1:9 narunpidennysketjut

Sain tämän idean viime elokuussa kun etsin jotain mitä postata DeviantART -galleriaani. En jaksa askarrella mitään kollaaseja saati postata asiaa useammassa osassa sinne, joten kirjoitanpa siitä sitten. Itse asiassa yksi syy tähän on se, kun tajusin etten ole julkaissut näistä mitään mihinkään varmaan ikinä. 

Mikä on narunpidennysketju? 

No, se on sellainen ketju, joka sitaistaan riimunarun lukottomaan päähän ketjussa olevaa lenkkiä hyödyntäen. Ketjun toisessa päässä on koukku, joka kiinnittyy kuolaimeen. Näin riimunarua voi käyttää ohjana ilman liiallista vaivaa! 

Ketjujen mitat vaihtelevat, koska tietenkin myös naruja on eri pituisia ja hevosten kanssa yksi koko ei istu kaikille. Loogisin ketjunmitta voisi ehkä olla jossain 7 cm suunnilla. (7 cm on myös ketjunaruihin laittamieni ketjujen keskipituus; se on hevosen pään mittainen. Pelkkien riimunarujen taas haluan olevan noin 30 cm pitkiä, mutta vähempikin riittää. Laitan ketjua niihin usein vain koska naru jäisi muuten liian lyhyeksi.)

Ja sitten tulee se, ettei narunpidennysketjuja taida oikeasti (1:1 -maailmassa) olla edes olemassa, saati että niille olisi mitään käyttöä. Kunhan kikkailen omaksi huvikseni kaikkea täällä. Jostain syystä pidän ajatuksesta, että nukkeni voisivat vain nopeasti sutaista kurat ja pölyt hevosista ja mennä metsälenkille ilman sen isompia laittautumisia. Riimunaru sellaisenaan olisi liian lyhyt ohjiksi, joten jokin lisäosa siihen lukottomaan päähän olisi kätsy. Siispä sellainen piti keksiä. 

Olen joskus vuosia sitten keksinyt askarrella riimunaruja, jotka on tehty juurikin jotain pikaratsastelua varten. Ne ovat överipitkiä ja niissä on ohuesta langasta tehty kaistale, jonka voi sitaista kuolaimeen tai riimun renkaaseen kiinni. Sitomisvaraa saattaa kuitenkin olla oikeasti liikaa, joten nämä uudemmat ketjukeksinnöt ovat paljon kätsympiä.

Toistaiseksi narunpidennysketjuja on ainakin mustana, hopeana ja kultana, ja ainakin hopeaa on sekä ankkuri- että panssariketjutyyppisenä. En ole varma miten turvallinen keksintö tämä oikeasti olisi, mutta pienoismallit ovat pienoismalleja ja modelliversumissa voi tapahtua asioita joita oikeasti ei missään nimessä kannattaisi. 

Useimmissa tekemissäni riimunaruissa on lukottomassa päässä solmu. Ketjuun voi tehdä lasson ja sujauttaa solmun siitä, jolloin ketju pysyy itsekseen kiinni. Mutta jos solmua ei ole, niin kai se naru sitten pitäisi jotenkin sitoa ketjuun. En ole varma menisikö mikään läpi noista renkaista. Jos rengas on liian iso, ketju todennäköisesti irtoilisi itsekseen liian helposti. 

Tuossa kohtaa loogisinta olisi vain kaivaa ne oikeat ohjat jostain ja käyttää niitä.

Traditional -riimujen evoluutio, osa 1.

Pläräsin blogia vähän taaksepäin, ja sain nyt todeta etten oikeasti ole vuosiin tehnyt postausta "uusista riimuista" traditionaleja koskien. Yksi syy voi tietysti olla riimujen suuri määrä ja se miten vaikeaa niistä on pitää kirjaa. Mutta se kirjanpito on tehty jo aikaa sitten, ja päivitän uudet riimut listaan aina kun saan kuvat niistä koneelle. Ajattelin nyt sitten tehdä lukijoille katsauksen siihen miten riimuni ovat kehittyneet vuosien varrella.

Kuvia tulee sitten paljon, ja koska postaus venyi liiallisuuksiin, tein toisen osan ja sitten vielä kolmannen ja neljännenkin osan. 

Aloitin varusteenteon vuonna 2013, ja ensimmäiset traditional -skaalan riimut tein jo silloin. Näitä ovat Tiimarista ostetusta tekonahkanauhasta (joka ei oikeasti ole yhtään nahkamaista) vuonna 2013 tehdyt riimut, jotka ovat ekat sikäli ettei nauha ollut omatekoista. Näistä "merkittävä" ja parempi on se valkoinen, joka jäi lopulta Salmalle. Tuohon vanhaan aikaan piti uida vastavirtaan joten tein soljet sun muut tahallisesti oikeanpuoleisiksi, jos ne ovat yleensä vasemmalla. Solkina oli ensin kaksi välirengasta per remmi, mutta vaihdoin ne aika äkkiä paperiliittimistä väännettyihin liukusolkiin. Noissa paperiliitinsoljissa sitten pysyin aika pitkään.  

Rengassoljet. Olen ehkä luullut tällaiseksi kasisolkia, joita itse joskus teen ja jotka ilmeisesti ovat neliskanttisia solkia helpompia tehdä, sikäli kun niitä näkee aloittelijoiden töissä ja Breyerin sarjatuotantotackissa.

Riimun remmit ovat ajan mittaan kuluneet ja haurastuneet, joten se ei ole enää käytössä.

Vuonna 2014 tehtyihin lukeutuu mm. "Vanhin showriimu", vaaleanruskeasta nahasta näperretty riimu, joka on melko varmasti ensimmäinen itseleikatusta nahasta tehty riimuke. Myös pehmusteiden asentelun aloitin näköjään hyvissä ajoin.

Mustasta höttönauhasta ja hopeanvärisestä ankkuriketjusta kasattu riimu oli ensimmäinen, jossa osa remmeistä on korvattu ketjulla. Näitä on sittemmin tullut tehtyä harvakseltaan lisää.

Vuonna 2014 taisin tehdä Remulle riimun mustasta (teko)nahasta, ja nauhat olin leikannut itse. En halunnut tätä tähän julkaisuun ollenkaan, mutta katsoin sitten että se saattaa olla ensimmäinen riimu, johon tein nuo monilenkkiset eturenkaat (three-slot ring, olkoonkin nelilenkkiset). Tapa ei jäänyt pitkäikäiseksi, mutta vastaavaa tein ainakin yhteen muuhun riimuun tämän jälkeen. Myös irralliset pehmusteet debytoivat tässä riimussa. Tämä taisi myös olla ensimmäinen jossa oli soljet vasemmalla. Erikoista tässä Remun riimussa on se, että olen sittemmin repinyt sen palasiksi kierrätystä varten. 

Ensimmäinen arabiriimu lienee vuodelta 2015, ainakaan kuvia ei ole otettu sitä aiemmin. Tässä on kaksi solkea ja materiaali on pehmeähköä tummansinistä nahkaa.

Yhtä hyviä tiimarinauhariimujen kanssa eivät olleet jostain paksusta höttönauhasta tehdyt riimut, joita kuitenkin kyhäsin ison kasan joskus. Kamalimmat näistä on tehty vuonna 2015, ja näyttävät enemmän takapakilta kuin miltään kehitykseltä. Nämä ovat postauksessa vain siksi, koska olivat ensimmäiset materiaalissaan. Ja hei, ovatko nämä muka oikeasti ensimmäiset perusriimut joihin tein soljet rautalangasta niittien sijaan? Jos näin on, niin sittenhän tässä on jotain historiallista. Tavallaan. (Vanhimman showriimun solki lienee tehty korupiikistä.)

"Toffee vaahtopvriimu 1." saattaa olla ensimmäinen tästä materiaalista (vaahto, en tiedä mitä se on virallisesti) tekemäni riimu, miksi se myös on historiallinen. Aines oli kyllä jotenkin koppurampaa kuin se mitä myöhemmin ostin uutena. Tehty kai 2015.

Vuonna 2016 tein joitakin naruriimuja villalangasta, enkä siis todellakaan tekniikalla jolla oikeasti tehdään naruriimuja. Näistä ei tullut mitään isoa asiaa, koska ne eivät pysy muodossaan ilman vetoa. (Jos haluatte nähdä kunnollisia naruriimuja traditional -skaalassa ja suomalaisen tekemänä, niin Kave on niitä tehnyt. Omistan niitä pinon ja kuviakin saattaisi olla, tosin uusia pitää ottaa.)

Vuoden 2016 läpimurto oli tummansininen nahkariimu, jossa oli sekä paksuuden että leveyden osalta ohuemmat remmit kuin missään aiemmassa nahka/nauhariimussani. Myös soljet ovat tosi pienet tuon ajan tekeleeksi. Muistaakseni idea tuli päähäni sen jälkeen kun olin tehnyt tästä rimpulanauhasta reikäremmisuitsia Schleicheille. Tänä aikana tein riimuihin edelleen turhaa säätövaraa, ja turpikset olivat aina ihan tolkuttoman väljiä. Ja hei, ensimmäinen rollattu leukaremmi!

Rautariimu ja "suklaamonitoimiriimu" ovat oman aikansa kummajaisuuksia, mutta juuri siksi jätän ne pois listalta. 

Vuonna 2017 tapahtui ensimmäinen satiininauhariimu. Tämähän on historiallinen, koska nykyisin teen melkein pelkkiä satiiniriimuja noin muutenkin. Tässä oli tuhottoman ylipitkät poskiremmit, liikaa säätövaraa ja isona ongelmana myös tuo kun säädettävät osat ovat sitä satiinia eivätkä nahkaa.

Jahas, ensimmäinen roskariimu (riimu joka on koottu jämäpaloista) on vuodelta 2017 ja on aika kauan ollut Sympyn oma.  

Jotenkin tuntuu että punainen puoliverikoon nahkariimu nro 4. kuuluu tähän listaan? Voi hyvinkin olla että se oli omana aikanaan (tehty 2017) kehittynein riimuni, sikäli kun ei ole liian pitkä, remmit on leikattu siististi ja... no, se vain sopii puokkareilleni. Ainakin muistan miten lystiä oli pukea tätä kaikelle silloin kun sain sen valmiiksi. Tämän riimun prosessi on dokumentoitu blogiin. 

Sitten tuli 2018. Tässä kohtaa tein aika paljon "vaahtonauhaisia" riimuja. Sitä tosiaan pystyy rei'ittämään, mikä on aina iso plussa. Ihan ensimmäisiähän nämä eivät materiaalissaan ole. Osa näistä tämän ajan riimuista tuli tehtyä testikappaleiksi, eli etsin sopivia mittoja riimu kerrallaan, sovitin jollekin ja muunsin seuraavaan riimuun. 

Vaahtonauhariimu.

Vuoden 2018 aikana taisin myös ostaa nahkaista punontanauhaa ja satulanahkajämiä, joiden myötä oli pakko opetella ohentamaan nahkaa kunnolla - samaan tilaukseen kun oltiin poimittu myös ohennusveitsi. Jälkimmäinen helpotti hommaa huomattavasti verrattuna pelkällä skalpellilla raapimiseen (johon monet kuitenkin erikoistuvat).

Tässä välissä tuli tehtyä varsariimu mustan punontanauhan (nahkaa) pintapuolesta, ja se oli täysi fail. Kuitenkin tässä kohtaa taisin kyllästyä noihin kasirenkaisiin, joiden kanssa sai aina tapella. Vaihdoin ne simppelimpään ratkaisuun eli yksinkertaisiin välirenkaisiin. Samalla poskiremmit saattoivat vähän lyhentyä? Hevoskoon roskariimut olivat ensimmäisiä tällaisia. 

Roskariimu.

Taisin näitä aikoja ruveta tosissaan kirjaamaan riimujen mittoja ylös, kerta mm. yksi musta riimu omasi selvästi liian väljän turparemmin, mutta jatkossa ne lyhenivät. 

Tämä on tehty punontanauhasta.

Tuon jälkeen tehty muuten samanlainen riimu sai lyhyemmän turpiksen, ja sen mitoista taisi tulla senhetkinen standardini näille. Silti, kun nyt katson kuvaa, niin näen että turpiksen leukapalassa voi silti olla turhaa pituutta. 

Marraskuussa 2018 kirjoitin ensimmäisen (puoliveri)riimureseptini, eli kirjasin ylös osien nimet sekä niiden leikkuumitat ja valmismitat. Sarjatuotanto saattoi alkaa.

Se lyhennetty osa oli näköjään turpiksen yläosa.

Vielä vuonna 2018 ehdin keksiä päivitystä riimuihini, nimittäin taisin lukea että turvallisuussyistä niskaremmit voisivat olla nahkaa nylonin sijaan, että se antaisi periksi jos heppa jää riimustaan kiinni jonnekin. Nahka on noin muutenkin minulle tutumpi materiaali kuin nuo vaahtonauhat sun muut, ja sitä voi ohentaa ja rei'ittää melko vaivattomasti, joten rupesin tekemään muunmateriaalisiin päitsiin paljonkin niskaremmejä ja solkipaloja siitä. Ensimmäinen(?) breakaway -riimuni menikin Kaven kokoelmaan, kuten monet muutkin ekat jostain syystä. 

Ai niin, hörhösin tuon kanssa myös sitä kun siinä on nahkainen remminpidike! Niiden teko on tunnetusti vaikeaa eikä mitenkään hauskaa, mutta hyvä lopputulos voi olla oikeaa silmänruokaa ja kiva käyttää, joten siinä kai on syy siihen kun ihmiset niitä tehtailevat. Ja koska oikeaheppakamoissakaan ei yleensä näy metallisia pidikkeitä...

Seuraava isohko askel tuli elokuussa 2019, kun kokeilin liimata solkipalan kaksinkertaisen sijaan kolminkertaiseksi, jolloin se lyhenisi tuntuvasti. Sain tämän älynväläyksen vasta nähtyäni Kaven tekemiä riimuja livenä, eli se on tradettelun ansiota. Jostain syystä olin karsastanut osien liimaamista kolmin kerroin tosi pitkään, samoin kuin joitain muita asioita, ja osasyynä voi olla pelkkä asennevamma ("jos sen liimaa noin niin siitähän tulee liian paksu tähän skaalaan!"). Näin niistä näköjään pääsee yli... Ei se ollutkaan niin kamalaa, ja lisäksi näistä punontanauhan lihapuolesta tehdyistä riimuista tuli todella mukavan löysiä. 

Tulivatkohan ensimmäiset heijastinriimut tässä kohtaa? Voi olla. Ne on tehty sinisestä nahasta, joka ei ole ideaalia mutta toimii ihan ookoosti silloin tällöin käytettynä. Nämä tultiin päivittäneeksi nykytasolle joskus vuonna 2022. 

Jatkan riimuhistoriikkia seuraavaan postaukseen, nimittäin siinä nähdään satiininauhariimujen nousu ja... no, jääminen. Tämä julkaisu on jo kilsan pituinen, joten siksi.

Schleich -kustomiprojekteja

Aloitin nämä kustomit jo viime vuonna, ja osa voi olla paljon vanhempiakin, mutta valmistumisajankohdasta en osaa sanoa mitään. En yleensä tykkää blogata mistään ennen kuin työ on valmista, sikäli kun mikään ei takaa että saisin kustomeita valmiiksi asti. Nyt kuitenkin pohdin että miksipäs ei, etenkin kun näillä se on vain maalista kiinni. 

Projektihevosia ja pari veljen tekemää traditional -rankaa.

Ugly stage eli maalauksen ruma vaihe on vahvana, mutta sen käy läpi melkein jokainen kustomi maalaajasta ja tekniikasta riippumati. Itse en edes ole tajunnut koko vaiheen olemassaoloa ennen kuin luin siitä Braymere -blogista joskus. Jos siis joku aloittelija säikähtää niitä ekoja maalikerroksia, niin ei hätää, se oikeasti kuuluu asiaan ja maalausjälki paranee kun kerroksia kertyy lisää. 

Luvassa on paljon kuvia.

Ekana näytän tämän konin, joka näyttää siltä kuin se olisi koottu yhteensopimattomista ruumiinosista ja mittasuhteista. En tiedä miksi muotoilen niin rumarakenteisia hevosia, mutta tavoitteenani eivät ainakaan ole ne täydelliset urheiluratsut tai mitkään vastaavat. Hirvenkaulat ja kyömynokat ovat kivoja. (Tosin tällä ei ole hirvenkaulaa.) Ruuna ei ole vielä ehtinyt maaliin asti. Pohjana on ruunikko trakehnertamma. 

Sitten ovat vuorossa kaksi isoa kylmäveristä, pohjalla siis vanha shireruuna ja percheronori. Nämä uhrit tulivat Yhdysvalloista ja varta vasten siksi että voisin kustomoida ne. Rodut tuskin pysyvät entisinä, sikäli kun percheronista pitäisi tulla nokinen ruunivoikko ja molemmat ovat saaneet paljon lisää massaa runkoonsa, naamaansa ja myös jouhiinsa. 

Tätä se ugly stage kauheimmillaan on. En oikeasti tiedä mitä tästä voisi tulla, mutta jos ei ruunivoikko onnistu niin sitten vain teen siitä tummanruunikon.

Seuraavat kaksi ovat menossa Kavelle, ja ostin uhrit jo varmaan vuosia sitten. Vasta nyt ne ovat pääsemässä kohti valmistumista, tai ainakin yritän ajatella niin. Clydesdalesta tulee corpsepaintteri, elikkä splashed white sellaisella black metal -tyylisellä laukilla, ja mustan sijaan pohjaväri onkin nyt mustanruunikko. Tamma on tehty mustasta tennesseenwalkeriruunasta, ja sen väri saa jäädä ylläriksi.

Morganinhevosesta tekeytyi suomenhevonen. Valinta oli ihan itsestäänselvä, koska tuo originelli on jo sellaisenaan ihan liian suokkimainen. Oikeasti morganit ja suomenhevoset eivät näytä pätkääkään samalta. Koska Schleichin nykytyyli on tehdä hevosille liian kapeat otsat ja leuat, laitoin nuppiin paljon massaa ja muotoilin silmätkin uusiksi. Se ei ole helppoa ja symmetrian aikaansaaminen menee tappelusta, mutta jaa, silmät ne nuokin ovat. Tämä on ruuna ja sen väriksi kaavailin hopearuunikonpäistärikköä. 

Seuraavana vuorossa onkin stablemate, eli skaala on paljon Schleichiä pienempi. Valmistajana on Breyer, ja se myös tarkoittaa ettei minun olisi tarvinnut uudelleenmuotoilla yhtään mitään. Halusin tälle kuitenkin enemmän painoa taakse ja keskelle, koska moldi voi olla "tippy", enkä halua että kustomit ja repaintit menevät herkästi nurin. Massaa tuli siis häntään, mahaan ja naamaan, siis ainakin. En tiedä mitä teen aina väärin vai onko syynä vain käyttämäni massalaatu, mutta en saa massojen rajoja ikinä häivytetyksi kunnolla, jos en tee karvatekstuuria ja sitten vielä erigessoa näitä rajoja urakalla piiloon. (Erigesso on Eri Keeperistä ja gessosta sotkemalla tehty tahnamainen sörsseli, joka toimii vähän puukitin tavoin. En ole itse keksinyt tätä seosta, ja otin sen käyttöön vasta viime vuonna kun muotoilupasta ei ollut enää vaihtoehto.) Pikkufriisistä tulee kimo, ja on yksi ensimmäisistä malleista ikinä (tai siis yli vuosikymmeneen) mihin olen tehnyt papurikkoa. 

Hyvin harva kustomoija tekee papurikkoa pelkillä akryyleillä, varsinkaan nykyisin. Ohensin maalia melko paljon ja töpöttelin menemään kärkisiveltimellä, josta on leikattu terä pois. Kerrostaminen on avain.

Huomautan, etten olisi lähtenyt tällaiseen yksityiskohtien säätämiseen ilman referenssikuvia, joita löysin yhdestä vanhasta kirjasta.

Kaksi seuraavaa menevät joskus Yhdysvaltoihin, ystävälleni LittleYoungOnelle (Soul Searcher Studios). Hopeanmustan tulevaa väriä en paljasta ennen kuin heppa on päässyt määränpäähänsä, sen nääs pitää olla ylläri (ja kaveri kyllä pystyy selaamaan blogiani vaikkei kieltä osaakaan). Mitään uudelleenmuotoilua en tälle tehnyt, eikä sellaiseksi lasketa saumojen ja valmistajan leimojen hiomista ja erigesson lätkimistä kaikkialle. 

Jokin oli pielessä, kun gesso ei tarttunut mm. jouhiin ja jalkoihin. Ongelmana ei voi olla mikään ihmisihosta tarttunut moska, koska häikkä näkyi myös pinnoilla joihin ei sormi yllä, ja toisekseen pesen käteni saippualla AINA ennen mallailuhuoneeseen menemistä.

Tämä toinen tamma sai vähän uudelleenmuotoilua osakseen, ja tulee olemaan jokin epämääräinen voikon ja samppanjan sekoitus. Se ei yritä olla täysin realistinen, joten siksi näin. Hitto kun huomasin vasta aika myöhään, että ehkä nuo tekemäni korvat ovat liian kaukana toisistaan? Kyllä näkee, ettei tälle ainakaan yleisiä riimuja tulla laittamaan, kun on tukkaa tiellä niin paljon. 

Ruunivoikosta quarterista tulee jokin... Jokin. Ruunana se pysyy, mutta sai lisää mahaa, kaulaa, nokkaa ja koki jouhiuudistuksen ja muokkasin myös jalka-asentoja. Vuohiskarvojakin lisäsin, kuten voi nähdä. Halusin myös kokeilla josko pystyisin tekemään tälle pitkän otsaharjan ja pitämään sen silti varusteystävällisenä (tack friendly). 

Seisovasta issikkatammasta tuli jotain millä on jälleen kerran enemmän mahaa, kaulaa, kyömynokkaa jaaaa... jouhta ja karvaa. Tykkään muotoilla jouhia, ja sen ehkä näkee kun katsoo kustomeitani. Oma nyrkkisääntöni on, ettei Schleicheistä tarvitse tehdä varustettavia, sitä varten ovat traditionalit. Syynä tähän taitaa olla ensinnä se, että haluan edes jotenkin tehdä niitä runsaita harjoja ja häntiä massasta, ja toisekseen se, ettei Schleich -skaalan modelliversumini ole ollut aktiivisena enää vuosikausiin. Tästä ötökästä on tulossa vihreä hallakko, jonka pohjaväri on neonkeltainen.

Käytin tätä joskus suitsentekomallina, jos ihmettelette noita tussirantuja sen naamassa.

Ja näköjään viimeisimpänä listaan päätyy tämä ruunikosta oldenburgitammasta tehty ratsuhevonen, jolle tein isoja muutoksia mutta joka kuitenkin kestää tammana. Yritin korjata anatomiavirheetkin pois tieltä. Hännästä tuli vahingossa tuollainen pitkä ja aaltoileva, suippokärkinen. Annoin sen olla kun tajusin että hei, tällaistahan olen monesti halunnut muotoilla mutta se on myös mennyt pieleen. Nyt ei mennyt. 

Ehkä pari ensimmäistä värikerrosta.

Melkoinen lista. Lisääkin kuvia - ja uhreja - olisi, mutta osa on niin vanhoja ja niin tuhoontuomittuja, etten jaksa panostaa niihin enää. Osan annoin veljelleni silputtaviksi, josko niistä joskus demoneita tehtäisi. 

Minulla alkaa myös vihdoin olla kasassa traditional -kokoisia Breyer -uhreja, joiden kanssa askarrella. Josko se tästä lähtisi? Siis se, että voisin oikeasti kustomoida myös traditionaleja ilman että rankana pitää käyttää jotain kamalia barbikaakkeja.