussuitset nro 26. ovat muuten peruskamaa, mutta laitoin näihin mustat irtopidikkeet. Pitää se mustakin kukkalanka johonkin käyttää... 

Materiaalinostalgisointi jatkui, kun kasasin ison kylmäverihackamoren huonommista nahkalaaduista. Päätin joskus, etten enää käytä näitä vanhoja suttunahkanauhoja mihinkään kuolaimelliseen, koska ne vain sotkevat kuolainten teipit. Hyvä päätös - ja hackamoreja on jotenkin rentoa tehdä!

Helmikuun lopussa 2023 tein ensimmäiset crossunder-suitseni ikinä. Ne ovat monikossa, koska mittojen kanssa meni osittain ojasta allikkoon ja kokosin lopulta kahdet eri suitset. Lisäksi toisissa näistä on ensimmäistä kertaa ikinä poskiremmit, joissa on kuolainkoukkujen tilalla soljet! Tyhmintä on, ettei moiselle olisi mitään tarvetta edes... No, onpahan jotain ylimääräistä katseltavaa. Ja koska sovitin isomman virityksen Lantulle, oli minun pakko lisätä mukaan ylimääräinen leukaremmi, kiitos sen hankalan niskan mikä tuolla moldilla tosiaan on. Haluan huomauttaa, että Kaven blogista oli apua kun pohdin miten crossunderit kannattaa tehdä.

 

Heti perään tein ensimmäisen sidepullini! Noiden crossunderien kanssa piti tehdä moni juttu jatkuvasti uusiksi, mutta sitä vastoin tämä sidepulli meni aikalailla kerrasta nappiin. Ja se istuu Lantulle just hyvin. Harmi kun sillä on jo ennestään omat suitset... 

Maaliskuun 2023 alussa tein ensimmäiset suitseni joissa on poronnahkaa. Nauha oli ostettu jo aikaa sitten, mutta aika kauan meni että sain tehtyä siitä jotain. Ja opin, että poronauha on ihanaa! Siis silloin kun se on hyvästä kohdasta vuotaa tai jotain, nimittäin yksi nauha ohentui juuri hyvin ja toinen meni vain palasiksi, jos muistan oikein. No, niistä paloistakin pystyi silti tekemään jotain, esimerkiksi pidikkeitä. Punaisen poronauhasuitsituksen turpis on mahdollisesti ensimmäinen kaksin kerroin menevä, johon tungin mukaan pehmusteen. Muistaakseni jouduin piirtämään itselleni apukuvan sen koostamiseksi, koska aivoni eivät aina tajua missä järjestyksessä jotain on tarkoitus tehdä. 

Noihin tuli myös ensimmäisenä remmi, jolle annoin nimeksi vakaaja. Se on tavallaan kankihihnan vastapari, ja takaa etteivät kankivarret käänny ylös. 

Musta ponihackamore nro 1. valmistui samoihin aikoihin porohackamoren kanssa. Tuona aikana taisinkin nypertää kasaan ihan hillittömän rivin näitä kuolaimettomia. Tämä ja jotkut muut hackamoret tein siksi, koska olin tehnyt hackkankia ja turparemmejä, enkä enää ymmärrä miksi ne pitäisi voida erottaa ja samalla yrittää pitää erillään muista samanlaisista. Joihinkin näistä suitsista ei siis ole tarkoitus voida vaihtaa kankia jatkossa. 

Yhdet suitset tein puoliverikokoon, minkä myöhemmin unohdin, ja yritin pukea samat suitset ponille. Mietin miksi nämä osat ovat niin ylipitkiä? No, muunsin ne myöhemmin sopimaan paremmin juuri poneille... Hevosillehan on joka tapauksessa aina enempi kamaa noin muutenkin (se muuten pätee myös oikeahevosmaailmassa). Tässä kohtaa taisin ruveta kyhäämään irrallisia nahkapidikkeitä ihan kunnolla, ja korvasin osan hackamoreturparemmeissä olleista metallisista irtopidikkeistä niillä. Ajatus jostain kovasta tuollaisen painetta aiheuttavan nahkaräpäleen ja hevosen ihon välissä ei tunnu kivalta, joten siksi näin. Ja onhan tämä myös vain realistisempaa. 

Yksissä puoliverikoon hackamoresuitsissa on ylimääräinen irtopidike keskellä turparemmiä, ja olen ympyröinyt sen kollaasissa. Voi siis olla että tämän kohdalla rupesin lisäämään noita ylimääräisiä pidikkeitä, jotta saan turpisten remminpäät kuriin mikäli ne ovat liian pitkiä pysyäkseen aisoissa muuten. 

Tuon vakaajan koukut on tehty kulmikkaiksi, jotta ne istuvat siististi kaksinkertaisen rautalangan ympärille.

Musta pvhackamore nro 5. on uusintaversio ekasta hackamorestani eli Simppiksistä. Jee. Tässä vaiheessa mietin, miten hitossa olen muka pitänyt Simppiksien kankia toimivina? Nehän ovat aivan löysät! Kanget eivät edes täysin vastaa alkuperäisiä, koska en tajua miten tein ne silloin. Hih hii.

Bouncer-moldille on jostain syystä usein ärsyttävää yrittää pukea suitsia, joten kun tein kuolaimettomat suitset kaverini Mariah'n Bouncer-kustomille (jonka hän oli joskus ostanut), päätin ihan suosiolla jättää osia pois. Tässä on vain oleellinen eli turparemmi, kankihihna ja poskiniskaremmi. Ja SILTI se oli hankala. Tämä on ensimmäinen ponihackamoreni johon tein suorakaidesoljet, eli ne olisivat liukusoljet jos en olisi lisännyt mukaan kieliä. 

Sitten tuli kesä. Eli kesään 2023 mennessä nahkaiset (irto)pidikkeet ja vakaajat olivat jo ihan peruskamaa hackamoreissani. 

Yhdessä harmaassa puokkarikoon hackamoressa vakaajaremmi oli yhtä tyhjän kanssa, joten kikkailin sen koukulla kiinni kankihihnaan. En muista pelastiko se mitään. Heti perään olin tehnyt isokylmäverikoon suitset, joissa poskiremmit olivat taas leveämmät kuin leukaremmi, ja siten halusin lisätä poskiremmien solkipaloihin nahkaiset remminpidikkeet. 

Vuoden 2023 viimeinen suitsiräpellys tekeytyi sekin kesällä, tarkalleen kesäkuussa. Se on asteen vanhanmallinen sikäli, ettei siinä ole splittiniskaremmiä. Halusin testata jotain uutta tämän kanssa, ja tein poskiremmien solkipalat kolmemillisestä satiininauhasta! Soljet ovat kielelliset. Koska reijitetyt osat ovat vain nahkaa, ei satiinin käyttö ollut ongelma. Näissä on paikka vakaajaremmille mutta en ole askarrellut niihin moista. 

Vuonna 2024 en tehnyt yhtiäkään suitsia, enkä oikein muutenkaan hevosmallaillut. Kyse ei ollut mistään tahallisesta taukoilusta, vaan taidelamasta ja mielenterveysongelmista. Nämä muovikonikäsityöt nimenomaan auttavat siihen, joten olo ei ollut yhtään hyvä kun olisi ollut tekemistä mutta mitään ei saanut aikaiseksi.

Sitten tuli 2025, ja vaikka taidelama on tätä kirjoittaessani edelleen riesana, se on väistynyt jo jonkin verran. Vuoden ensimmäiset suitset olivat mustanahkainen hackamore, jossa tummanvihreä satiiniotsaremmi. En laita siitä kuvia tähän, koska ensinnäkään siinä ei ollut mitään mullistavaa tai muutoin evoluutiokelpoista, ja toiseksi, se on menossa eräälle amerikkalaiselle. Hän halusi värilisukkeiden pysyvän ylläreinä, joten pelaan varman päälle enkä julkaise siitä kuvia vielä. Sen sijaan saatte nähdä kaikenlaista muuta. 

Ihan oma lukunsa oli tämä helmikuussa tehty ruskea puoliverisidepull, joka... ei tekeytynyt hyvin. Lyhyesti sanottuna sen kasaaminen vei hermoja ja raivostutti, ja mietin miksi edes yritän tehdä mitään tuosta ruskeasta satulanahasta, kun se menee jatkuvasti päin puuta. Tämänkin kanssa tappelin, koska piti tehdä jotain toisille menevää. Vähän samantyyppisiä suitsia olen tehnyt ennenkin, mutta en kuolaimettomina. Lisäksi välttelen ratkaisuja, joissa vaikka soljelliseen poskiremmiin kiinnittyy jokin nahkapala ja siinä on kiinni renkula, kuten tämän poskiremmeissä on - ja hitto, tämän myötä en aio tehdä vastaavanlaisia enää ollenkaan! Siinä sitä evoluutiota, jos missä... 

Tuon renkaallisen poskiremmivirityksen teko symmetriseksi ja mukavasti käytettäväksi on yksinkertaisesti mahdotonta, ainakin minulle. Kerran sitä kokeilee, mutta ei, en halua tehdä enää toiste. Mieluummin teen niin, että se rengas, johon leukaremmin voi kiinnittää, yhdistää poskiremmin ja niskaremmin solkipalan toisiinsa, eikä näiden kanssa tarvita mitään himpuran millimetrinahkapaloja tai sentin pituisia remmejä, joissa ei ole yhtään tilaa reijitykselle ja säätövaralle. No tulipahan kokeiltua ja koettua. 

Pahoittelen puhkipalaneita kuvia, mutta tuo koni on ihan mahtava valkopäänsä kanssa.

Ja kaikki tuo piti tehdä vain siksi, että saisin aikaiseksi sidepullsuitset joissa on vain yksi niskaremmi splitin sijaan. Samalla siihen piti silti saada myös otsaremmi ja leukaremmi. 

Noin kuukauden kuluttua tuosta tein toiset suitset, joihin kokeilin niitä parempia ideoita. Näistä tulikin ihan hyvät, mitä nyt jouduin tekemään jotkut kiinnitykset kokonaan uusiksi. Kuten voidaan nähdä, tuossa ruskeassa sidepullissa poskiremmi kiinnittyy isoon renkaaseen, joka on kiinni turparemmissä ja johon ohjakin laitetaan. Kokeilin samaa tämän mustaoranssin kanssa, koska luulin sen pelaavan hyvin. No ei pelannut, vaan poskikset tuntuivat liian pitkiltä ja valuivatkin turhan alas. Piti sitten aukoa liimauksia ja laittaa poskiremmi turpiksen satiiniosan ympäri. Varsinainen säädettävä, reijitetty osa, on sen päällä irtonaisena, ja pysyy aloillaan lähinä kahden leveän ja napakan nahkapidikkeen avulla. Nekin ovat irtonaisia. Näin minun ei tarvitse yrittää liimata nahkaa ja sitä leveämpää satiinia toisiinsa, kun mitään siistiä liimauskeinoa siihen ei edes ole. Tämä sama tsydeemi on myös tuossa edellisessä, mutta kai on siistimpää mainita mokoman turpisratkaisun debyytti tässä.

Mallasin suitset ensin tälle ruunivoikolle Hallalle, mutta jouduin säätämään kaikki remmit uusiksi sitten kun puettava pää vaihtui. Samalla opin että ainakin yksi solki tai pidike on ihan kamalan ahdas ja sen aukomista kannattaisi siksi välttää. 

Myös tässä suitsituksessa on kaksinkertainen leukaremmi, joka napsaistaan paikalleen koukulla. Renkaat, joihin koukut kiinnitetään, on nyt sijoitettu sillä kivemmalla tavalla jonka tuossa ruskean sidepullin kohdalla kuvailin, ja se kyllä toimii just niin paljon paremmin kuin arvelinkin. Tai no, tiesin sen jo ennen kuin tein koko roskan. 

Tuon jälkeen olenkin tehnyt vain yhdet suitset, eikä niissä ole teknisesti mitään uutta. Ainoa oikeasti uusi juttu on vain se, että tein tämän hackamoren IMTM-projektina. IMTM on lyhenne sellaisesta kuin International Model Tack Month, ja se on joka vuoden huhtikuussa pidettävä varusteentekotempaus. Sen aikana pitäisi siis kasata jotain valmiiksi asti, ja itse koen, että asia pitäisi myös todistaa julkaisemalla kuvat projusta ennen kuin kuukausi vaihtuu. Niin tein!

Nyt olen siis blogittanut sekä riimujeni että suitsieni evoluutiohistoriat. Kehitystä tapahtuu toki edelleen, mutta koen, että perusjutut ovat hanskassa eikä minulla ole mitään kiirettä edetä näiden kanssa vielä pitemmälle - se kun olisi lähinä yksityiskohtien ja muiden lisukkeiden lisäämistä, eikä liittyisi enää varusteen käytettävyyteen, vaan vain sen ulkonäköön. Minulle tärkeintä on, että tackini toimii kuten sen kuuluu, sitä voi säätää ja se sopii sille muovikonille jolle sen yritän pukea.