Arkistoista: "Onko nää kaikki siun tekemiä?"

Tämä on kaiketi kirjoitettu joskus vuosien 2016 ja 2019 välillä, kun on puhetta originaaleista, muttei tietoa mikä niistä on kyseessä (ihan ensimmäinen jäi kesken, mutta sitten taas on kaksi valmistunutta). En ole ihan tyytyväinen tähän, mutta haluan sen pois tukkimasta luonnoslootaa ja tieto on ihan hyvää (8/2025). Kuvat ovat aikalailla uusia.

Tykkään aika ajoin esitellä blogia ihmisille, joille se ja sen sisältö ovat vieraita. Päädyn joka kerta puhumaan pienoismallihevosista, koska aihe on itselleni olennainen (tärkeä, läheinen) ja haluan jakaa siitä informaatiota, koska hevosmallailu on Suomessa hyvin tuntematon harrastus. Huomaan kyllä, jos ihmistä ei kiinnosta, mutta ainakin levitän tietoa tästä melko kummallisesta harrastuksesta. Lopetan höpinän jos huomaan ettei ihminen selkeästi ole kiinnostunut. 

Breyerin traditional-skaalainen, RR (Regular Run) -sarjan arabiruuna. 

Hyvin äkkiä käy selväksi, että hevosmallailuun liittyy olennaisesti käsillä tekeminen, eli harrastajat valmistavat itse niin varusteita, hevosia kuin kuvausolosuhteitakin. Tämä on jäävuoren huippu. Ja sitten kun olen kertonut, että asioita kuuluu tehdä itse, ihmiset tietenkin kysyvät jokaisen kuvan kohdalla, onko tämä ja tuo heppa minun tekemäni. Joudun joka kerta sanomaan että ei ole. Se voi olla vähän sekavaa ihmiselle, joka on juuri kuullut että kyse on melko käsityöpainotteisesta harrastuksesta.

En voi sanoa tätä keräilyharrastukseksi, että kerään tälläsiä muoviheppoja ja laitan ne hyllyyn. En voi sanoa että teen hevoseni itse. Harva oikeasti tietää mitä kustomointi on ja mitä eroa sillä on a) maalaamisen ja b) kokonaan itse tekemisen kanssa... Kustomointi ei ole pelkkää maalaamista, mutta maalaaminen kuuluu kustomointiin... Ja itse tehtyä konia sanotaan original sculptureksi (tai alkuperäisveistokseksi, suora käännös nääs). Vieläkään ne eivät ymmärrä. Yritä siinä sitten selittää, että ei, en ole itse tehnyt tuota... Mutta tuon olen! Melkein. En ihan. Massailin sitä ja maalasin sen. "Mite sie muokkasit sitä?" Niinpä.

Edelleen keskeneräinen originaali, kyhääjä minä. Skaala traditional, rotu fiktiivinen. 

Eli väännetääs rautalangasta: Kun menet Pienoismallihevoset-sivulle, älä oleta että hevoset olisivat "minun tekemiäni". Suurin osa niistä ei nimittäin ole. Tätä kirjoittaessani (2017-2019?) en ole vielä saanut ensimmäistä originaaliani siihen pisteeseen, että sen voisi blogittaa. Ja se ei piru vie tule olemaan sellainen kuin nuo mitä käytän havainnollistamaan harrastustani.

Ne Pienoismallihevoset-sivun hevoset ovat suurimmalla todennäköisyydellä muovisia, tehtaassa valmistettuja hevosia, keräilyhevosia, tehdasvalmisteisia pienoismallihevosia. Yksi hyvä merkki on Breyer. Toinen sellainen... ei ole ainakaan Schleich, jos nyt siis jollekin herää ensiksi mieleen että eikö ne saksalaiset lelut ollukki harvinaisen hyviä. Ovat ne - siihen asti kunnes parempaan törmätään, ja näin minulle on sitten käynyt jokunen vuosi sitten*.

(* Kyllä huomaa että tämä teksti on kirjoitettu vuosia sitten.)

Breyer RR-sarjan andalusialaistamma, skaala traditional. 

No, tekevätkö hevosmalliharrastajat yhtään hevosia itse, kun kerta selvisi että nämä minun konini ovat muovisia? Kyllä tekevät! Itseasiassa se on edellytys sille, että tällainen keräilijä voi ostaa noin laadukkaita (hevosen näköisiksi muovattuja siis) modelleja. Miten tämä sitten tapahtuu? Muotoilija tekee veistoksen, lähettää sen pienoismallifirmalle (esim. Breyerille), jossa tästä veistoksesta tehdään muotti. Muottia käyttämällä tehdään veistoksesta muovisia kopioita, jotka maalataan ja viedään sen jälkeen myytäviksi. Muovikopiot ovat yleensä onttoja (paitsi jos ovat todella pientä mittakaavaa), jotta materiaalia kuluisi vähemmän ja hevoset olisivat kevyempiä kädelle.

Toinen tapa tehdä hevosia ovat resinit. Tai no, resinillä tarkoitetaan tällaisen tulosta. Tekoprosessi alkaa niinikään veistoksen tekemisellä, ja siitäkin pitäisi sitten tehdä muotti. Valuaineena käytetään hartsia (resin, resiini), joka on kestävää ja ottaa yksityiskohdat huomattavasti paremmin kuin jotkut muovilaadut (Breyerin muovi ei kopioi yksityiskohtia kovin kummoisesti). Resinikopioita tehdään ainakin asiaan perehtyneellä pajalla (tietääkseni Yhdysvalloissa on ainakin pari pajaa jotka ovat tähän erikoistuneet), mutta kai niitä voi ihan kotioloissakin tehdä. Laatu tosin on kovempi siellä pajalla tehtynä, siinä kun kotivalut voivat mennä helpommin pieleen. (Tietoni resinivaluista perustuu resineitä tehneiden ihmisten kanssa käytyihin keskusteluihin. En omaa itse mitään kokemusta näistä!) Eli nyt meillä on veistoksesta otettuja hartsikopioita. Niitä ei yleensä oteta kuin esim. muutamia kymmeniä. Hepparesinit eivät päädy kauppojen hyllyihin, vaan näiden markkinat tapahtuvat täysin hevosmalliharrastuksen sisällä, jossa ihmisillä on jo jonkin verran silmää sille mitä nämä tuotteet ovat. Resinit ovat pirun kalliita, kun ne on tehty hyvin; muotoilu on tarkkaa ja yksityiskohtaista sekä mahdollisimman realistista, mikä kysyy paljon osaamista, aikaa ja vaivaa. Näitä ei siis voi mennä ostamaan lähimmästä Prismasta.

Näitä Breyerin koristeheppoja on sanottu resineiksi. Kokoa on vain vähän enemmän kuin Schleicheillä.

Lisää rautalankaa: Minulla ei ole resineitä. En ole tehnyt sellaisia itse. Mistään konistani ei ole otettu valuja. Resini voi olla myös tehdasvalmisteinen, mutta nämä ovat vain materiaaliltaan hartsisia ja ne myydään valmiina pienoismalleina (tai koristeina, kuten joku voisi sanoa).

Mitä kustomointi on? Hevosen muokkaamista. Yleensä muokattava hevonen on muovinen ja siis tehtaassa valmistettu, esimerkiksi Breyer tai Schleich. Se voi olla myös vanha lelu. Sen maalipinta voi olla kulunut, se voi olla niinkin rikki että joku sanoisi sitä roskaksi. Kustomoitavan hevosen eli uhrin voi ostaa myös täysin uutena. Jotkut kustomoivat myös resineitä, mutta tähän vaaditaan yleensä veistoksen tekijältä lupaa (kaikki eivät halua resineitään uudelleenmuotoiltavan). 

Kustomaatioon kuuluu muunmuassa hevosen jalkojen ja kaulan asennon muuttamista, materiaalin (muovin) poistamista, leikkaamista ja hiomista. Osia voidaan leikata kirjaimellisesti irti ja liittää taas uudelleen, ja osia voi myös leikata toisesta hevosesta ja näin frankensteinata useammasta uhrista yhden uuden hevosen.

Breyerin RR-sarjan quartertamma, skaala traditional. 

Tietoa harrastuksesta ja mm. kustomoinnista ja maalauksesta löytyy Pienoiskaviosta, joka on tehty nimenomaan ihmisten sivistämistä ja opastamista varten. 

Yksityiskohdilla on väliä

Tämä lienee kirjoitettu joskus ennen vuotta 2019, ehkä 2018. Blogger saisi järjestää jonkin tekstinaloitusaikaleiman systeemiinsä. Vuonna 2025 hioin tekstiä vastaamaan paremmin nykytilannetta. Tahdon myös huomauttaa, että koska pidän omia kuolainvirityksiäni valtavirtakeksintöjä parempina, se voi myös näkyä tässä tekstissä turhan hyvin. Sitä ei tarvitse tulkita miksikään kettuiluksi. Olen vain realistinen keksintöni toimivuuden ja käytännöllisyyden suhteen.

Kyyläsin tuossa vähän aikaa sitten Breyerin sivuilta heidän järkkäämiensä kuvauskisojen tuloksia; puhtaasti vain siksi, koska tykkään kuvista ja tuomareiden antamista kommenteista.

Joissakin kuvissa tuomari huomautti yksityiskohdista, jotka laskivat kuvan sijoitusta, esimerkiksi jos varusteessa oli yksityiskohta pielessä, tai jos hevosen asento ei sovi lavastukseen, kerta tarkoitus on saada kaikki näyttämään todenmukaiselta. Takerrun nyt vaikka varusteisiin, koska teen sellaisia itse, ja tykkään tackmakingista asiana.

Melko runsaslukuinen virhe hevosmallikuvauksessa ovat kuolaimet. On totta, ettei niitä ole helppo saada näyttämään siltä kuin hevosella olisi rautaa suussansa, mutta en ymmärrä, miksi todella räikeät kämmit ovat niin tavallisia, vaikka käytettävissä olisikin jokin 'kiinnitysmekanismi'. Kuolainta ei tokikaan tule liimata konin suupieleen, se pitää voida irrottaa.

Kaikki eivät käytä tacky waxia, sinitarraa, rautalankaa, kumilankaa, mitä ikinä päähän ponnahtaakaan. Leikeissä ei ole mitään väliä sillä, onko kuolain oikeasti paikallaan vai ei, mutta tässä on kyse pienoismalleista.

Jos ihminen on edes joskus tutkinut hevosalaa vähän talutusratsastustuntia pitemmälle, lienee yksi ekoista opittavista se, miten kuolain sijoitetaan hevosen suuhun.

OK, mennään asiaan: minua nyppii nyt se, miksi ihmiset toistuvasti laiminlyövät muovikoniensa varusteiden yksityiskohdat, ja niistä eritoten kuolaimet. Kuolainten pukeminen on oma lukunsa vain siksi, koska se on juttu, jota ei oikeastaan voi kopioida 1:1-koosta miniatyyriksi, koska hienoimmillakaan pienoismalleilla ei yleensä ole aukinaisia suita. Eikä sitä saa sahata auki, se näyttäisi urpolta.

Rollo on kustomoitu lelusta, jolla oli suu valmiiksi auki.

Kyllä, nyt joku varmasti kitisee ja kihisee, että "taas se luulee olevansa true-hevosmallari ja nipottaa asiasta, josta ei itsekään mitään tiedä, ja ottaa kaiken liian tosissaan". Eöö, kyllä muuten tiedän. Anatomia ja tietokirjallisuus ovat intohimojani, ja rähisen tästä siksi, koska pentele tiedän miten ison virheen jengi kokoajan tekee. Enkä tajua, miksei muovihevosia voisi ottaa tosissaan. En otakaan, nimittäin liian! Mutta eivät nämä mitään lelujakaan kyllä ole.

Pienoismallihevosharrastuksen idea on periaatteessa olla fotorealistista maalaustaidetta, mutta vain kolmiulotteisena. Se tiivistää minulle kaiken. Toinen tapa on ajatella, että kaiken pitää olla mahdollisimman yhtäläistä 1:1-maailmaan verrattuna - ainoa ero on se, että pienoismalli on paljon pienempi eikä yksikään osapuoli ole elävä, ja esimerkiksi lavastetut tilanteet voivat vaikuttaa pysäytyskuvilta.

Niin ollen... Voin ihan hyvin narista siitä, miten kuolaimet laitetaan. Tehän tiedätte, että hevosella on suussa hammasloma? Hyvä. Suupieli ei yllä poskihampaisiin asti. Perinteisesti kuolaimet puetaan siten, että suupieleen tulee ryppy tai pari, mutta nykyisin juttua on alettu kyseenalaistaa, eikä kurttua tarvita ollenkaan. Länkkärissä rauta sijoittuu muutenkin vähän alemmas kuin enkkusuitsituksessa.

Muutenkin on tosi tavallista nähdä hevosmallikuvia, joissa varusteet on puettu pieleen. En tiedä miten toiset sen tekevät, mutta usein varusteet näyttävät siltä kuin ne olisi vain pikaisesti läimitty hevosen ylle. Kuulkaa, jos teette noin, se ei ole oikein. Vaikka varuste olisi tehty sopimaan tietylle mallille, se voi silti mennä säilytyksessä epämuotoon ja vaatia siksi jonkinlaista asettelua. Asettelulla tarkoitan remmien oikomista ja kiskomista pihdeillä tai pinseteillä siistiksi. Se on työlästä hommaa ja tappaa hermoja ja käsivoimia, mutta on tuloksen arvoista.

Tyypillisesti kuolaimet puetaan pienoismallille liian alas. Siis aivan liian alas. En tajua miten niin voi käydä. Jos suitset ovat liian suuret tai pitkät jollekin yksilölle, kannattaa säätää tai muokata ne sopiviksi tai jopa vaihtaa sellaisiin, jotka sopivat!

Tässä kuolain ja turparemmi ovat sijoitettuna liian alas. En ikinä järjestä tällaisia sattumalta, joten minulla on erillinen kuvakansio suitsituskämmeille.

Joskus vuosikausia sitten keksin, että hei, voin yksinkertaistaa suitsentekorupeamaa, kun kiinnitän turparemmin kuolainposkihihnoihin. Työmäärä väheni, mutta turpiksen ja kuolaimen sijoittelu olikin pientä - siis vähemmän pientä - arpapeliä ja tappelua. Jos turpis oli riittävän ylhäällä, saattoi kuolain olla edelleen liian alhaalla, tai sitten näiden välinen mitta ei vain ollut pätkääkään sopiva. Syy tähän olivat liian pitkän koukut (joilla kiinnitän kuolaimet suitsiin, jos haluan niistä vaihdettavat) ja se, että olin liimannut poskiremmit liian hyvin, siis siten, ettei turpiksella ollut liikkumavaraa pituussuunnassa. Miten ratkaisin tämän?

Ratkaisu oli se, että kehitin omanlaisensa koukut juuri kuolainten kiinnitystä varten, enkä laittanut poskiremmeihin liimaa koko matkalle, vaan vain remminpäähän ja siihen, mihin se kiinnittyy - tällä muodostettiin solkipalaan lenkki, jossa on kiinni kuolainkoukku, ja josta myös turpis kulki. Turparemmi voi periaatteessa nousta ja laskea miten lystää, mutta aika hyvin ne kestivät aloillaan kyllä. Lisäksi käytin välirenkaita remminpidikkeinä, jotta solkipalan lenkki olisi pysynyt litteämpänä. (Oikeahevospuolella ravurien suitsissa voi näkyä tämäntapaisia turpiskiinnityksiä, mutta ratsupuolella ei juurikaan. En toistaiseksi pysty pienoismallittamaan mitään ravijuttuja, joten keskityn kokonaan ratsujen varusteisiinkin sitten.)

Tässä näkyy kuolainposkiremmiin sijoitettu välirengas. Olen sittemmin lakannut toimimasta noin, koska sehän on yksinkertaisesti turhaa nykyisin.

Huomautan tähän väliin, siltä varalta jos jollekin ei jo ole selvinnyt, että pitkään kiinnitin kuolaimet "suuhun" Pattexin kontaktiliimalla*. (Älkää säikähtäkö; sanoinhan, ettei kuolainta saa liimata koniin kiinni!) Dippasin kuolainten suukappaleet liimaan ja laitoin/ripustin kuivumaan. Annoin niiden jämähtää koko sen ajan minkä tuhrasin suitsikokonaisuuden tekemiseen. Kun koko roska oli ready, kokosin osat ja puin suitset hepalle. Liima pysyy kuivanakin tahmaisena, tarramaisena, ja jos se ei ime itseensä kaikkea roskaa, se pitää sitkeytensä ja toimii tacky waxina erittäin hyvin. Voin suositella. Ja jos liima alkaa menettää pitoaan, voin laittaa siihen lisää sitä samaa liimaa ja jätän kuivumaan moneksi tunniksi. Sitten se on taas käytettävissä.

(* Koska en löytänyt tuota liimaa enää yhteen aikaan, menin korvaamaan sen kaksipuoleisella teipillä. Sen kanssa ei ainakaan tarvitse odotella kuolainten käyttöönottoa ja itse asiassa se tarttuu hanakammin sormeeni kuin hevosiin, mikä oli yllättävää mutta huojentavaa - maalivaurioiden riski on siis aika pieni. Pattexin kontaktiliima on välillä kuorinut maaleja hepoistani.)

Kuva on ajalta, jolloin vielä käytin kuolainkiinnikkeenä Pattexin kontaktiliimaa. 

Pienoismallin suuta ei yleensä muotoilla kuolainjuttuja varten. Miten siis toimia? Huijaamalla! Kuolain sijoitetaan - oli siinä "suukappale" tai ei - mahdollisimman ylös suupieleen. Suukappaleellisessa kuolaimessa on se hupi, että sen kanssa on helpompi huijata ja siis pidentää suupieltä ja peitellä sitä. Lisäksi se vain kestää paikallaan paremmin, koska suukappaleessa on enemmän pinta-alaa liimalle, ynnä kyseinen osa myös laitetaan siihen huulien muodostamaan uraan.

Kyllähän tuollainen näkyy helposti, mikä syö realismia, mutta minulle se toimii. Suukappaletta voi myös käyttää apuna kun suitsituksessa on osana alaturparemmi, jolla autetaan kuolaimen paikallaanpysymistä - kuten sen on tarkoituskin.

Hyvin vanha suitsitus. Vuonna 2023 kuvasin koko suitsikokoelmani läpi. 

Suukappalekuolain vaan helpottaa elämää niin paljon. Enkä nyt väitä, että helppous olisi ideaali juttu, ikäänkuin pitäisi onnistua aina menemään siitä mistä aita on matalin - sellainen on ihan kekkanan vaikeaa, ellei mahdotonta, tässä harrastuksessa! Itse tappelin kauan sinitarrojen sun muiden kanssa, kunnes keksin tuon suukappalejutun sekä kontaktiliiman (ja opin korvaamaan sen kaksipuoleisella teipillä). Ei ole ikävä sitä aikaa kun vain pähkäilin, millä sinitarran pystyisi korvaamaan, kun oma perfektionismi puskee joka asiassa estämään kaikkea.

Hevosmallareiden keskuudessa yksityiskohtiin panostamista arvostetaan paljon. Suitset ovat sitä kivemmat, mitä enemmän niissä on esimerkiksi koristeita, kun niissä on liukusolkien sijaan reikäremmit, kun nahkaosien reunat on leikattu siististi ja ehkä värjätty, ja niin edelleen. Parhaissa satuloissa on jollakin leikkurityökalulla tehdyt "ompeleet", ja joskus satuloiden osia oikeasti ommellaan. Olen nähnyt vastaavaa tehdyn myös riimuihin ja suitsiin, ja se se on kaukana helposta! Tekisi mieli kokeilla mokomaa joskus itse...

En omista mitään pienoismallikamaa jossa olisi "ompeleita", joten näytän sitten jonkun vanhan suitsidesignin jonka joskus piirsin. En koskaan toteuttanut tämän pohjalta mitään. (Ja kappas, nyt huomasin ettei tuossa ole ollenkaan remminpidikkeitä, paitsi poskiremmeissä!)

Tackmakingissa siis merkitsee paljon kaksi asiaa: yksityiskohdat ja toimivuus/sopivuus.

Yksityiskohdat eivät saa mennä toimivuuden edelle. Ne blingisuitset eivät ole yhtään kivat, jos ne eivät sovi kaakillesi. Varsinkin nuoret ja/tai kokemattomat tekevät paljon päävehkeitä, jotka sopisivat pari kertaa pitempään päähän mutta joissa ei silti ole leveyssuunnassa yhtään löyttä; tarkoitan nyt muunmuassa liian pitkiä riimuja, joissa on ahdas turparemmi. Muunmuassa Schleicheillä tällaista näkyy paljon, mutta ihmiset tyrivät myös Breyereiden kanssa.

En ole itse koskaan ongelmoinut sen kanssa että tekisin liian ahtaita riimuja, vaan tilanne on aina ollut päinvastainen. Kerran yritin tiivistää turparemmiä, enkä tykännyt lopputuloksesta.

Ei se muuten mitään, mutta rakennevirheisen riimun sanominen realistiseksi ja myyntikelpoiseksi on minusta jotenkin käristävää. Kannattaa ensin hioa omaa tekemistään mahdollisimman pitkälle ja ruveta myymään roinaa vasta sitten...