Arkistoista: "Onko nää kaikki siun tekemiä?"

Tämä on kaiketi kirjoitettu joskus vuosien 2016 ja 2019 välillä, kun on puhetta originaaleista, muttei tietoa mikä niistä on kyseessä (ihan ensimmäinen jäi kesken, mutta sitten taas on kaksi valmistunutta). En ole ihan tyytyväinen tähän, mutta haluan sen pois tukkimasta luonnoslootaa ja tieto on ihan hyvää (8/2025). Kuvat ovat aikalailla uusia.

Tykkään aika ajoin esitellä blogia ihmisille, joille se ja sen sisältö ovat vieraita. Päädyn joka kerta puhumaan pienoismallihevosista, koska aihe on itselleni olennainen (tärkeä, läheinen) ja haluan jakaa siitä informaatiota, koska hevosmallailu on Suomessa hyvin tuntematon harrastus. Huomaan kyllä, jos ihmistä ei kiinnosta, mutta ainakin levitän tietoa tästä melko kummallisesta harrastuksesta. Lopetan höpinän jos huomaan ettei ihminen selkeästi ole kiinnostunut. 

Breyerin traditional-skaalainen, RR (Regular Run) -sarjan arabiruuna. 

Hyvin äkkiä käy selväksi, että hevosmallailuun liittyy olennaisesti käsillä tekeminen, eli harrastajat valmistavat itse niin varusteita, hevosia kuin kuvausolosuhteitakin. Tämä on jäävuoren huippu. Ja sitten kun olen kertonut, että asioita kuuluu tehdä itse, ihmiset tietenkin kysyvät jokaisen kuvan kohdalla, onko tämä ja tuo heppa minun tekemäni. Joudun joka kerta sanomaan että ei ole. Se voi olla vähän sekavaa ihmiselle, joka on juuri kuullut että kyse on melko käsityöpainotteisesta harrastuksesta.

En voi sanoa tätä keräilyharrastukseksi, että kerään tälläsiä muoviheppoja ja laitan ne hyllyyn. En voi sanoa että teen hevoseni itse. Harva oikeasti tietää mitä kustomointi on ja mitä eroa sillä on a) maalaamisen ja b) kokonaan itse tekemisen kanssa... Kustomointi ei ole pelkkää maalaamista, mutta maalaaminen kuuluu kustomointiin... Ja itse tehtyä konia sanotaan original sculptureksi (tai alkuperäisveistokseksi, suora käännös nääs). Vieläkään ne eivät ymmärrä. Yritä siinä sitten selittää, että ei, en ole itse tehnyt tuota... Mutta tuon olen! Melkein. En ihan. Massailin sitä ja maalasin sen. "Mite sie muokkasit sitä?" Niinpä.

Edelleen keskeneräinen originaali, kyhääjä minä. Skaala traditional, rotu fiktiivinen. 

Eli väännetääs rautalangasta: Kun menet Pienoismallihevoset-sivulle, älä oleta että hevoset olisivat "minun tekemiäni". Suurin osa niistä ei nimittäin ole. Tätä kirjoittaessani (2017-2019?) en ole vielä saanut ensimmäistä originaaliani siihen pisteeseen, että sen voisi blogittaa. Ja se ei piru vie tule olemaan sellainen kuin nuo mitä käytän havainnollistamaan harrastustani.

Ne Pienoismallihevoset-sivun hevoset ovat suurimmalla todennäköisyydellä muovisia, tehtaassa valmistettuja hevosia, keräilyhevosia, tehdasvalmisteisia pienoismallihevosia. Yksi hyvä merkki on Breyer. Toinen sellainen... ei ole ainakaan Schleich, jos nyt siis jollekin herää ensiksi mieleen että eikö ne saksalaiset lelut ollukki harvinaisen hyviä. Ovat ne - siihen asti kunnes parempaan törmätään, ja näin minulle on sitten käynyt jokunen vuosi sitten*.

(* Kyllä huomaa että tämä teksti on kirjoitettu vuosia sitten.)

Breyer RR-sarjan andalusialaistamma, skaala traditional. 

No, tekevätkö hevosmalliharrastajat yhtään hevosia itse, kun kerta selvisi että nämä minun konini ovat muovisia? Kyllä tekevät! Itseasiassa se on edellytys sille, että tällainen keräilijä voi ostaa noin laadukkaita (hevosen näköisiksi muovattuja siis) modelleja. Miten tämä sitten tapahtuu? Muotoilija tekee veistoksen, lähettää sen pienoismallifirmalle (esim. Breyerille), jossa tästä veistoksesta tehdään muotti. Muottia käyttämällä tehdään veistoksesta muovisia kopioita, jotka maalataan ja viedään sen jälkeen myytäviksi. Muovikopiot ovat yleensä onttoja (paitsi jos ovat todella pientä mittakaavaa), jotta materiaalia kuluisi vähemmän ja hevoset olisivat kevyempiä kädelle.

Toinen tapa tehdä hevosia ovat resinit. Tai no, resinillä tarkoitetaan tällaisen tulosta. Tekoprosessi alkaa niinikään veistoksen tekemisellä, ja siitäkin pitäisi sitten tehdä muotti. Valuaineena käytetään hartsia (resin, resiini), joka on kestävää ja ottaa yksityiskohdat huomattavasti paremmin kuin jotkut muovilaadut (Breyerin muovi ei kopioi yksityiskohtia kovin kummoisesti). Resinikopioita tehdään ainakin asiaan perehtyneellä pajalla (tietääkseni Yhdysvalloissa on ainakin pari pajaa jotka ovat tähän erikoistuneet), mutta kai niitä voi ihan kotioloissakin tehdä. Laatu tosin on kovempi siellä pajalla tehtynä, siinä kun kotivalut voivat mennä helpommin pieleen. (Tietoni resinivaluista perustuu resineitä tehneiden ihmisten kanssa käytyihin keskusteluihin. En omaa itse mitään kokemusta näistä!) Eli nyt meillä on veistoksesta otettuja hartsikopioita. Niitä ei yleensä oteta kuin esim. muutamia kymmeniä. Hepparesinit eivät päädy kauppojen hyllyihin, vaan näiden markkinat tapahtuvat täysin hevosmalliharrastuksen sisällä, jossa ihmisillä on jo jonkin verran silmää sille mitä nämä tuotteet ovat. Resinit ovat pirun kalliita, kun ne on tehty hyvin; muotoilu on tarkkaa ja yksityiskohtaista sekä mahdollisimman realistista, mikä kysyy paljon osaamista, aikaa ja vaivaa. Näitä ei siis voi mennä ostamaan lähimmästä Prismasta.

Näitä Breyerin koristeheppoja on sanottu resineiksi. Kokoa on vain vähän enemmän kuin Schleicheillä.

Lisää rautalankaa: Minulla ei ole resineitä. En ole tehnyt sellaisia itse. Mistään konistani ei ole otettu valuja. Resini voi olla myös tehdasvalmisteinen, mutta nämä ovat vain materiaaliltaan hartsisia ja ne myydään valmiina pienoismalleina (tai koristeina, kuten joku voisi sanoa).

Mitä kustomointi on? Hevosen muokkaamista. Yleensä muokattava hevonen on muovinen ja siis tehtaassa valmistettu, esimerkiksi Breyer tai Schleich. Se voi olla myös vanha lelu. Sen maalipinta voi olla kulunut, se voi olla niinkin rikki että joku sanoisi sitä roskaksi. Kustomoitavan hevosen eli uhrin voi ostaa myös täysin uutena. Jotkut kustomoivat myös resineitä, mutta tähän vaaditaan yleensä veistoksen tekijältä lupaa (kaikki eivät halua resineitään uudelleenmuotoiltavan). 

Kustomaatioon kuuluu muunmuassa hevosen jalkojen ja kaulan asennon muuttamista, materiaalin (muovin) poistamista, leikkaamista ja hiomista. Osia voidaan leikata kirjaimellisesti irti ja liittää taas uudelleen, ja osia voi myös leikata toisesta hevosesta ja näin frankensteinata useammasta uhrista yhden uuden hevosen.

Breyerin RR-sarjan quartertamma, skaala traditional. 

Tietoa harrastuksesta ja mm. kustomoinnista ja maalauksesta löytyy Pienoiskaviosta, joka on tehty nimenomaan ihmisten sivistämistä ja opastamista varten. 

Yksityiskohdilla on väliä

Tämä lienee kirjoitettu joskus ennen vuotta 2019, ehkä 2018. Blogger saisi järjestää jonkin tekstinaloitusaikaleiman systeemiinsä. Vuonna 2025 hioin tekstiä vastaamaan paremmin nykytilannetta. Tahdon myös huomauttaa, että koska pidän omia kuolainvirityksiäni valtavirtakeksintöjä parempina, se voi myös näkyä tässä tekstissä turhan hyvin. Sitä ei tarvitse tulkita miksikään kettuiluksi. Olen vain realistinen keksintöni toimivuuden ja käytännöllisyyden suhteen.

Kyyläsin tuossa vähän aikaa sitten Breyerin sivuilta heidän järkkäämiensä kuvauskisojen tuloksia; puhtaasti vain siksi, koska tykkään kuvista ja tuomareiden antamista kommenteista.

Joissakin kuvissa tuomari huomautti yksityiskohdista, jotka laskivat kuvan sijoitusta, esimerkiksi jos varusteessa oli yksityiskohta pielessä, tai jos hevosen asento ei sovi lavastukseen, kerta tarkoitus on saada kaikki näyttämään todenmukaiselta. Takerrun nyt vaikka varusteisiin, koska teen sellaisia itse, ja tykkään tackmakingista asiana.

Melko runsaslukuinen virhe hevosmallikuvauksessa ovat kuolaimet. On totta, ettei niitä ole helppo saada näyttämään siltä kuin hevosella olisi rautaa suussansa, mutta en ymmärrä, miksi todella räikeät kämmit ovat niin tavallisia, vaikka käytettävissä olisikin jokin 'kiinnitysmekanismi'. Kuolainta ei tokikaan tule liimata konin suupieleen, se pitää voida irrottaa.

Kaikki eivät käytä tacky waxia, sinitarraa, rautalankaa, kumilankaa, mitä ikinä päähän ponnahtaakaan. Leikeissä ei ole mitään väliä sillä, onko kuolain oikeasti paikallaan vai ei, mutta tässä on kyse pienoismalleista.

Jos ihminen on edes joskus tutkinut hevosalaa vähän talutusratsastustuntia pitemmälle, lienee yksi ekoista opittavista se, miten kuolain sijoitetaan hevosen suuhun.

OK, mennään asiaan: minua nyppii nyt se, miksi ihmiset toistuvasti laiminlyövät muovikoniensa varusteiden yksityiskohdat, ja niistä eritoten kuolaimet. Kuolainten pukeminen on oma lukunsa vain siksi, koska se on juttu, jota ei oikeastaan voi kopioida 1:1-koosta miniatyyriksi, koska hienoimmillakaan pienoismalleilla ei yleensä ole aukinaisia suita. Eikä sitä saa sahata auki, se näyttäisi urpolta.

Rollo on kustomoitu lelusta, jolla oli suu valmiiksi auki.

Kyllä, nyt joku varmasti kitisee ja kihisee, että "taas se luulee olevansa true-hevosmallari ja nipottaa asiasta, josta ei itsekään mitään tiedä, ja ottaa kaiken liian tosissaan". Eöö, kyllä muuten tiedän. Anatomia ja tietokirjallisuus ovat intohimojani, ja rähisen tästä siksi, koska pentele tiedän miten ison virheen jengi kokoajan tekee. Enkä tajua, miksei muovihevosia voisi ottaa tosissaan. En otakaan, nimittäin liian! Mutta eivät nämä mitään lelujakaan kyllä ole.

Pienoismallihevosharrastuksen idea on periaatteessa olla fotorealistista maalaustaidetta, mutta vain kolmiulotteisena. Se tiivistää minulle kaiken. Toinen tapa on ajatella, että kaiken pitää olla mahdollisimman yhtäläistä 1:1-maailmaan verrattuna - ainoa ero on se, että pienoismalli on paljon pienempi eikä yksikään osapuoli ole elävä, ja esimerkiksi lavastetut tilanteet voivat vaikuttaa pysäytyskuvilta.

Niin ollen... Voin ihan hyvin narista siitä, miten kuolaimet laitetaan. Tehän tiedätte, että hevosella on suussa hammasloma? Hyvä. Suupieli ei yllä poskihampaisiin asti. Perinteisesti kuolaimet puetaan siten, että suupieleen tulee ryppy tai pari, mutta nykyisin juttua on alettu kyseenalaistaa, eikä kurttua tarvita ollenkaan. Länkkärissä rauta sijoittuu muutenkin vähän alemmas kuin enkkusuitsituksessa.

Muutenkin on tosi tavallista nähdä hevosmallikuvia, joissa varusteet on puettu pieleen. En tiedä miten toiset sen tekevät, mutta usein varusteet näyttävät siltä kuin ne olisi vain pikaisesti läimitty hevosen ylle. Kuulkaa, jos teette noin, se ei ole oikein. Vaikka varuste olisi tehty sopimaan tietylle mallille, se voi silti mennä säilytyksessä epämuotoon ja vaatia siksi jonkinlaista asettelua. Asettelulla tarkoitan remmien oikomista ja kiskomista pihdeillä tai pinseteillä siistiksi. Se on työlästä hommaa ja tappaa hermoja ja käsivoimia, mutta on tuloksen arvoista.

Tyypillisesti kuolaimet puetaan pienoismallille liian alas. Siis aivan liian alas. En tajua miten niin voi käydä. Jos suitset ovat liian suuret tai pitkät jollekin yksilölle, kannattaa säätää tai muokata ne sopiviksi tai jopa vaihtaa sellaisiin, jotka sopivat!

Tässä kuolain ja turparemmi ovat sijoitettuna liian alas. En ikinä järjestä tällaisia sattumalta, joten minulla on erillinen kuvakansio suitsituskämmeille.

Joskus vuosikausia sitten keksin, että hei, voin yksinkertaistaa suitsentekorupeamaa, kun kiinnitän turparemmin kuolainposkihihnoihin. Työmäärä väheni, mutta turpiksen ja kuolaimen sijoittelu olikin pientä - siis vähemmän pientä - arpapeliä ja tappelua. Jos turpis oli riittävän ylhäällä, saattoi kuolain olla edelleen liian alhaalla, tai sitten näiden välinen mitta ei vain ollut pätkääkään sopiva. Syy tähän olivat liian pitkän koukut (joilla kiinnitän kuolaimet suitsiin, jos haluan niistä vaihdettavat) ja se, että olin liimannut poskiremmit liian hyvin, siis siten, ettei turpiksella ollut liikkumavaraa pituussuunnassa. Miten ratkaisin tämän?

Ratkaisu oli se, että kehitin omanlaisensa koukut juuri kuolainten kiinnitystä varten, enkä laittanut poskiremmeihin liimaa koko matkalle, vaan vain remminpäähän ja siihen, mihin se kiinnittyy - tällä muodostettiin solkipalaan lenkki, jossa on kiinni kuolainkoukku, ja josta myös turpis kulki. Turparemmi voi periaatteessa nousta ja laskea miten lystää, mutta aika hyvin ne kestivät aloillaan kyllä. Lisäksi käytin välirenkaita remminpidikkeinä, jotta solkipalan lenkki olisi pysynyt litteämpänä. (Oikeahevospuolella ravurien suitsissa voi näkyä tämäntapaisia turpiskiinnityksiä, mutta ratsupuolella ei juurikaan. En toistaiseksi pysty pienoismallittamaan mitään ravijuttuja, joten keskityn kokonaan ratsujen varusteisiinkin sitten.)

Tässä näkyy kuolainposkiremmiin sijoitettu välirengas. Olen sittemmin lakannut toimimasta noin, koska sehän on yksinkertaisesti turhaa nykyisin.

Huomautan tähän väliin, siltä varalta jos jollekin ei jo ole selvinnyt, että pitkään kiinnitin kuolaimet "suuhun" Pattexin kontaktiliimalla*. (Älkää säikähtäkö; sanoinhan, ettei kuolainta saa liimata koniin kiinni!) Dippasin kuolainten suukappaleet liimaan ja laitoin/ripustin kuivumaan. Annoin niiden jämähtää koko sen ajan minkä tuhrasin suitsikokonaisuuden tekemiseen. Kun koko roska oli ready, kokosin osat ja puin suitset hepalle. Liima pysyy kuivanakin tahmaisena, tarramaisena, ja jos se ei ime itseensä kaikkea roskaa, se pitää sitkeytensä ja toimii tacky waxina erittäin hyvin. Voin suositella. Ja jos liima alkaa menettää pitoaan, voin laittaa siihen lisää sitä samaa liimaa ja jätän kuivumaan moneksi tunniksi. Sitten se on taas käytettävissä.

(* Koska en löytänyt tuota liimaa enää yhteen aikaan, menin korvaamaan sen kaksipuoleisella teipillä. Sen kanssa ei ainakaan tarvitse odotella kuolainten käyttöönottoa ja itse asiassa se tarttuu hanakammin sormeeni kuin hevosiin, mikä oli yllättävää mutta huojentavaa - maalivaurioiden riski on siis aika pieni. Pattexin kontaktiliima on välillä kuorinut maaleja hepoistani.)

Kuva on ajalta, jolloin vielä käytin kuolainkiinnikkeenä Pattexin kontaktiliimaa. 

Pienoismallin suuta ei yleensä muotoilla kuolainjuttuja varten. Miten siis toimia? Huijaamalla! Kuolain sijoitetaan - oli siinä "suukappale" tai ei - mahdollisimman ylös suupieleen. Suukappaleellisessa kuolaimessa on se hupi, että sen kanssa on helpompi huijata ja siis pidentää suupieltä ja peitellä sitä. Lisäksi se vain kestää paikallaan paremmin, koska suukappaleessa on enemmän pinta-alaa liimalle, ynnä kyseinen osa myös laitetaan siihen huulien muodostamaan uraan.

Kyllähän tuollainen näkyy helposti, mikä syö realismia, mutta minulle se toimii. Suukappaletta voi myös käyttää apuna kun suitsituksessa on osana alaturparemmi, jolla autetaan kuolaimen paikallaanpysymistä - kuten sen on tarkoituskin.

Hyvin vanha suitsitus. Vuonna 2023 kuvasin koko suitsikokoelmani läpi. 

Suukappalekuolain vaan helpottaa elämää niin paljon. Enkä nyt väitä, että helppous olisi ideaali juttu, ikäänkuin pitäisi onnistua aina menemään siitä mistä aita on matalin - sellainen on ihan kekkanan vaikeaa, ellei mahdotonta, tässä harrastuksessa! Itse tappelin kauan sinitarrojen sun muiden kanssa, kunnes keksin tuon suukappalejutun sekä kontaktiliiman (ja opin korvaamaan sen kaksipuoleisella teipillä). Ei ole ikävä sitä aikaa kun vain pähkäilin, millä sinitarran pystyisi korvaamaan, kun oma perfektionismi puskee joka asiassa estämään kaikkea.

Hevosmallareiden keskuudessa yksityiskohtiin panostamista arvostetaan paljon. Suitset ovat sitä kivemmat, mitä enemmän niissä on esimerkiksi koristeita, kun niissä on liukusolkien sijaan reikäremmit, kun nahkaosien reunat on leikattu siististi ja ehkä värjätty, ja niin edelleen. Parhaissa satuloissa on jollakin leikkurityökalulla tehdyt "ompeleet", ja joskus satuloiden osia oikeasti ommellaan. Olen nähnyt vastaavaa tehdyn myös riimuihin ja suitsiin, ja se se on kaukana helposta! Tekisi mieli kokeilla mokomaa joskus itse...

En omista mitään pienoismallikamaa jossa olisi "ompeleita", joten näytän sitten jonkun vanhan suitsidesignin jonka joskus piirsin. En koskaan toteuttanut tämän pohjalta mitään. (Ja kappas, nyt huomasin ettei tuossa ole ollenkaan remminpidikkeitä, paitsi poskiremmeissä!)

Tackmakingissa siis merkitsee paljon kaksi asiaa: yksityiskohdat ja toimivuus/sopivuus.

Yksityiskohdat eivät saa mennä toimivuuden edelle. Ne blingisuitset eivät ole yhtään kivat, jos ne eivät sovi kaakillesi. Varsinkin nuoret ja/tai kokemattomat tekevät paljon päävehkeitä, jotka sopisivat pari kertaa pitempään päähän mutta joissa ei silti ole leveyssuunnassa yhtään löyttä; tarkoitan nyt muunmuassa liian pitkiä riimuja, joissa on ahdas turparemmi. Muunmuassa Schleicheillä tällaista näkyy paljon, mutta ihmiset tyrivät myös Breyereiden kanssa.

En ole itse koskaan ongelmoinut sen kanssa että tekisin liian ahtaita riimuja, vaan tilanne on aina ollut päinvastainen. Kerran yritin tiivistää turparemmiä, enkä tykännyt lopputuloksesta.

Ei se muuten mitään, mutta rakennevirheisen riimun sanominen realistiseksi ja myyntikelpoiseksi on minusta jotenkin käristävää. Kannattaa ensin hioa omaa tekemistään mahdollisimman pitkälle ja ruveta myymään roinaa vasta sitten... 

Pöllöilevät nuket

Tämä postaus on vanha, ja jossittelin sen julkaisua tosi kauan. Syy jossitteluun on tietenkin se, kun kuvissa voi näkyä nakuilevia nukkeja, minä kun en osaa tehdä vaatteita näille. No, me suomalaiset emme ole niin herkkähipiäisiä kuin esimerkiksi amerikkalaiset, joten varoitukseksi riittänee vain tämä alkumaininta. Ja toisaalta, en itse muotoile nukkeihini mitään yksityiskohtia joista ne varoitukset yleensä johtuisivat. Teksti on oikoluettu pari kertaa 2020-luvulla ja ajantasaistettu 1/5/25. Lisäksi haluan mainita, ettei tätä tekstiä pidä lukea otsa kurtussa!

Sain tämän päähäni jatkaessani pitkään luonnoksissa roikkunutta tekstiä. Se käsittelee kasaumia, johon liittyy paljon kuvaamista, joten virheitäkin sattuu. Niitä virheitä voidaan nähdä tässä tekstissä. Tarkennetaan nyt, että virheellä tarkoitan kuvaa, jossa realismi-illuusio rikkoontuu esimerkiksi (tai ainoastaan...) nuken horjuvuuden myötä.

Tästä seurasi valokuvatarina.

Murtuneen näköinen ranne.

Asko varustelokerikossa.

En enää muista mitä tässä tapahtui, mutta tilanne ei ollut suunniteltu.

Seuraavat kuvat ovat "kulissikuvia" yhdestä valokuvatarinasta. Kuten näkyy, Breyerin nuket ovat ehtymätön huumorin lähde olemattomien tasapainoaistiensa ansiosta. Ne repivät mukaansa myös kotisekoiset tyyppini.

Roz istuskeli laatikon päällä, ja Asko oli siinä vieressä, kunnes joltakin lähti tasapaino. Ilmeet (tai Askon ilme).

Roz menetti itsehillintänsä. Tehän tiedätte, että kun tarpeeksi naurattaa, lähtevät jalat alta. (Oikeasti se taisi vain keikahtaa nurin...)

Mitä ihmettä tässä tapahtuu...?! Asko ei kestänyt pystyssä tuona päivänä. Kävelevä huomiotarra saattoi vaikuttaa asioihin.

Kovin paljoa tällaisia kuvia en lie säästänyt, kun pitää etsimällä etsiä... Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö kämmejä kävisi usein. Seuraavassa on ennen-jälkeen -kuvapari. 

Ryhmäkuvissa on omat ongelmansa. Varsinkin jos nukeilla on hännät...

Lopullinen asetelma, josta on useampi eri versio.

Nukkeni myös elävät säilytystiloissa ihan omiaan.

Omar haistelee Viiskytkintä samalla kun muu metallipoppoo joutuu todistamaan tätä. Toiselta tipahti kamerakin käsistä... Onneksi kamerassa on tuo kaularemmi.

Omar ja Ohari jos ketkä osaavat nämä ilmejutut.

Paparazzi, järkyttynyt uhri ja huomaamaton vihreä täti.

Sama homma koskee myös kuvauskulisseja.

"Skimpy ylös ennen ku valut lattialle." eli mikä on ratkaisu kun nukke on liian pitkä mahtuakseen seisomaan lokerikon päällä hyllyssä edes vaikka on ratsastusasennossa.

...ja kuten hyvin tiedetään, spontaani tilannekomiikka on parasta huumoria.

Tämän jälkeen Ohari repesi. Tämä kuva on osa kuvasarjaa joka pitäisi joskus kai julkaista kokonaisuudessaan...

Tämäkin taisi olla vahinko. Lopputulos ei näytä niin huvittavalta, koska eihän väkivalta ja toisten kiusaaminen ole jees.

Tuon enempää en näitä löytänyt. Lisää kaatuilevia nukkeja löytyy välillä mm. Devarista, kun sinnekin hevosmallarit julkaisevat kuviaan.

Mitkä olivat ensimmäiset hevosmallini?

Idea tähän tuli kaverilta jonka nettinimi on Rigtan, kiitos siitä! Mietin siis kysymyspostauksen tekoa, ja ilmoitin kaveriporukalle että kysymyksiä saa laittaa sitä varten. No, osasta niistä saisi vallan hyvin omia erillisiä postauksiaan, mikä ainakin edistäisi blogin aktiivisuutta. Siispä, Rigtan kysyi "Muistatko mikä on sun ihan eka heppamalli?" ja pidin kysymystä hyvänä. Se olisi kuitenkin sellaisenaan liian helposti vastattava, ja se helppo vastaus voi löytyä helposti vähän joka puolelta... Ehkä. Joten vaikeutin asiaa ja samalla päätin tehdä postauksesta toivottavasti kiinnostavamman. 

Toki muistan ensimmäiset heppani. Päätin, että pelkän yhden tai parin konin mainitsemisen sijaan kertoisin, mitkä olivat ensimmäisiä ei vain ylipäänsä muovihevosina, vaan myös niiden merkissä, skaalassa ja muissa ominaisuuksissa. Kas niin! Nyt lopetan alkujaarittelut ja menen asiaan. Nauttikeeha!

Ihan ensimmäinen muovihevoseni oli lelu, merkiltään Grand Champions ja kuului Feed 'n' Nuzzle -sarjaan. Linkatun sivuston mukaan mallin nimi oli All the Moves. Taisimme veljeni kanssa saada tällaiset syntymäpäivälahjaksi, ajankohta oli siis jonkun vuoden alku 2000-luvun ekan vuosikymmenen ekoina vuosina. Luulen olleemme silloin ehkä seitsemän, mikä tarkoittaisi, että vuosi oli 2002. Siitä on pitkä aika! Annoin omalle kaakilleni nimeksi Salama, ja totta kai omistan sen edelleen. Itse asiassa se taitaa olla pesukarsinoineen päivineen esillä jossain päin mallailuhuonettani, tosin siinä edessä voi olla lauma muita Grändejä ja vastaavanlaisia. 

Salama.

Siinä oli siis ensimmäinen Grändini. Mitä sitten seuraavaksi? Schleich? No vaikka se. Löysimme Schleichit ensimmäistä kertaa jollain reissulla 2000-luvun alkuvuosina, kuitenkin sen jälkeen kun nuo Grand Championsit olivat jo tuttuja. Minä ostin shireruunan ja tinkervarsan, veljeni osti hannovertamman ja holsteinvarsan. Olimme ihan häkeltyneitä näiden realistisuudesta, muistan muunmuassa kuinka veli huomautti miten näille on muotoiltu myös kavioiden alapuoli ja päkiäiset oikein. Se ei ole ihan itsestäänselvää leluhevosilla, ja jopa Breyereillä on usein ihan lättänät kavionpohjat. Annoin shireruunalleni nimeksi Myntti, ja tinkervarsasta tuli Paind. Myntin nimestä tykkään edelleen, mutta tuo varsa on nimetty tosi mielikuvituksettomasti. No, olimme lapsia. 

Myntin korvissa on edesmenneen Figaro-kissani aiheuttamia puremajälkiä. Se voi lisätä mallin tunnearvoa.

 

Paind.

Schleichit ovat helposti saatavilla ja niitä löytyy nykyään joka kaupungista ja isoimmista kaupoista, mutta samaa ei voi sanoa muista saman kokoluokan ja saman materiaalin merkeistä. Jo ammoin sain käsiini Safari Winner's Circle -sarjan hevosia, jotka hankittiin Lahjakkaasta, ja ensimmäisen ja edelleen ainoan Paponi ostin jollain reissulla Helsingistä (vuosi taisi olla 2017). Myös classic-skaalaan sopivia Safareita (sarja Blue Ribbon) on, ja omistan sellaisia kaksi. Nekin ovat tietenkin Lahjakkaasta saatuja. WIAn hevosia sain vasta viime vuonna ja äskettäin julkaisin niistä postauksen. 

Safari Winner's Circle -sarjan andalusialainen.

Papo.

Safari Blue Ribbon -sarjan hannover ja quarter.

Millos sitten sain käsiini Breyereitä... Hmmm. Ihan ensimmäinen moinen minulle tuli vuonna 2010. Olimme silloin reissulla Tampereella ja kolusimme kirpputoreja. Sekosin kun bongasin jostain pöydästä harmaan PAMin (Proud Arabian Mare) sekä pari muuta Breyeriä. En ollut ikinä ennen nähnyt merkin koneja oikeassa elämässä, ja näköjään silti tunnistin ne enkä edes tainnut tarkistella onko niissä brändin leimoja tai muita aitoustodisteita (niistäkin voisi kirjoittaa postauksen... vaikka Pienoiskavioon). PAM oli ihan kulunut ja moskainen, mutta hällä väliä, halusin sen koska se oli Breyeri! Tuohon aikaan ja kauan sen jälkeenkin minulle kelpasi ihan mikä hyvänsä Breyer kunnosta riippumatta, koska niiden hankkiminen oli tuskallisen vaikeaa eikä nirsoilulle ollut sijaa. Nykyisin tilanne on vähän muuttunut, ja voin kitsastella kun ikkunashoppailen Breyereitä nettikirppareilta. 

Kellastunut mummeli.

Toinen tuolta reissulta mukaan lähtenyt Breyeri oli ruunikko shettistamma, joka meni veljelleni. En tiedä miksi päätin että hän saa sen, kun olisin voinut ostaa molemmat ihan hyvin vain itsellenikin. Jaa'a. Shettistamma ei ole mallina kauhean kiinnostava, joten näin vuosia myöhemmin kysyin veljeltä, haluaisiko hän luopua siitä. Vastaukseksi tuli hyvin kiivas EI. 

Tuo riimu on eräs vanhimmista mitä olen tehnyt, ja väri on täysi vitsi - minä ja veli emme ole vaaleanpunaisen ystäviä, joten totta kai kiusasin häntä tekemällä ponille vaaleanpunaisen riimun. Siitäkään veli ei halua luopua.

Vuonna 2016 tapahtui jotain ihan hullua, ja sain tietää että paikallinen Hankkija omasi valikoimissaan jonkin verran Breyereitä. (Tietenkään kauppa ei enää myy niitä.) Tarjolla oli vain kahta skaalaa eikä ollenkaan traditionaleja. Ostin siinä siis ensimmäiset stablemateni. Taisin meuhkata näistä jollain julkaisulla DeviantARTissa, ainakin mielikuvan mukaan, mutta blogista en löytänyt näihin viittaavaa tekstiä. Itse asiassa ainoa stablemate scale -tagillinen tekstini on julkaistu tänä vuonna. 

Kierrätin pakkauksen askartelemalla siitä hyllyn Rottahuoneeseen, joka on kirjahyllyyn kasattu pienoishuone.

 

Lasken ensimmäisiin myös sen kerran, kun sain traditional-koon Breyereitä ensi kertaa uutena. Nämä ostettiin Lahjakkaasta loppuvuonna 2016, ja olihan se siistiä saada ne vihdoin käsiinsä ja oikeasti katsoa, millaisia nykytason Breyerit ovat reaalielämässä. Riemuilin näistä sen verran paljon, että tein asiasta silloin blogitekstin. (Tuo edellä listattu PAM ei sovi ainoaksi listauskelpoiseksi ekaksi, koska se on julkaistu kaiketi 1970-luvulla ja on siksi hyvin karhea sekä muotoilun että maalin puolesta. Uudemmat mallit ovat yksityiskohtaisempia ja monessa paikkaa oikeellisempia.) Lisäksi halusin nimenomaan liikkumisasentoon muotoiltuja hevosia, koska siihenastisista traditionaleistani löytyi kaksi paikallaan seisovaa ja pari aika tökerössä liikeasennossa olevaa kaakkia. En alkuun antanut näille uusia nimiä, mutta mustasta tuli lopulta Wishmeluck eli Vissy ja ruunikosta Overkill eli Killi. Molemmilla on minulle edelleen paljon tunnearvoa ja etenkin Vissy lukeutuu kaiken kaikkiaan lemppareihini. 

Vissy.

Killi.

Minulla on kolme traditional-skaalan kustomia, jotka ovat toki omaa tekoani. Niistä ensimmäinen oli Spilled Ink eli Spilli. Olin työstänyt sitä kai useamman vuoden enkä ollut mihinkään tyytyväinen, mutta sain sen valmiiksi huhtikuussa 2017. Kaksi muutakin saman skaalan kustomia valmistui tuona vuonna, ja niistä ja Spillistä näkee etten vielä ollut ainakaan kokeillut Vallejon mattalakkaa. En suoraan sanottuna tykkää näistä kolmesta kauheasti, mitä nyt Spillillä on ihan hyvä ilme jos sivusta katsoo. 

Musta splashed white valkopäällä on yksi lempivärityksistäni hevosilla, joten tietysti maalasin Spillin sellaiseksi.

Entäs sitten ensimmäinen kokonaan itse tehty hevonen (original sculpture eli OSC)? Se on tietenkin Passmore! Samoihin aikoihin tein toki Tildaakin, mutta teknisesti Passi tuli aloitettua  ja saatua valmiiksi ennen sitä. En myöskään laske tähän jotain pienemmän mittakaavan originaalia joka ei koskaan edennyt edes maalauskuntoon asti. Passi on ihan kaamean ruma ja lienee ymmärrettävää, etten kuvaa sitä juurikaan. Voisi se olla huonompikin, juu, mutta minä olen perfektionisti isoilla unelmilla, ja on aika ankeaa jos omatekoinen koni ei vastaa edes vähän niitä vaatimuksia joita minulla sille oli. 

Nnnoh... Ensimmäinen Mini Whinnies -sarjan Breyerini taisi olla Traveller. Se tuli minulle 2019, kun yhdysvaltalainen ystäväni ja fellow blogger, Mariah, postitti sen minulle. Halusin maksaa hänelle takaisin tekemällä tackia, ja loppu on historiaa. Sittemmin hän on lähettänyt minulle ihan tajuttoman määrän eri skaalojen Breyereitä ja kaikenlaista oheisroinaa, josta osa kyllä mainitaan tässä postauksessa. 

Pieni maaailmanmatkailija!

Ensimmäinen taalainmaanhevoseni - kyllä, omistan sellaisenkin! - tuli... kun isosisarus osti sen tuliaiseksi joltain reissulta Ruotsista. Vuosi taisi olla 2023. Koni on pieni kuulemma siksi, koska itsekin olen usein ostanut hänelle lahjaksi kaikkea minikokoista, esimerkiksi pikkuruisen juustoraastimen. Tokikaan taalainmaanhevonen ei ole varsinainen pienoismalli, mutta listaan sen tänne siitä huolimatta. Ja kokoa sillä on juuri sopivasti saman verran kuin micro mini -skaalan Mini Whinnyillä.

En omista montaakaan toisten tekemää kustomia tai repainttia, enkä mitenkään monelta tekijältä. Ekat tällaiseni ovat varmasti Ninksu ja Pallero, joiden maalaaja on Kave. Pojat saapuivat minulle tradepaketissa vuonna 2020, ja olivat pony pouchien sisällä. (Pony pouchit ovat eräänlaisia hevosmallien makuupusseja, joissa niitä on turvallista kuljettaa esimerkiksi näyttelyihin tai jos käy ulkokuvaamassa.) Nämä stablematet ovat ehdottomasti eräitä kokoelmani helmiä!

Vasemmalla Ninksu ja oikealla Pallero.

Jos selaa amerikkalaisten hevosmalliblogeja, voi huomata miten lähes kaikki kustomit ja repaintit on tehty Breyereistä. Näin Suomessa uhrien merkkivalikoima on perinteisesti laajempi, ja ainakin itse olen - kaikkien niiden nukka- ja barbikaakkien jälkeen - odottanut paljon tilaisuutta saada kustomoida jotain juuri Breyereistä. Valmiiksi on päätynyt vasta yksi koni, ja sekin on skaalassa stablemate. Kyseessä on NaMoPaiMo 2021 -mallini Torsti. Ja kuten näkyy, Torsti on vain maalattu, yhtään massaa en ole siihen lisännyt. 

Ensimmäinen rajoitetun erän Breyerini saattaa olla Nevermore, jonka sain tradessa Taatelilta. Ajankohta taisi olla alkuvuonna 2024. Samalla tapasin kyseisen kaverin reaalielämässä, mikä on myös historiallista, koska se oli ensimmäinen kerta kun tapasin toisen hevosmallarin reaalielämässä. Olimme olleet Taatelin kanssa jo vuosia nettikavereita, joten oli jo aikakin tavata oikeasti. (Toki minulla on myös hevosmallaileva veli, mutta hänen kanssaan kasvamista ei tähän lasketa eikä hän edes keräile Breyereitä.) Mallina Nevermore edustaa rajoitettua erää ja on kaiketi tosi haluttu, joten taidan olla onnekas. Se on myös osa Breyerin halloweenmallisarjaa, jonka muita edustajia minulla ei ole. Jostain syystä minun Nevermoreni sai täällä tallinimekseen... Lahja. Se ei ehkä ihan sovi mallille, mutta katsotaan josko nimi sitten vain jämähtää, minkä jälkeen sen vaihtaminen ei vain tule enää kyseeseen. 

Olisikohan listaan vielä muuta lisättävää? Ei varmaankaan. Haluan olla tässä kriittinen ja välttää sellaista, että listaisin mallejani liian kevyin perustein. Hyvänä esimerkkinä olisi Templado - se oli meikäläisen "hobby grail" eli malli jota olen himoinnut kauan ja joka on ollut vaikea saada. Mutta se ei ole ensimmäinen mallini, eikä edusta mitään muutakaan kategoriaa jossa se olisi, no, ensimmäinen, paitsi ehkä se grailhomma. Mutta en minä ostele mitään Breyeriä tuosta noin vaan, kyllä ne ovat kaikki ihan halutusti hankittuja ja paljon pidettyjä. Tunnearvo ennen Templadoa hankituilla on ihan yhtä suuri kuin silläkin, joten en listaa sitä tähän.  

Tuon kappaleen kirjoitettuani tajusin, että onhan minulla vielä listattavaa! Minulla on yksi Stone! Ja se on tietenkin samalla ensimmäiseni. Se tuli samassa satsissa kuin ne aiemmin mainitus WIAt ja lähettäjä oli siis Vanilje. Kiittelen taas.

Tälle voipullalle pitää tehdä oma postauksensa.

 Jospa tämä postaus olisi nyt tässä. Lisää tekstinaiheita keksittäköön.