Uniikein mallini

Kaverin kysymyslistan suomentelu iski taas. Nyt kysymys on "What’s your most unique model?" eli mikä mahtaa olla hevosmalleistani uniikein tai erikoisin. 

Tämä Schleich-friisiori on joistakin kulmista jopa ihan katsottavan näköinen.

Puhutaanko tässä nyt tehdasmalleista vai kustomeista, vai molemmista? Nykyisin on aika vaikea olla oikeasti uniikki ja erilainen, mutta aina välillä tulee vastaan jotain mitä ei olisi ikinä odottanut näkevänsä. Joskus noissa tapauksissa toivoo että se olisi jäänytkin näkemättä. 

Omassa laumassani ei taida olla mitään kovin erikoista... Ainakaan nopeasti katsottuna. Rupesin nääs pohtimaan sellaisia kuin kaverin tekemä savisuokki, jättimostiisi, Tilda... Tuo savinen suomenhevonen on tosiaan ystävän muotoilema, ja hän antoi minun raahata sen kotiini joskus kun kävin kylillä. Se on aika painava joten en ole vieläkään maalannut sitä, vaikka pitäisi - mutta en halua ottaa riskiä että rikkoisin sen, ja tiedän kokemuksesta että painavan mallin maalaaminen tekee todella pahaa niskoille... Jättimostiisista ei tule mitään pitkään aikaan eikä se edes ole yhtenä kappaleena, joten sekin pitää jättää pois laskuista. Jäljelle jää Tilda, pieni ja ruma mostiisitamma jonka muotoilin itse. 

Tildan virallinen nimi on Blue Tears, ja sen rotu on tosiaan mostiisi, sekin minun tekemäni. Mostiisit ovat rakenteeltaan aika huonoja ja rumia eivätkä ole kovin isoja, ja ne on tarkoitettu helpoiksi ratsastaa. Ei tämäkään malli sinänsä kovin ihmeellinen ole, vaikka voikin olla hauska ajatella että se on tällä hetkellä maailman ensimmäinen ja ainoa mostiisia esittävä hevosmalli. Mutta onko se uniikki noin niinkuin pienoismallihevosmaailman mittakaavassa? No on! Eikä ehkä ihan hyvällä tavalla. Sen naamasta tuli ihan kiva, mutta loppuheppa on ihan roskalaatuinen, joten ehkä ymmärrätte miksen jaa kauheasti kuvia tästä kaakista. 

Ja tuo riimukin pitäisi päivittää tai vaihtaa! (Sen ei ole tarkoituskaan sopia Tildalle.)

Tehdasmalleista taas ei löydy mitään kovin erikoista, enkä edes omista mitään niin rajoitetusta erästä tullutta että siihenkään voisi vedota. Ja sitten taas, en ole nähnyt yleensä kuin vain yhden kappaleen kustakin julkaisusta reaalimaailmassa, joten en voi oikeasti verrata omiani mihinkään mitä netistä löytyisi; Breyerin regular run -mallien maalien tummuusaste ja jotkut yksityiskohdat voivat vaihdella aina silloin tällöin, vaikka kyse olisi yhtä oikeaa hevosta esittävästä muotokuvamallista, ja osa ihmisistä keräilee näitä variaatioita. Minäkin ehkä keräisin, jos olisi turhaa tilaa ja rahaa ja tietämystä. 

Kuitenkin tiedän sen verran, että näitä Royjä julkaistiin tosi erilaisissa ruskean sävyissä, ja minun pullani menee sinne vaaleimpaan päätyyn kyseistä janaa.

Voisiko sitten olla jotain mikä on Suomen mittakaavassa harvinaista tai erikoista, esimerkiksi siten ettei kyseistä mallia ole koskaan myyty täällä? Niitä minulla voi ollakin useita, mutta varma en ole. Breyerin 70'th Anniversary Assortment -sarjan hevosia myytiin Lahjakkaassa, PAITSI että sieltä puuttui se voikko saddlebredi melko uudessa moldissa. Minua se kiinnosti, joten ihmettelin miksei sitä ollut kaupan. Inkkariponin kyllä hommasin. Myöhemmin sain tuon anniversaarisaddlebredin Yhdysvalloista, kiitos (tekstin otsikon keksineen) Mariah'n joka auttelee minua näiden hankinnassa vähän väliä. Jouduin suoristamaan vähän hepan jalkoja, mutta muuten se oli ihan valmis valokuvattavaksi.

Kunnon kuvia voikkosaddlerista ei ole, joten laitetaan sitten vintagemallia sen sijaan. Se uudempi moldi taisi muutenkin olla ikäänkuin päivitetty versio tästä (kuvan malli on julkaistu 1960 -luvulla).

Suomalainen kanssamallariystävä ja jonkin verran blogannut Taateli auttoi minua hommaamaan Nevermoren. Se oli hänen, mutta hän halusi luopua siitä, joten sanoin että sen voi antaa minulle jos palkaksi kelpaa vaikka kasa tackia. Niin siinä sitten kävi! Tackin lisäksi Taatelille meni kyllä kassillinen kaikkea muutakin, muunmuassa Beachcomber jonka saamisessa Suomeen autoin. 

Nevermore odottaa vielä kuviaan, mutta onneksi ikuistin sen faktan että Beachcomber on joskus kökkinyt pienoismallihuoneessani!

Minulla ei ole mitään käryä siitä mistä suomalaiset keskimäärin hankkivat Breyerinsä, jos se ei ole Lahjakas. Pitkään se nimittäin varmasti olikin, mutta ei enää kohta. Oletan että jotkut nyttemmin kotia vaihtavat RR -mallit on alunperin hankittu Lahjakkaasta. Mutta RR:t eivät ole spesiaaleja sinänsä, joten katsotaan löytyykö laumastani jotain muuta? Hyvä esimerkki voisivat ehkä olla joulukuusenkoristeiksi tarkoitetut mallit, jotka tuntuvat keraamisilta ja ovat vähän stablemateja isompia. Minulla on näitä kaksi, ornamenttimustangi ja Blue. Molemmat sain Yhdysvalloista. Lahjakaskin on myynyt joitakin koristeita, mutta ei näitä kahta. 

Yksi muu uniikihko koni olisi Old Glory, joka sai uudeksi nimekseen One To Start eli Uuno. En vielä joku aika sitten olisi oikeasti uskonut, että tulen joskus omistamaan Yhdysvaltain lippua esittävän Breyerin, ja vielä moldissa jota on tosi vaikea saada mistään. Tätäkään otusta minulla ei olisi ilman amerikkalaisia kavereita. Moisia arvostaa kyllä toden teolla tässä kohtaa. Modelliversumikuvissa tällainen hevonen voisi kieltämäti olla aika erikoinen, koska tarkoitus on luoda vaikutelma realistisesta ja "todellisesta" tilanteesta, eikä osittain läpikuultava hevonen ole kauhean realistinen! Mutta sehän siinä olisikin huvittavaa.

Yksi muu uniikki heppa laumassani on itseasiassa RR -julkaisu. Tämän omisti joku muu joskus, mutta hän postitti hepan minulle osana tradepakettia jossa piti olla kustomoitavia uhreja. Hän myös sanoi että saan kustomoida tämän jos haluan, mutta itse päätin pitää tamman siinä kunnossa missä se on. Syy? Se on ollut osa entisen omistajansa lapsuuden leikkejä (carpet herd) ja sisältää kauheasti tunnearvoa hänelle, enkä tokikaan halua tuhota tätä tunnearvoa! Silmäkulmassa näkyvä valkoinen laikku on ilmeisesti seurausta irronneesta muovinviipaleesta, eikä tällaisia näy muilla saman mallin julkaisuilla. Minusta se tekee mallista yksilöllisemmän ja kertoo jotain sen historiasta. 

Angel's Lace "Lacey". Nimi on entisen omistajan antama.

Uniikkius on siis hyvin paljon kiinni siitä, miten se määritellään ja mistä näkökulmasta katsotaan. Olen itse sitä mieltä, että on olemassa jonkinlainen normaali; se on jotain mitä on eniten ja joka ei yleensä ole mitään harmillista. Ihmiset yrittävät nykyisin väittää ettei normaalia ole olemassa, mutta on se, kuten juuri sanoin. Minun sektoraaliset heterokromiasilmäni (siniset silmät joista toisessa myös ruskeaa) eivät todennäköisesti ole kovin normaalit, koska tällaisia ei tule vastaan juuri ikinä, vai kui?

Traditional -suitsien evoluutio, osa 3.

Jo kolmas osa tätä sarjaa... Ja lisää varmaan tekeytyy. Ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs osa.

Merkittävä muutos suitsentekooni tuli marraskuun lopussa vuonna 2019, kun sorruin ja kokeilin vääntää kuutionmallisia solkia pihdeillä. Käytin tietysti korupihtejä ja näihin tuli pelkkä solki itsessään, ei kieltä. Tein niistä niin pieniä kuin pystyin, mikä oli ihan ideaali koko sille nauhanleveydelle mistä suitseni teen. Olen nähnyt todisteita siitä että amerikkalaiset ovat joskus tehneet suitsisolkensa näin, ennen kuin Rio Rondot ja vastaavat tekivät solkien vääntämisestä tarpeetonta. Vääntely oli aika hidasta, koska joka reuna pitää tehdä yksitellen ja sitten katsoa että taitoksessa olisi mahdollisimman hyvä suora kulma. Kun solkia oli tarpeeksi, väänsin kasaan muutaman kielen.

Olen aika varma että olin jo tuossa kohtaa keksinyt leikata kieliksi tarkoitettujen langanpätkien lenkeistä neljänneksen pois, jotta se sulkeutuisi pienemmäksi ja sopisi siis paremmin miniskaalaan. Se on asia joka ei ole muuttunut varmaan yhtään vieläkään, koska se toimii. 

Juuri nuo suitset (Värikombo pvperussuitset 3.) olivat vähän ärsyttävät sikäli, että liimasin solkipalat väärin. Se johti siihen etteivät solkien kielet liikkuneet kunnolla, ja kerkesin jo kirota että miten kekkanassa ne jenkit tykkäävät käyttää näitä ja väittävät että tällainen on helpoin solki ikinä? No, taisin aika nopsaan tajuta ettei liimaa saa päästää kiinni metalliosiin. Sen laittaminen siististi on helpommin sanottu kuin tehty. 

En muista paraniko solkipalojen liimaus jo seuraavaan suitsitukseen, mutta se valmistui 1/12/19. Tein nämä suitset ihan ensisijaisesti Namun hevoskohtaisiksi ja terapiasuitsireseptillä. Kyseessä ovat Mustat pvperussuitset nro 18. 

Vuodeksi vaihtui 2020 ja pandemia oli ehkä pahimmillaan, vaan eipä se vaikuttanut minun elämääni juuri yhtään. Ystäväni Mariah (Soul Searcher Studios) oli postittanut minulle pienen Breyer Mini Whinnyn, ja palkaksi siitä halusin tehdä hänelle muunmuassa tackia. Tämä oli siis ensimmäinen tradenpuoliskoni jonka olen hänelle lähettänyt. Solkiuudistus oli jo tapahtunut mutta päätettiin kaverin kanssa laittaa näihin suitsiin (Mustat pvperussuitset nro 19.) vielä vanhanmalliset soljet, jotta niiden käyttö olisi helpompaa. Splittiniskaremmikin niissä on, mutta kuolain kiinnittyy edelleen yksittäiseen poskiniskaremmiin joka kulkee splitin päältä. Nahka on satulanahkaa ja koristeena on punaista satiininauhaa. Alaturpis pitää kuolaimia paikallaan, mutta kaveri kiinnittänee ne silti Tacky Waxilla tai kaksipuoleisella teipillä (joka ei ole alunalkaen minun ideani).

Nykyisin meikäläistä vähän harmittaa että tuo suitsitus on jo noin vanhentunut, mutta toisaalta se on myös aikakapseli. Mariah'lle meni myös yksi senaikainen satula, tai siis satulan palaset. Aion jossain kohtaa kasata kokonaisen satulan ja lähettää sen hänelle niin saa jotain minkä pitäisi ehkä toimiakin (nuo 2020 -kauden satulani jatkojalostuivat nopeasti pitemmälle). 

Suitsilistan nimet hämäsivät, koska välillä unohdan että listaan ruskeita suitsia tummanruskeiksi ja vain ruskeiksi. Muistatteko sen punontanauhaisen, liukusolkisen yksniskasuitsituksen? No, halusin aina tehdä siitä vähän parannetun version satulanahkaisena ja kielisoljilla. Tässä tapauksessa (Rusk pvyksniska 1.) oli erityisen lystiä se kun tein joihinkin solkiin nahkaiset remminpidikkeet. Minulla ei ollut hyvää liimaa mitä niihin käyttäisi tuohon aikaan, enkä tajunnut että liimalla on tosi iso merkitys nahkapidikkeiden tekemisen mukavuudelle ja sujuvuudelle. Siksi välttelin niitä niin paljon. Kahdessa alemmassa kuvassa näkyy mahdollinen ensimmäinen irtopehmuste jonka olen turpiksiin ja suitsiin ylipäänsä lisännyt. Solki kulkee sen läpi. 

Nahkapidikkeistä puheenollen, sellaiset tuli Mustiin pvperussuitsiin nro 20., jotka ovat samalla Vissyn hevoskohtaiset. Tai ainakin olivat, en ole enää varma. Mikä tämän suitsituksen kuvissa pisti silmään oli splittiniskaremmi, jonka niskaosaan olin pujotellut turpisposkiniskaremmin. Ilmeisesti moinen debytoi tässä kohtaa (huhtikuu 2020). Alku on aina hankalaa, ja muistan että tuota yksittäisremmiä oli tosi vaikea tunkea noista lovista läpi, ja rikkoontumisvaara oli suuri. Opin vasta myöhemmin että pelkkien viiltojen sijaan pitää leikata suorakaiteen tai neliön muotoinen pala pois, jolloin yksittäisremmi kulkee siinä kitkattomammin.

Turparemmin pidikkeet ovat kaikki nahkaisia, myös se irtonainen.

Suitsissa voi myös olla liian lyhyt otsaremmi, mikä saattaa olla pääsyy siihen kun tuntuu ettei tämä systeemi istu Vissylle kunnolla. 

Vissyn suitset olivat omana aikanaan parhaat tekemäni, eikä vähiten nahkaisten remminpidikkeitten takia. Nyttemmin vain härkkii se miten kaukana soljista ne ovat, mutta se oli sitä aikaa.  

Edellisessä postauksessa nähtiin mustasta punontanauhasta tehdyt kylmäverisuitset, joissa ei ollut turpista ja jonka otsaremmissä oli punaista satiinia koristeena. No, huhtikuussa 2020 väänsin samanväriset suitset samassa kokoluokassa, mutta nahka on satulanahkaa ja näissä on turparemmi. Joudun aina katsomaan kunnolla kummat ovat kyseessä, koska olen kuvannut näitä jonkin verran samoilla hevosilla ja molemmat ovat saaneet osakseen myös päivittelyä.

Suitsituksen nykytila. Ja kyllä, otsaremmi on liian pitkä ja splitin niskaosa saisi myös olla pitempi, samalla kun reijitetyt osat voisivat olla suhteessa lyhyemmät. Onneksi voin tehdä lisää splittejä ja vaihtaa niitä vanhojen tilalle!

Noiden jälkeen tein hevoskohtaiset suitset Rispulle, joka on kouluratsu. Sille alunperin tekemäni suitset eivät sopineet (koska hevosillani on värimaku, pha), joten piti tekemän jotain missä on punaista... Ja kokeilin tehdä näihin kuutioiden sijaan D:n mallisia solkia, ihan vain testin vuoksi. Soljet ovat ylipäänsä ainoa syy lisätä tämä suitsitus evoluutiopostaukseen, koska muuta mullistavaa niissä ei ole. Opin deesoljista sen että ne ovat melko ahtaat, eikä remmi liu'u niiden läpi niin sujuvasti kuin tasalevyisessä kuutiosoljessa. Rispun suitsiin tuli kaksi splittiniskaremmiä päällekkäin, se on voinut olla ensimmäinen kerta siten.

Voitteko arvata miten simpareen vaikeaa tuon kankihihnan asentaminen oikeaan kohtaan voi olla?! Ja kyllä, se kuuluu juuri tuohon, nivelkuolaimen eteen, EI sen taakse.

Minulla on erillinen kuvakansio sille kun opettelin leikkelemään noita splittien remmilovia. Sen jälkeen rupesin vauhdilla päivittämään jo tehtyjen suitsien niskaremmejä. Se oli kesää 2020, eikä kokonaisia suitsia tainnut rakentua enää kevään jälkeen - ei, piti odottaa vuosi ja tehdä sitten lisää huhtikuussa 2021!

Vuoden 2021 ensimmäiset suitset olivatkin ensimmäiset ja merkittävät monessa kohtaa. Ensinnä kyseessä on ensimmäinen ohuesta turkoosista nahasta tehty suitsitus (ja se mainitaan tehdyn terapiasuitsireseptillä), ja sitten siinä on kulmikkaat suorakaidesoljet. Soljissa on siis pidike samassa ja ne voisivat olla liukusoljet, mutta onneksi moisiin voi lisätä kielen. Turparemmi on 3 mm leveä, ja sen poskiremmit on pujotettu loviin ja liimattu, eli niitä ei voi vaihtaa.  Ja turpiksen solki on kooltaan iso.

Muu erikoisuus on se miten käytin 3 mm leveää satiininauhaa tähän. Tällä kertaa se on rupulaatuista, ja kokeilin koristaa suitsia sillä: liimasin yhden kaistaleen otsaremmin alle, mikä näytti kaamealta, joten liimailin sen vielä reunoistaan remmiin kiinni. Tämä kökkösatiini tuppaa olemaan vähän samanlevyistä laatusatiinia leveämpää, ja koska turpis on ehkä kapea 3 mm (kyllä, sama millimäärä voi tulla kolmessa eri leveydessä; jokainen millin sadasosakin on tärkeä), näkyisi satiini sen alta. Satiini tuli varsinaisen remmin ja pehmusteen väliin. En enää koristele mitään kökkösatiinilla, loppulukema on aina tosi epäsiisti ja ruma.

Ja mitä itse pehmusteeseen tulee, sekin taisi olla ensimmäinen laatuaan, eli tässä suitsituksessa debytoivat (suitsien) kaksinkertaiset paddingit!

Hullu kun pitää olla, tein suitsisettiin myös kaikkiaan neljät mätsäävät ohjat. En ikinä muista mitä ne ovat ja miksi, kun pengon suitsilokerikkoja, ja sitten yllätyn että ai jaa täällähän on NELJÄT ohjat. Mitä niillä sitten tekee...?

Olin pitkään tarvinnut jotain neutraaleja hackamoresuitsia, koska vaikka mie oon mie, haluan minäkin joskus koostaa ratsukoita joissa tackin värit sopivat yhteen. Se ei olekaan itsestäänselvyys minun mallailussani, olkoonkin jokin kirjoittamaton standardi muualla. Tein siis toiset mustat hackamoresuitseni tässä kohtaa, huhtikuun alkupuolella vuonna 2021. Vasta silloin. Tiedostossa ihan erikseen lukee ettei tästä saa tehtyä fightmorea, ja että soljet ja kuolainkoukut on tehty ohuemman sijasta 0.7 mm langasta. (Nykyisin teen kuolainkoukut mieluiten juurikin tuosta, mutta vanhoja ohuempia on vielä jäljellä ja ne pitää käyttää pois.) Tein suitsiin kolme turparemmiä, kaiketi että voin vaihdella kankia sujuvammin. 

29/4/21 tehty musta puoliverihackamore (nro 4.) taisi olla toinen johon kokeilin tehdä pehmusteellisen turpaosan, ja siis niin että se pehmuste liimataan paikalleen. Repan suitsien turpis on tehty vähän samalla tavalla, mutta siinä remmit ja soljet kulkevat eri päin. Sellaisen tekeminen on vaikeaa, enkä ymmärrä miten amerikkalaiset ovat tehneet näitä. Turpikseen itseensä tuli yksi pala jonka päissä on soljet, ja toinen josta muodostuvat remmit. Solkiosa on valmiina 2 cm pitkä ja remmiosa 6 cm. Tähän sitten piti kiinnittää kaksinkertainen pehmuste niin että pehmusteen saumapuoli on remmiä vasten. Suitsitus on tehty ystävälleni Mariah'lle (Soul Searcher Studios). Minulla on jo pitkään ollut tekeillä mintulla höystetty musta setti hänelle, ja siihen siis kuuluisi myös satula. Tässä suitsituksessa on nyt turkoosia paddinkia sekä otsiksessa että turparemmissä, ja se voi vähän pullistaa suitsia, joten ne näyttävät järkevimmältä jos ohjista vedetään. 

Kesällä 2021 tein tackia ja lahjoitin sen ruotsalaiseen pienoismallihevosnäyttelyyn, Vattenshowhun. Tein siis ison kasan riimuja ja muutamia naruja, mutta halusin tehdä näyttelyn pitäjille ylimääräiset lahjat. Toinen showhosti on ystäväni Decors, ja tein hänelle niin hyvät suitset kuin sillä hetkellä pystyin, värinä tietenkin musta (Mustat pvperussuitset nro 21.). Näissä suitsissa on nyt splittiniskaremmi ja sen läpi kulkeva turparemmin niskaremmi, kaksinkertainen turpispehmuste, turpiksen sivuihin leikattuihin loviin liimatut poskiremmit, liikkuvakieliset soljet, kuolainkoukut, reijitetyt remmit ja trimmatut remminpäät, valkoisella laatusatiinilla koristeltu otsaremmi ja kärpäselliset ohjat. Toki se voisi olla parempikin, mutta jos katson räpellystäni kriittisesti, en oikeasti näe tässä sinänsä mitään paranneltavaa. Olen tehnyt kivemman näköisiä otsaremmejä, mutta otsaremmin tarkoituksena on pelkästään estää niskaremmiä valumasta taakse, mikä ei vaadi muuta kuin sopivaa pituutta (ja riittävän tiiviitä lenkkejä). Lisäksi otsiksien trimmailu kivan näköisiksi on oikeasti aika vaikeaa, kun remminleveys on jossain millin ja kolmen millin välillä ja työvälineenä on erittäin terävä askarteluveitsi, ja liimamäärien pitäisi olla tosi pieniä. 

Syksyllä 2021 tein tradeen suitset, jotka menisivät yhdelle ystävälle Yhdysvaltoihin. Hän oli tekemässä pienoismallimuotokuvaa oikeasta hevosestaan ja ikäänkuin tilasi minulta suitset sille. (Palkaksi hän postitti minulle laatikollisen Breyereitä, joista osa on bodyjä eli uhreja eli raatoja.) Vähän varioin designiä, koska en ollut varma voinko tehdä joitakin juttuja oikein, mutta ainakin suitsien pitäisi toimia samalla tavalla kuin oikeat toimisivat. Sanoisin itse nyt, että ohjissa olisi kannattanut olla pelkät koukut ilman välirenkaita, koska ne tekevät ohjista rumat katsoa. 

Hevoskohtaisten suitsien teko on omalla tavallaan mukavaa, kun poskiremmit voi säätää kerralla oikein eikä solkia välttämättä tarvitse aukoa enää sen koommin. Toki asia on eri jos kuolaimia vaihtelee lennosta, mutta ei sitäkään tarvinne tehdä kun on muovihepasta kyse. Joillakin omistani on lyhyemmät splittiniskaremmit kuin mitä muuten suitsiini laittaisin, koska, no, ei tarvitse muuta! Ja tykkään ajatella että niiden ratsastajat ovat vain koostaneet suitsia osista mitä ovat saaneet käsiinsä, ja tulos voi näyttää hassulta. Hassuudella ei ole väliä jos lopputulos ajaa asiansa. 

Edetään vuoteen 2022. Oltiin taas huhtikuussa, kun tein suitset jotka eivät ehkä sinänsä ole mitenkään mullistavat, mutta voisin sanoa näitä aika nappiin menneeksi kyhäelmäksi, ja tykkään valikoida ne käyttöön muita useammin kun kuvaan jotain. Värikin on tosi paljon omaan mieleeni, enkä aio päästää näitä suitsia toisten kokoelmiin. Ha. Varsinaisten pehmusteiden paikalla käytin kolmemillistä herkullisensinistä laatusatiinia. Turparemmin solki on 0.7 mm vahvuista lankaa, muut soljet on tehty tummanharmaasta 0.4 mm paksuisesta. Erityisesti olen maininnut otsaremmin; sen leikkuumitta oli 7.5 cm, koska lisäsin vain sentin ylimääräistä per pääty. Viikattuna siinä on siis liimaa puoli senttiä ja lenkkiä toiset puoli senttiä. 

Musta pvperussuitsitus nro 24. pääsee listalle vain siksi, koska kokeilin käyttää siihen pieniä kasisolkia. On aina vähän kivaa jos ei tarvitse vääntää erillisiä pidikkeitä, siinä nääs on oma tappelunsa, mutta jos soljessa on kiinteä pidike, voi sen käyttö näin minikokoisena olla vähän kinkkistä. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ja ihan jo kielten kiinnitys tällaisiin solkiin on vaikeaa. Kyllä sen toki tekee jos on tarpeeksi itsepäinen. 

Syksyllä 2022 tutkin nahkanauhavarastojani ja löysin muinoin leikkaamaani nauhaa, jota en laatusyistä enää tykkää käytellä. No, koska tiesin jo paremmasta, halusin ihan piruilun vuoksi kokeilla tehdä suitsia näistä rupunauhoista. Niissä aines oli suht paksua, pehmeää ja nurjalta puoleltaan höttöistä, mikä voi repiä hermoja jos pitää tapella kielisolkien ja kuolainten kanssa. En tiedä miksi tein nämä kaksi kuolaimellisiksi. Koko on molemmissa pikkupuokkari. Mahtoikohan tuo keltainen olla ensimmäinen kerta kun käytin suitsisolkiin 0.8 mm paksuista lankaa? 

Pitää myös mainita, että koska teen nykyisin niin paljon splittiniskaremmejä, en tietenkään tarvitse enää ovaalirenkaita erotellakseni niskaremmejä toisistaan. Yritin laittaa sellaiset näihin, mutta hermo paloi ja totesin että ehkä se kantsii jättää sikseen, kerta en enää tee otsiksiini riittävän isoja lenkkejä noita renkuloita ajatellen.

Mainitsin jossain kohtaa että tarvitsisin jotkut simppelit suitset, siis pelkän niskaremmin, kuolainten kuvaamista varten. Minulla oikeastaan melkein onkin sellainen, mutten ole varma onko sen nahkalaatu hyvä jatkuvaan pikasäätelyyn. Kuolaintestimahdollisuus on mainittu tiedostossa. Nahka on aika paksua ja pehmeää. Tekoajankohta lokakuu 2022.

Samassa kuussa tein vaaleasta nahasta kylmäverisille suitset, joihin testasin asioita. Muunmuassa niskaremmin niskaosaa on kavennettu veitsellä. Ei mennyt kovin hyvin, en osaa, joten en kai toista sitä enää. Idea tuli tästä blogitekstistä. Poskiremmit ovat tavallista leveämmät joten niihin tuli isot soljetkin, niissä lanka on 0.8 mm paksua. Ensimmäinen otsaremmi oli tehty samasta nahasta kuin muu suitsitus ja siinä oli koristeena oranssia laatusatiinia, mutta se oli lopulta liian pitkä, joten vaihdoin tilalle pelkkää satiinia. 

Kontrastihulluuksissani en ole osannut kuvata enkä edes editoida kuvia näistä suitsista.

Tuona syksynä tapahtui näköjään paljon kaikenlaista minkä joudun listaamaan tänne... Muunmuassa eka turkoosi hackamore puoliverikoossa on sellainen. Tämä oli jo toinen hackamoreni (jos Repan suitsia ei lasketa mukaan) jonka turparemmissä on kaksi solkea ja pehmuste. Oikeasti ensimmäinen meni Yhdysvaltoihin, joten tämä on ensimmäinen joka jäi itselleni.

Myös kankihihnasta on mainintaa. Nekin ovat hankalia, vaikka toista ehkä luulisi. Tässä kohtaa sen leikkuumitta oli KAHDEKSAN senttimetriä ja siihen tuli kielisolki, ynnä kaksi koukkua ja kolme pidikerengasta. Kun puen suitsia hevosilleni, käsittelen joitakin osia korupihdeillä ja näitä pikkuräpellyksiä pinseteillä, koska sormeni eivät mahdu toimimaan sellaisessa sumpussa kuin mikä on tarpeen jotain kankihihnoja kiinnitellessä. 

Minttuhackamoren työstöprosessia kuvaa aika hyvin tämä maininta mallailupäiväkirjasta ja tiedostosta: "Suitsiin kuitenkin kärisi hermo niin hyvin, että sen pitäisi olla hackamoren sijaan äfuuseekoomore."

Sanoinko jotain tuosta syksystä ja siitä mitä laitan tänne? No, keksin lackmoren. Se on suitsitus, jonka poskiremmeissä on vain yksi solki, mutta niin että remminpää osoittaa ylös tai taakse eikä siten kuten yleensä. Ensimmäisessä lackmoressa ei ole edes kuolainkoukkuja, ja solki on nimenomaan se joka olisi normisuitsissa koukun tilalla. Mikään ei estäisi tekemästä lackmorea jossa olisi splittiniskaremmi, mutta en toistaiseksi ole tajunnut tehdä splittinauhaa sellaista varten, joten testikappale on askelen verran vanhanmallinen. Nurinkurisen soljen käyttö raastaa hermoja. 

Jossain vaiheessa minulla paloi käämi siihen kun en osaa mitoittaa turparemmien paddinkeja ja poskiremmien paikkoja oikein, ja tein yhtiin suitsiin ihan tolkuttoman pitkän pehmusteen. Jossain Karvisessa tms. taisi olla vitsi liittyen siihen, että jotain vain räimii turhautuneena kasaan, ja sitten yhtäkkiä se meneekin ihan nappiin. Tykkään näistä suitsista (Rusk pvperussuitset nro 6.). Olen kuitenkin todennut, että turpisteni säätövara hupenee, jos teen pehmusteista pitempiä ja paksumpia. 

Mustat poniperussuitset nro 1. Miksi nekin piti vääntää vasta vuonna 2022? Värimaailma on ihan jees, vaikka samalla tuntuu että se on liiankin voimakas. Ehkä punaista pitäisi olla vähemmän? Otsaremmi on joillekin sopiva ja joillekin liian pitkä, koska yhdellä ponilla on valtava otsaharja, muilla taas ei... Pitää kai oikeasti ruveta tekemään kaikki Bouncerin suitset vain sille eikä yleiskäyttöisiksi, se nääs tarvitsisi hevoskokoisen otsaremmin. Kuvissa näkyvä pelham vaihtui myöhemmin perusniveleen. Pelhamin takia tein mukaan kankihihnan, mutten ole varma jääkö se osaksi itse suitsia vai meneekö yleiseen kankihihnalokeroon. 

Bouncer-moldin malli.

Olen keksinyt sellaisen rodun kuin minipuoliverinen, koska elin hetken aikaa luulossa että Breyerin kaikki classicit - tai useimmat niistä - olisivat yhtä pieniä kuin Hacker (moldi Man O'War) ja Afore. No, tosiasiassa niiden koot vaihtelevat aika paljon, ja osan voisi kirjoittaa ratsuponeiksi. Keksin minipuoliverisen kuitenkin ihan kaiken varalta, etten joudu arpomaan mikä tämä ja tuo nyt voisi olla, jos se näyttää oikeasti hevoselta mutta säkäkorkeus olisi reilusti alle ponien maksimikorkeuden. Ymmärsin myös että ratsuponi on kehitetty juurikin pienen puoliverisen näköiseksi lasten kilparatsuksi, mutta ilmeisesti niiden säkäkorkeus ei voi olla niin matala kuin, no, Hackerin. Hacker olisi kai reilun metrin jos olisi oikean kokoinen, ja minä tosiaan pidän classicejani osana traditional -modelliversumia. Breyerin classic-hevoset on muotoiltu siten että sopivat aika hyvin poneiksi.

No, koska on tolkuttoman pieniä puoliverisiä, niin niille pitää olla sopivan kokoisia suitsiakin. Kokeilin tehdä sellaiset ja niistä tuli näämmä Hackerin hevoskohtaiset, se kun on pienin classicini ja voinee jakaa riimuja lämminverivarsojen kanssa... Haluan vaihtaa tuon otsaremmin joskus, mutta kiire sillä ei ole. Mutta onpahan nyt ainakin ekat pikkupuokkarisuitset tehtynä. 

Jopas on, joskaan ei yllättävää, mutta joudun jatkamaan tätä neljännessä osassa.