Aikuinen urpo ja tallileikit

Minäpä tein nyt sellaisen jutun, että perustin Haapasen tallille blogin! Kave onkin jo sen kanta-asiakas (hänen sanojensa perusteella).

Killi, selässä Omar.

Mikä Haapasen talli...? Se on... fiktiivinen talli, joka sijaitsee modelliversumissani.

Nyt älä kysy mikä on modelliversumi. Siitä on tulossa juttua Piekaan! Ja kaiken kukkuraksi Kavekin kerkesi jo blogata omista modelliversumimietinnöistään. Monet asiat ovat pitkälti samoja kuin ne mitä itse usein mietin ja käsittelen.

Olen viime aikoina ollut surkea koostamaan kokopitkää tekstiä, joten katsotaan, miten vaikeaa tämänkin julkaisun tekemisestä tulee. Asiaa kyllä olisi. Ensinnäkin, mistä tuo otsikko tulee? No, kai se selittyy osin sillä, miten epävarmaksi itseni koen tuon uuden blogin sisällön suhteen. Toinen selitys olisi se, etten ole tosikko, joka ei osaisi nauraa itselleen ja omille harrastuksilleen. Koska sitähän modelliversumeilu saati sellaisesta bloggaaminen jollekin asioista mitään ymmärtämättömälle on: urpoa toimintaa, jollaista aikuisen ei kuuluisi tehdä...
(Minulla on myös jokin fiktionjulkaisukriisi meneillään. Se on ollut jo tosi kauan, mitä nyt on lähiaikoina laajentunut koskemaan myös pienoismallijuttuja. Ärsyttävää. Ilmeisesti myös käsittelen sitä osittain tällä tekstillä.)

Olen täysin fine asian kanssa. En itsekään ymmärrä joitakin harrastuksia, ja yksi niistä liittyy yllättäen aika läheisesti pienoismallihevosteluun - en ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmiset tekevät "elokuvia" Breyereillä tai Schleicheillä. Silti koen, että myös nuo "elokuvien" maailmat muodostavat omia modelliversumejaan, näytti se miten omituiselta hyvänsä. Toteutusmuoto nyt vain on erilainen kuin se mitä itse suosisin.

Enkä tietenkään lukisi tätä stillikuva- ja tekstimodelliversumeilua yhtä, no, leikkimismäiseksi touhuksi kuin "elokuvia". Miksikö? Koska stillit eivät liiku, kuten sanakin ilmaisee. Modellihevosvalokuvauksessa ja koko kuvatarinoinnissa voi olla oma viehätyksensä (minulle) juuri siksi, kun siinä on erinäisiä todella rajoittavia elementtejä, jotka on pakko ottaa huomioon; en voi ottaa montaa peräkkäistä kuvaa, jos hevosen asento ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisi. On pakko kikkailla erilaisten kuvakulmien ja rajauksien kanssa, jotta hommaan tulee jokin järki.

Seli seli.

Dreamy.

Mutta eikös pienoismallihevostelu aika pitkälti katakin juuri jotain tuollaista? Mielikuvituksen liikakäyttöä? Ei sitä voi syödä, mutta se tuottaa mielihyvää sille joka sitä harrastaa, ja sen pitäisi olla ookoo.

Olisi ihan mielenkiintoista selvittää jostakin, millaista virkaa ihmispentujen leikeillä on noin niinkuin lajityypillisen aikuiselämän kannalta. Samoja juttuja on tutkittu jonkin verran muilla eläimillä, ja hyvä esimerkki olisivat kissanpentujen saalistusleikit; ne leikkisaalistavat, jotta saavat liikuntaa ja oppivat vaanimaan, hyökkäämään ja tappamaan, ja ovat sitten aikuisina kunnollisia metsästäjiä. Toki leikkikäyttäytymistä näkee melkein kaikissa eläinlajeissa muillakin kuin poikasilla.

Miksipä sitä ei siis näkisi myös aikuisilla ihmisillä? Ainakin Desmond Morrisin mukaan "tutkiva apina on leikkivä apina", eli ihmisten tiedonhalu ja kaiken mahdollisen tutkiskelu olisi vain tavallista pidempään jatkunutta ja lopulta lajityypilliseksi käytökseksi muodostunutta leikkimistä.

Mutta miksi aikuinen ihminen kasaa muovihevosista ja nukeista koostuvaa fiktiivistä maailmaa, ja kirjoittaa siitä blogia? Hyödynkö siitä jotenkin taloudellisesti jossain vaiheessa elämääni?

En osaa sanoa. Taidan vain olla vähän sekaisin - sillä seinähullujahan me hevosmallarit maallikkojen näkökulmasta olemme.

Ylisuuriin kuteisiin hukkuva Asko Haapanen ja Vissy.

Oikea syy on se, kun omaan liikaa mielikuvitusta. Teen paljon maailmoja jo muutenkin, ja tykkään kirjata maailmojeni elämää talteen. Tahdon konkretisoida sitä.

Tykkään pienoismalleista, siis kolmiulotteisista eläinfiguureista jotka on tehty näyttämään siltä miltä kunkin lajin eläimet oikeasti näyttävät. Ja minusta on ihan luonnollista, että kun näitä figuureja kertyy nurkkiin riittävän paljon, niille rupeaa näkemään luonnetta, elämää, maailmaa... Lopulta saan päähäni tarinaideoita, jotka haluan tallettaa jotenkin ja johonkin, etteivät ne unohtuisi ja että minulla olisi jotain todistetta siitä, että joku hahmo on sellainen ja toinen tuollainen. Niin muodostuvat valokuvatarinat ja lopulta koko modelliversumi.

Toisin kuin lasten leikkien ja Breyer -elokuvien tekijöiden jutuissa, minun tarinantekooni ei kuulu mitään ääniä eikä liikkeitä. Kaikki Haapisblogissa näkyvät kuvat ovat stillejä, tilannekuvia. Miksi liikuttaa jotain minkä ei kuulukaan liikkua? Liikkeestä luodaan vain illuusio kuvauskikkoja ja hevosten sekä nukkien asentoja hyödyntäen. Äänistä en edes viitsi sanoa mitään, vähemmästäkin nousevat niskakarvat.

Ja koska realistisuus on minulle tärkeää, teen maailmaa juurikin Breyerin enkä Schleichin valmistamilla hevosilla. Itsestäänselvyys. Toisaalta realistiset hevoset eivät ole edellytys toimivalle modelliversumille, vaan esim. tämä englanninkielinen blogi sisältää ihan kunnon stooreja, vaikka hevoset ovat tyyliteltyjä.

Arsi ja Cage. Tuntuma on tarkoituksella aika lörö.

Teoriassa voisin aivan yhtä hyvin vaikka piirtää juuri noita samoja stooreja, mutta eihän se ole mitenkään päin sama juttu. En voisi myöskään vain kirjoittaa, koska mitä järkeä olisi tehdä modelliheppablogia, jos siihen ei olisi kuvia? Olen erittäin visuaalinen ihminen, enkä pidä itseäni kirjailijatyyppinä ollenkaan. Tarvitsen kuvia. Ja miksi en piirrä sarjakuvia? Siksi, koska en saisi niitä ikinä valmiiksi - kokeiltu on kuulkaa vaikka miten monet kerrat ja ties kuinka nuoresta lähtien!

Yksi muu pointti kolmiulotteisessa fiktiomaailmassa on se, että se on, no, oikeasti olemassa. Kaikki on oikeasti sellaista kuin se on - enkä joudu suunnittelemaan hahmoja sen perusteella, että ne olisivat esimerkiksi helppoja piirtää tai designit sellaisia, että voisin muistaa ne ylipäänsä suht hyvin ulkoa kun kirjoitan. Nämä ovat kriteerejä, jotka dominoivat hahmontekemistäni kaikissa muissa kuin pienoismallivalmisteisessa fiktiossa. Jälkimmäisessä on suuret etunsa; muutenhan nukeissani ei voisi näkyä niin monimutkaisia värityksiä, ja toisekseen hevoslaumassani ei voisi olla yhtäkään appaloosaa (niitä onkin vain yksi, kyllä...).

Miniatyyrimaailman tekeminen vie aikaa. Se ei tule koskaan valmiiksi - eivätkä tule kyllä nuo muutkaan maailmani, sen sanon. Pidän itse paljon siitä, kun jossakin projussa on jatkuvasti jotain tehtävää. Parasta on ehdottomasti se, kun sen maailman pariin eksyminen ei ole kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä! Voin keksiä uusia juttuja ja luoda tarinaa milloin vain saan päähäni niin tehdä. Ja kaikki olisi sitten itse tehtyä, mistä myöskin pidän - en ole koskaan ollut esimerkiksi fanficcien tai fanitaiteiden perään, vaan olen aina halunnut tehdä mahdollisimman paljon vain itse. Oma maailma paras maailma, samoin omat hahmot ovat aina parhaita.

Rankasti käsitelty mustavalkokuva.

Elikkä, käytännössä selitän valokuvatarinointiani sanomalla, että en vain voi olla tekemättä maailmaa tässäkin olomuodossa.

Olen jo päättänyt ruotia tätä muovikonitarinahommeliani ainakin yhden jatko-osan verran, koska lisäroinan tunkeminen tämän litanian sekaan voisi johtaa epätasaisuuksiin. Ja toisaalta koen, että esimerkiksi historiikkipuoli olisi selkeintä esittää kokonaan omana postauksenaan. Jatkoa olisi siis luvassa.