23. helmikuuta 2017

Suttuja

Jees, tälle blogille on käynyt hassusti. Se muuttui hetkellisesti pelkäksi hevosmalliblogiksi, vaikkei sitä sellaiseksi ole sillään edes tarkoitettu. Tämän takia ja ihan monipuolisuusmielessä julkaisen tähän väliin jotain muuta...

Tämän ja parin muun kuvan varalle minulla on suunnitelmia.

Näinollen, let's check some doodles. Yksikään näistä ei tosin taida olla tänä vuonna piirretty... Sain nimittäin kuvattua ne vasta tälleen helmikuussa. Skannerini on hyvä, mutta en ole jostakin syystä jaksanut koskea siihen enää pitkään aikaan. Odotan sitä hetkeä, kun jaksan ja on pakko skannata.

Ketään ei yllättäne että suuri osa sutuista käsittelee heppoja... Ja koska olen kateellinen niille, jotka osaavat kirjuuttaa kokonaisen artikkelin yhden ainoan kuvan ja sen tekovaiheiden ympärille, yritän tehdä itsekin jotain tekstisisältöä näiden oheen. Kuvia lataillessani en vaan tunnu iknä tajuavan, että kun päässä automaattisesti liikkuu mietteitä, voisi ne mietteet yrittää myös blogittaa.


Muunmuassa seuraavat kuvat (kolme) ovat peräisin samalta paperilta. Kuvasin senkin kokonaisena, mutta koska kamera ei koskaan jyrää skannereita laadussa, eikä kuvia voi oikeasti pelastaa julkaisukuntoon kuvankäsittelöyohjelmallakaan, isken tähän muutamat erillisinä. Kuvasin näitä ihan senkin vuoksi, että minulla on jotain tutoriaaliani varten. Luit oikein: olen tekemässä tutoriaalia hevosen piirtämisestä.

Olen piirtänyt hevosia niin hiton kauan, ettei minua aina kiinnosta saattaa kuvia loppuun asti. Muutenkin pidän luonnoksista paljon, niissä on niin paljon potentiaalia ja muuttumisvaraa, ne ovat vaiheessa jossa virheet voi vielä korjata - jossa virheitä ei vielä siten ole samalla tavalla kuin valmiissa kuvassa. En tiedä näkeekö kukaan näistä, miten yritän ajatella aina kolmiulotteisesti, kun piirrän. Tutoriaalissani narisen melko rankasti siitä, miten vääränlaisena pidän kaksiulotteista tapaa opettaa ihmisiä piirtämään eläimiä eri asennoissa ja kulmissa... Kaikki on oikeasti kiinni anatomiatajusta eikä siitä, minkä kokoiselta jokin ruumiinosa näyttää jostakin kulmasta nähtynä.

Ja koska olen pienoismallifanaatikko, voi kuvistani paistaa läpi se että näen jokaisessa kuvassa jotain muovattavaa. Jos siis tulevaisuudessa uskallan hevosen muovata, niin ilmeisesti suunnittelen pahan päivän varalle hirveän pinon suttuja, joista joku tai jotkin voisivat sitten sopia alkupisteeksi.

Tekniikasta en sano mitään, ei siinä ole mitään lyijytäytekynää oudompaa ollut. oletettavasti kuiutenkin kova lyijy, joka selittää sen, miten karseaa näitä oli kuvata ja muokata...

Ympyrät sopivat raakaluonnosteluun, mutta anatomian piirtämiseen niistä ei ole.

Anatomisesti ihan kauhea, mutta jotenkin sen verran sulavamuotoinen että melkein pidän tästä itse.

Pystyynpomppija. Yllättävän lystikäs kuvakulma ja asento piirtää.

Nämä kolme - edelleen samalta paperilta ylempien kanssa - vihjaavat siitä miten kovasti olen kiinnostunut erilaisten jalka-asentojen ja askellajien vaiheiden ilmituomisesta pienoismallissa. Yritän edelleen löytää jonkun uskomattoman smoothin, luontevan tavan hahmotella anatomiat ja raajojen asennot oikein, ja tehdä niistä samalla öveksiksi vedettyjä karikatyyrejä. Tämä selittää myös sen, miksi kaulat voivat näyttää onnettoman nysiltä selkien ollessa kilometrimitoissa - ne ovat puoliverisiä tai muita keppanoita urheiluhevosia, ja minusta ne näyttävät usein tältä!

Ravuri.

Laukkuri.

Kiitolaukkuri... Tätä sutatessani näin päässäni kuvan Breyer traditional -moldista nimeltä Cigar.

Lisäksi olen viimeaikoina yrittänyt käyttää enemmän referenssiä, enkä piirtää typerästi pelkän nähdyn muistamisen varassa. Onneksi raahaan tuota pientä kameraa mukanani joka paikkaan, miksen siis töihinkin. Juuri nyt en ole töissä, mutta kun olin, valkkasin usein jonkin kissakuvista referenssiksi. Oikeastaan tein krokeja puolella järjellä, koska kameran akku ei kestä ikuisuuksia eikä kamera itse käynnissä kuin hetken aikaa... Virransäästöä jee.

Kaikki näistä eivät suinkaan ole reffin kanssa luonnosteltuja, mutta moni. Anatomisesti täysin kököt ovat varmasti päästä.Välineenä jotkin kivat tussit, joista erityisesti punaista käytän luonnosteluun.

Oikean puolen kolme tabbykuvaa ja kolme valkomustaa esittävät kahta omista kissoistamme (Lauha ja Amigo). Piirsin ne ihan tarkoituksella kiusatakseni itseäni kissojen anatomialla, joka on joskus liian hyytelömäinen ymmärrettäväksi. Vasemmalla olevat yksinkertaisemmat luonnokset olen tehnyt päästä.

Tämän paperi pääsi koneelle jo aikoja sitten, eri kuvauskerralla, mutta arvatenkin silloisten kuvien laatu oli niin karsea ettei minusta edes tunnu siltä että kuvasin sillä kertaa mitään... Yritin leikkiä mustekynällä ja häivytyksillä, ja välttää tyypillistä viivavarjostustapaani. Tuli vähän tumpeloita kuvia - siis miksi kaikki muut saavat tuollaisen random häivytysvarjostuksen toimimaan ja näyttämään kivalta, mutta minä en? Olen muutenkin niin paatunut heppapiirtäjä että näköjään sitä kiinnostusta revitään tekniikoista eikä aiheista...

Ja tiedoksi, tuo rautapakkokouluratsastus on minusta todella kaukana siitä, mitä sen olevinaan pitäisi olla. Se on syy siihen, miksi piirrän niin paljon kuvia, missä konilla on kita täynnä metallia ja huoliryppy silmän päällä.


Ponipoika. Jotain alkuperäisrotua se edustaa, kerta on hiirakko ja seepraraitajalkainen, ynnä nokikuvioinenkin.

Sitten kalloja... Tiedän, että nämäkin ovat anatomisesti ihan täynnä kökköjä, mutta ensivilkaisu on kuitenkin se, mikä näiden kanssa ratkaisee. Sitäpaitsi kun olin ihan netittömänä töissä, ei siinä mitään referenssejä nokan edessä (tauollakaan) koskaan ollut... Minusta on myös typerää olettaa että töissä voisi varta vasten piirtää jos se ei kuulu työhön (minulla kuului, mutta se ei liity heppapiirtämisiini yhtään mitenkään, tein omia roskasuttuja aivojen lepuuttamiseksi). Mietin näitä tehdessäni kai kuolaimen paikkaa ja sitä, miten rollkürin käyttö vaikuttaa hevosen anatomiaan ja psyykkiseen tilaan. Missä kuolaimen paikka on, miten törkeästi sitä pystyy käyttämään. Keskivertotallaaja kun ei vissiin yleensä mieti tuollaisia juttuja (anatomiaa) eikä tietenkään sieltä selästä sitä hevosen päätä juurikaan näe, niin... Minua silti kynsii se fakta, että toisinaan, vaikka ihan tietämättömyyden tai onnettomuudenkin seurauksena, voi hevosen alaleualla roikkua kokonaisen ihmisen verran kiloja.

Oikeanpuoleisesta olen tehnyt avatareni...

Koen hevonkallot vaikeiksi piirrettäviksi, kun kuvakulma ei ole se tyypillinen sivuprofiili. Ja siksihän näitä etuviistoja tulee tehdäkin.

Jatkan vähän väliä myös muuan perinnettäni, eli piirrän täysin järjenvastaisia ratsukoita karikatyyrien muodossa. Fysiikan lait kiehtovat... Ja jossakin aivoissani kummittelee halu päästä ratsaille joskus, eritoten niin että haahuilisi pitkiä matkoja maastossa. Minua mikää kouluratsastus tai esteiden pomppiminen kiinnosta... (Nyt älkää lukeko tätä väärin ja olettako, ettenkö tajuaisi, että ratsastusta pitää opetella, kentälläkin. Rehellisesti ottaen myös maastoilu on ihan OK paikka opetella, itse esimerkiksi opin istumaan laukassa oikein nimenomaan maastoillessa. Se on se ympäristö, missä minusta pitäisi ensisijaisesti ratsastaa, joten siellä myös kannattaa opetella mahdollisimman paljon.)

Ylisuuret ratsastajat ja liian pienet, töppöjalkaiset hevoset. Yhdistelmänä se on niin absurdi ja pöljä, epäeettinen... Kaiken lisäksi näillä tumpuilla on myös hirveät kontrollivälineet matkassaan, toisella on tuplakuolaimetkin. Satulavyöt on revitty mahdollisimman tiukalle siksi, ettei kämmin käydessä ja painovoiman uhatessa olisi vaarana ratsastajan keikahtaminen ja satulan mukana meneminen. Ja kyllä, nuo ovat nimenomaan hevosia eivätkä poneja - pieniä ja lyhytjalkaisia vain. Itse piirtotyyliin nyt kuuluu hienoinen isopäisyys.

Alemmassa kuvassa on innokas esteratsastaja, niinikään pienellä lyhytkinttuisella hevosella joka ei liene samalla mielentilalla isäntänsä kanssa. Minkähänlaista laukan ratsastaminen oikeasti olisi noin nysäjalkaisen hevosen selässä istuttuna? Konin selkä ei anakaan tulisi kestämään mitään mäyräkoirarakennetta, se on varma... Piirsin ratsulle ainakin gägit, remonttiturpiksen ja apuohjatkin, kaikki ne siksi koska minusta etenkin kaksi ensinmainittua ovat ihan hirveitä välineitä. Ajatuskin siitä, että jokin remeli on kiedottu juuri nenäluun ohuimman osan päälle on karmea. Ja gägi sitten, no, sehän on vipuvaikuttava nivelkuolain - en näe siinä järkeä sitten yhtään. Usein kuvissa näkee sen olevan tiukalle kiskottu, I mean, ratsastaja roikkuu ohjissa...

Juttutuokio.

Tämä esteratsastaja on autuaan välinpitämätön ratsunsa mukavuutta kohtaan.

Joskus kun tympäännyn piirtämiseen, teen sitä vasurilla. Olen kouluttanut vasenta kättäni piirtokädeksi, ja pikkuhiljaa sekin alkaa tajuamaan mitä siltä odotetaan. Ja toki se on niin, että mikään oikealla kädellä piirretty saddlebredi ei onnistu mutta vasurilla siitä tulee heti ensimmäisenä melko rodunomainen... Eikä edes ole niin tappokarrikoitu kuin tavallisimmat piirtämäni saddlerit. 


Käytin töissä permanettitussia. Mienasin sitten tulla sen kanssa hulluksi, liian hyvä kynä, joten sotkin sillä yhden paperin sitten. Kuvassa on tarkoituksella pientä (tai vähemmän pientä) Lena Furberg -tyylittelyä. Sen piirtäjän sarjakuvia luin pentuna paljon ja tietenkin se vaikutti, mutta olen onneksi päässyt Lenan tyylistä eroon jo aikoja sitten. Nykylogiikallani kaakkini ovat ennemmin rumia ja karmivia eivätkä niinkään söpöjä. Ja se on ihan OK minulle, ruma on joskus parasta.

Tästä tulee todella vahvasti mieleen eräs vanha hahmo, jota ollaan täällä päässä piirrelty jo ehkä kymmenen vuotta. Hui.

Taas yksi töppöjalkainen puoliverinen... En tiedä miksi sillä on arabiriimu. Enkä edelleenkään tiedä miksi hevosella voisi olla päänsä pituiset jalat? Onneksi ei ole, kovin usein siis. Nimittäin on niitä nysäkoipisia tullut joskus netistä vastaan.

Alempi on sitten ihan päinvastainen - pitkäjalkainen saddlebred. Tuollaisia kuikeloita ne ovat yleensä.Syynä siihen on niiden käyttötapa, joka ei ainakaan tee hyvää hevosen rakenteelle. (Normaalisti pidetty ja ratsastettu saddlebred voi näyttää melkein peruspuoliveriseltä. Tosi absurdia että ihminen saa saman rodun edustajan ihan barbiponiksi jollakin "ratsastustyylillä"...)

Mie ihan varmasti kustomoin tälläsen mäykkyhepan joskus - Schleichistä.

Liekö parhaita piirtämiäni saddlereita, kun ottaa huomioon, että löydän jokaisesta suhrustani aina jotain naristavaa. Tässäkin anatomia kökköää, mutta ehkäisin lisäpilaamiset jättämällä konin yksinkertaisemmaksi.


Blöö, mitähä myöhemmi... Lisää sudduja ainakin. Itseasiassa suttuja, joilla voisin avata vähän sitä miten pienoismallivarusteitakin teen.

Ja hmm, mahtaako lukijalaumassa olla mitään kiinnostusta johonkin piirtämiseen liittyvään tutoriaaliin, vinkkipostaukseen tai muuhun moiseen? Aihevalikoimani ei ole kovin ihmeellinen, mutta en toisaalta osaa määrittää yksiselitteisesti mitä "osaan" tai en osaa. Mutta siis jotain liittyen välineisiin, materiaaleihin, anatomiaan, varjostuksiin... Mitä ny päänuppiin pälkähtää. Olen varmaan huonohko heittämään hatusta ideoita, kun olen tässä elämäntavassa niin hukuksissa - visuaalinen taide on kolmas elämäni keskipisteistä (tieteen ja lemmikkien ohella), enkä tiedä millaista on elää esimerkiksi piirtämättä tai katsomatta joka asiaa piirtäjänäkökulmasta.

Myös jotain piirtämisen ja pienoismallailun suhteesta tekisi mieli postata, mutta sekin aihe on niiiiiin pirun laaja ja mutkikas, ynnä limittäinen selitettävä...  

2 kommenttia:

  1. Jotkut vaan osaa :D
    Itse en piirtämisestä oikein mitään ymmärrä. Välillä ajattelen, että olisi kiva oppia piirtämään, mutta piirtäminen on minulle jotenkin vaan tylsää. Lisäksi mulla ei ole minkään tason kuvamuistia tms joten en voi piirtää kuin katsomalla mallia kuvasta, joten siihen se sitten jää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tylsää se on vain siinä vaiheessa, kun inspiraatiota ei ole ja jos on tällänen ku mie eli ei osaa laajentaa mukavuusalueensa ulkopuolelle välillä. Ts. artblock.
      Minä mitään kuvamuisteista tiedä, jokaisella on oma tapansa soveltaa nähtyä ja jokainen oppii ja muistaa eri tahtiin ja eri tavalla ylipäänsä. Hirmu moni käyttää edes jotain kuvaa piirtäessään, mie kuulun kai niihin harvoihin jotka piirtää yleensä aina suoraan päästä.
      (Malli ja referenssikin on eri asioita, tai siis kun teet mallista, jäljennät kuvaa, mutta kun käytät referenssiä, hyödynnät sitä vain apuna. Mallikuvariippuvuutta ei kannata kehittää, sen takia tulee piirtää vähintäänkin joskus ilman sitä. Mielikuvitus kärsii jos ei uskalla piirtää jotain, mitä joku muu ei jo ole tallentanut jollakin tavalla.)

      Ja sen voin sanoa, että piirtäjyys tukee tätä hevosmalliharrastusta todella paljon, ja valokuvausta. Pienoismallin maalaaminen on melkein sama asia kuin kuvan maalaaminen, erona vain se että maalauspohja on kolmiulotteinen ja usein vaikeampi työstää sen takia. Piirtämällä on myös tapana tehdä erilaisia luonnoksia siitä, mitä värejä tai muotoja haluaa hevosmalliinsa tehdä... Mutta kuten on tullut ilmi niin mie en osaa ajatella mitään ilman tätä kuvataidelogiikkaa. ;) Sen ansiosta ylipäänsä teen pienoismalleja, ymmärrän hevosen anatomian päälle edes jotain, olen kiinnostunut väreistä, genetiikasta... Kaikki se perustuu tähän että olen piirtäjätyyppi.

      Oho hups mikä vastaus. Pointtini on vaan se, ettei ihminen osaa mitään opettelematta. Tänään hyvä voi olla ens vuonna kauhea, jos tekijältä kysyy.

      Poista

Kommentoithan vain jos on jotain kunnon asiaa, danke.