Ärsyttäviä asioita

(Minun piti julkaista jotain jo tammikuun alussa, mutta itsekriittisyys jyräili. Olen kuitenkin kirjoitellut uusia tekstejä tässä hiljaa ollessani, joten blogit eivät ole todellakaan olleet poissa ajatuksista.) 

Olen sitä mieltä, että minulla on maailman parhaita harrastuksia. Niissä tarvitsee käsiä ja aivoja, se on tekosyy olla materialistinen, rahaa palaa kuin roskaa, mutta se on kaiken sen väärti. Lystiä! Model horse hobby is fun!

Voiko tähän liittyä mitään ärsyttävää? No kyllä voi! (Iso huomautus: tässä on huumoria.)


Yksi iso miinus ja samalla täysin looginen ja ymmärrettävä asia: laatu maksaa. Hyviä hevosia ei välttämättä pysty hankkimaan ollenkaan, koska ne ovat karsean kalliita. Lisäksi joku rajoitettu erä on aina sellainen, mitä itse suunnittelen hankkivani, mutten ehdi.

Minulle osuvat aina kaikki maanantaikappaleet. En tajua mistä tämä johtuu, vai onko se vain huonoa tuuria? Melkein kaikista hepoista löytyy maaliroiskeita, epätasaisuuksia, vähän liian railakasta dremelöintiä, vääntyneitä jalkoja ja niin edelleen. Erittäin kaunista. Uniikkia. Mutta ei tarkoituksenmukaista.

Cortes "C":lläkin pitäisi olla silmävalkuaiset. Minun yksilölläni ei ole, enkä ole nähnyt vastaavaa mokaa muiden omistamilla yksilöillä. Tämä ei silti ole huono malli, päinvastoin, ainakin omani on uniikimpi ja monesti myös realistisemman näköinen!

Ihmiset, jotka väittävät olevansa mallareita, mutta samalla narisevat, ettei pienoismallia voi määritellä tai että ihminen saisi itse päättää, mikä on pienoismalli ja mikä ei. Hevosmallari voi keräillä leluja, mutta lelut eivät ole mitään pienoismalleja. Ellei lelu ole jotenkin harvinaisen hieno... On kyllä olemassa sellaisia merkkejä ja tekijöitä, joiden tuotannosta ei ota selvää miksikä ne kategorisoidaan, mutta silloin sitä kannattaa mielipiteen lisäksi verrata johonkin varmasti realistiseksi tarkoitettuun (tai oikeaan hevoseen!).

Loputon suo. Mikään ei ikinä tule valmiiksi, aina pitää hankkia jotain lisää, rahat on loppu, sitä ja tätä ei saa Suomesta, pitäisi jatkaa vaikka sun mitä kustomia, opetella maalaamaan ja muotoilemaan, opetella ulkoa miljoona asiaa, ja sitten vielä tekisi mieli laajentaa ateljeeta... Miksi kaikki harrastukseni ovat tällaisia? Jos keräilisin pullonkorkkeja, voisin vain tunkea niitä laatikkoon sitä mukaa kun vaikka limsapullo tyhjenee ja olen pessyt sen korkin. Pienoismallien kanssa ei riitä se, että ostaa sen konin jostakin ja tunkee hyllyyn, pitää vielä opetella tekemään niitä itse ja katsoa ettei maalit kulu. Ja kaikille pitää räpeltää riimut ja narut ja loimet ja studiot ja ja ja...

Ihmiset ovat kiven alla. Tulkaa sieltä pois joskus, piru vie!!! Internet on keksitty, joten miksette käytä sitä ja selitä, että hei täällä on kolleega?! Itse huutelen paljon harrastuksestani, mutta tosi harvoin törmään muihin, joita jotkut muovikonit kiinnostavat.

Sitä rupeaa melkein inhoamaan ihmisiä, joilla on rahaa. Miettikää itse.

Se kun joskus tosi harvoin saan mielenhäiriön, jonka aikana toivon, että omistaisin jotain merkkiä tai skaalaa vähemmän kuin sitä nyt on. Miljoona tommosta joila ei vielä oo omaa riimua... Raaaargggh! Eikä näile ees oo missään tilaa! Onneksi nämä aivopierut haihtuvat päästä melko nopeasti. Ne ovat järjenvastaisia.

Se kun ihmiset kyselevät, miksi hankin kokoajan lisää koneja tai miksi pari ei riitä. Ne eivät tajua...

Aina saa olla varpaillaan jonkun asian suhteen. Jos hyllytila loppuu, pitää asetella hepat mahdollisimman tiiviisti, mikä sitten voi johtaa hevoskeskeiseen resurssiaggressioon eli pienoismallitasolla kolhuihin ja dominoefektiin. Itse maalattuja ei uskalla pukea melkein ollenkaan, kun tulee pelänneeksi, ettei maali ja lakka tykkää varusteista. Blärgh. Kaikkea pitää nostella ja käsitellä mahdollisimman varovasti, kun on se riski, että joltain pätkäsee kinttu tai korva. (Noin ei muuten ole koskaan käynyt millekään hepalleni. Monelle muulle se on perinneongelma.) Huoneessa ei voi edes kävellä ronskisti, koska kämppä on niin laho, että lattia tärisee ja sen myötä hyllyt, ynnä hevoset.

Luulen olevani asiaan perehtynyt pienoismallari, mutta kun vilkaisen kokoelmaani, näen hevosmallareiden ruton: kauhea läjä Schleichejä. Millä selitän näiden olemassaolon? Nehän eivät ole pienoismalleja... OK, niitä voi kustomoida ja niitä mahtuu paljon samaan tilaan, ne on helppoja hankkia, bläblää. Turha selitellä: Schleich kuuluu lapsuuteeni ja harrastamiseni historiaan, joten on ymmärrettävää, että niitä löytyy niin paljon. Breyereitä en ole aktiivisesti kerännyt kun niitä on vaikeampi saada, paljolti kalliin hinnan takia.

Schleich -laumani vuonna 2014, eikä se ole pysynyt tuon kokoisena siitä asti - eikä kyllä harventunutkaan...

Surkuhupaisat ristiriidat. "Tiedän tästä jutusta paljon, ja voin antaa ohjeita, miten parantaisit omaa puoltasi harrastuksessa." Ja sitten joku neropää näkee lavasteitani, joissa yksivärinen kangas on muka hyvä tausta, kun leikitään että valokuvatarinassa liikutaan metsässä. Ja niinsanotut satulani ovat lärpyköitä eli satulan näköisiä kökkövirityksiä, koska en tajua, miten satula tehdään. Nukkeni näyttävät ala-asteikäisen pennun (pentu-minun) kokeellisilta räpellyksiltä... Ole siinä sitten asiaan perehtynyt otus, kun harrastukselle uusi ihminenkin näkee, ettei tyyppi osaa.

Metsälenkki. Tai siis olisi, jos koni olisi 'liikkuva' ja tausta olisi ympäristö.

Olen taiteilija, mutten osaa selittää, miten teen jonkun asian vaikka maalaamiseen liittyen.

En osaa kustomoida; en saa niitä päässäni nähtyjä dynaamisia veistoksia tehtyä, koska en osaa. Ihmiset saavat vääränlaisen kuvan meikäläisestä!!11! Tsekatkaa nyt esimerkiksi vaikka Rollo. Painotan muille kaikenmaailman nyrkkisääntöjä ja ehdottomuuksia, mutta luistelen niistä itse ja väitän, että se on jotain taiteilijanvapautta. Ikäänkuin realistisuudesta saisi poiketa vain siksi, kun tietää mikä todellisuuden ja fantasian (tai realistisen ja sarjakuvamaisen) ero on?

Kustomien valmistuminen kestää ikuisuuden. Tosi ärsyttävää, siis ihan oikeasti. Haluaisin olla ahkera, koska ideoita on vaikka muille jakaa (en muuten jaa), mutta jostain syystä näitä ei saa tehtyä ajallaan. Siksi oli ennätysmäistä saada viime vuonna valmiiksi edes viisi konia.

En osaa muotoilla - edes lauseita, enää...

-----

HEIU! Luulitteko postauksen loppuvan tähän? No, oikeassa olitte. Mutta en viitsi tehdä erillistä julkaisua sen takia, että voin ilmoittaa yhden uutisen. Muuan kollega-kaveri poksautti julki bloginsa, jossa pienoismalleilla onpi roolia. Käykää kurkkimassa!

(Apua, taisin nähdä unta että sain Breyerin Valegron. Julkaisuvaiheessahan minulla onkin se.)