 |
| Minulle on ilmeisesti kehittymässä muotoilutyyli, johon kuuluu mm. liian isoja turpia ja jonkinasteista rakennevirheisyyttä. Jännän samanlaista kuin piirrokseni kymmenisen vuotta sitten. |
Hyviä ne voivat olla siksi, koska samastun tai tiedän aiheesta jotain. Ja tämä olisi ihan jees kertoakin, mitenkäs muutenkaan kuin kommentoimalla.
Minun pitäisi kommentoida useammin, ja myös vastata vastauksiin. Miksi en sitten tee niin?
Nykyisin jätän yleensä kommentoimatta lähinä siksi, kun tiedostan noin miljoonan tai useammankin ihmisen voivan nähdä kökön palautteeni. Lisäksi en todennäköisesti ymmärrä ihmisiä kovin hyvin, joten pelkään että kommenttiani tulkitaan väärin (jos miljoona tyyppiä näkee sen, ei ole mahdollista että kaikki olisivat yhtä mieltä kommentin tai asianlaidan sisällöstä). Ja tuollaista ei saa tapahtua.
Kun sanoin, etten ymmärrä ihmisiä, on kyse aivan eri asiasta kuin siitä mitä yleensä sanotaan syyksi nettiriitoihin. "Tekstistä on vaikeaa tulkita vastapuolen mielentilaa ja äänenpainoja jne." Siis kuinka se on vaikeaa? Okei, toki jos ihminen ei osaa kirjoittaa yhtään mitään - nykykansa on juuri tuollaista - niin ei silloin tule kyllä ymmärrettävää tekstiäkään. Siinä on pari sanaa, muttei välttämättä yhtään mitään muuta. Ne isot alkukirjaimet, pisteet, pilkut, päätemerkit ja väliviivat, kursiivit, alleviivaukset ja lihavoinnit ynnä kaikki muut ovat vain koristeina, eikö? No ei. Käyttäkää aivojanne ja oppikaa kirjoittamaan jo peruskoulussa, ja ylläpitäkää sitä tekstintuotto- ja tulkitsemiskykyä lukemalla ammattikirjoittajien tuotoksia. Minulla se on aina auttanut.
(Kielinatseilu katkeaa tähän.)
 |
| Juoru -kissa on tehty joulukuusa 2016 (on vanhin alusta asti itse tekemäni nukke). Viereinen punatabbykolli, Arsi, on tehty maaliskuussa 2019. |
Nyt kun mietin, en edes keksi miten se ilmenee kun sanon etten ymmärrä ihmisiä. Mutta se on yksi syy siihen, miksi olen männävuosina vähentänyt runsaasti blogi- ja taidesivustokommentointiani, ynnä joissakin asioissa myös julkaisua. Tiedostan sen, että tekemiäni asioita voidaan nähdä (miltä se ei kyllä tunnu yleensä...), mutta mistään en näe tykätäänkö siitä vai ei.
En tykkää nähdä kirjoittamiani kommentteja, varsinkaan jos ne ovat vanhoja. Koen, että olen ollut jokin idiootti suurin piirtein aina, kun kommentoin jollekulle jotakin. Tämä ei häviä mihinkään vaikka mietinkin sanomiseni tarkkaan ja hion kommenttia pirun pitkään ennen kuin klikkaan lähetä -namiskaa.
Tuo ymmärrysongelma on oikeastaan hyvin nähtävillä niistä ajoista, kun olin vähän pentu ja tungin kasapäin heppataidetta Devariin. Halusin kommentteja, ja monesti sainkin sellaisia. Kritiikkiä halusin myös, ja sitäkin sitten annettiin. En kuitenkaan tainnut ymmärtää puoliakaan siitä sanamäärästä joka nokkani eteen ilmestyi, tai ainakaan en muista tajunneeni mm. kritiikkien pointtia yhtään. En edes halua tarkistaa millaisia nämä keskustelut ovat olleet... Onneksi kommentoijat ovat kai pääsääntöisesti olleet joko silloisia ikätovereita tai minua selkeästi vanhempia ihmisiä. Mitään sen ihmeempiä tappeluita en muista pystyttäneeni (tahattomasti?). Olin vain typerä pentu joka halusi palautetta sarjakuvatyylisistä kavioeläimistään.
Mitäs nyt? Ajattelen enemmän, tiedän mitä päässäni liikkuu ja, no, olen kai aikuinen. Sellainen ajattelee eri tavalla kuin pentu (teini). Sen pitäisi olla hyvä asia, jos se meinaa muunmuassa sitä ettei postaa nettiin ihan mitä hyvänsä tai tajuamatta itsekään mitä siltä kommentilta on halunnut.
Iso ongelmani on se, että ylianalysoin ihan kaiken informaation, joka aivojeni läpi kulkee. Jos luen jotain, ylianalysoin sen. Jos suunnittelen jotain, ylianalysoin sen. Ylianalysoin kaiken mitä kirjoitan nettiin, vaikken edes julkaisisi sitä - joten analysointi on ihan jäätävää siinä vaiheessa, kun tekstinpätkä pitäisi laittaa julki heti kun sen on kasaan rykäissyt. Se on vähän karmivaa. Onko tällä kommentilla mitään arvoa tai merkitystä kellekään? Millaista palautetta bloggaaja haluaa, osaanko kirjoittaa sellaista? Entä jos sanon jotain vahingossa väärin? Kirjoitinko tarpeeksi paljon? Tämä kommenttihan kuulostaa ihan typerältä.
 |
| Levite, kesyrottarouva. Maaliskuu 2019. |
Yritän välillä ajatella niin, että kannattaa julkaista, koska muuten kukaan ei oikeasti VOI nähdä sitä ja siten myöskään antaa palautetta. Ilmiö on lähes sama kuin se, miksi minua ottaa päähän kuulla kun aloittelijakustomoijat pelkäävät pilaavansa uhrinsa ensimmäisellä yrityksellä. Niin ei käy. Tulosta ei saada ikinä selville, jos teosta ei ensin tee! Eikä ihminen voi tehdä ensimmäisellä kerralla toistamiseen, vaan sitä täytyy edeltää sen ensimmäisen työn. (Paitsi että minä en ole ensi kertaa kommentoimassa tai julkaisemassa...)
Mutta minun ns. taiteeni ja tekstini eivät saa palautetta, vaikka tuikkaankin niitä nettiin. En julkaise niin paljon kuin ennen, tokikaan, mutta julkaisen silti jotain aina välillä kun muistan tai jaksan. Yleensä en vain jaksa. Se ei ole laiskuutta, vaan jaksamattomuutta.
Julkinen kommentointi on yhtä vaikeaa kuin se jos laitan yksityisviestillä (tyyliä sähköposti) sanaa jollekin jonka kanssa en ole koskaan ennen keskustellut yhtään mitään. Kommunikaation runsastuttua vaikeus vähenee ja teksti alkaa kuulostaa enemmän omalta. Kirjoitan paljon rennommin, kun tiedän, ettei kuka tahansa näe mitä sanon. Julkisen kommentoinnin kohdalla tämä rentous ei vaan tule ihan äkkiä, jos siis ikinä tulee.
Pointti saattoi tulla jo selväksi.
Minä en ole niitä ihmisiä, joilla ei ole ikinä mitään sanottavaa mihinkään asiaan. En vain osaa sanoittaa ajatuksiani, vaikka haluaisinkin, että ne nähdään.
Ja se on todella kuluttavaa.
 |
| Little Damage, kesyrotta... äijä. Jolla on arpia naamassa. Myös maaliskuun 2019 tuotantoa. |
En laita tähän loppuun mitään urpoja kysymyksiä, postausehdotusuteluita tai yhtään mitään muutakaan, koska tiedän sen turhaksi. (Postaustahti on mitä on, mutta siihenkin on syynä se kun en tiedä mitä tänne pitäisi julkaista.) Olen ihan oikeasti sitä mieltä, ettei ihmisiä vain yksinkertaisesti kiinnosta.
Heips! Löysin blogisi sattumalta, kun pohdin yhden eläinfiguurin uudelleenmaalaamista ilman minkäänlaista kokemusta. Blogistasi oli paljon apua. Hyvä että joku kertoo meille aloittelijoille, ettei maailma kaadu vaikka mitä kokeilisi :-D
VastaaPoistaOli pakko tulla kommentoimaan myös tähän postaukseen, koska samaistun kirjoitukseesi kovasti. Pienestä asti olen ollut todella perfektionisti, koulutehtävien teko kesti aina super kauan kun en halunnut jättää yhtään kohtaa tarkistamatta (kymmeneen kertaan), ja tosiaankin myös netissä aika menee siihen kun luen kommentit yhä uudestaan ennen kuin julkaisen (joskus juutun lukemaan jo julkaisemiani kommentteja yhä uudelleen). Samoin myös ihmisten kommenttien sävy hämmentää usein niin netissä kuin reaalielämässäkin. Tämän vuoksi kommentoin yleensä yltiökohteliaasti, jotta en vahingossakaan loukkaisi ketään, ja toisaalta en oikein ikinä tiedä kehen voi luottaa. Varsinkin nuorempana nämä jutut masensivat kovasti, ihan kuin en olisi saanut elämästä kunnolla otetta. Tuntui myös pahalta, koska koin olevani kaksinaamainen: kasvotusten kohtelias, mutta selän takana kyyninen kaikkia kohtaan.
Nyttemmin olen jotenkuten oppinut hyväksymään itseni. Ehkä suurin apu minulle oli, kun ajauduin youtubessa seuraamaan tubettajia, joilla on aspergeri (high-function autism). Ilmeisesti sosiaalisten tilanteiden vaikeudet jäävät naispuolisilla (joihin allekirjoittanut kuuluu) paljon miespuolisia helpommin diagnosoimatta, koska olemme parempia matkimaan muiden käytöstä sosiaalisissa tilanteissa ja menemme paljon pidemmälle ongelmien naamioinnissa. Naispuolisilla ei myöskään vain stereotyyppisesti oleteta olevan autismin kirjon piirteitä, vaikka merkit olisivat kuinka selvät. Itselläni ei ole diagnoosia, enkä tiedä mihin sitä enää tarvitsisinkaan nyt, kun opinnot ja työpaikkakin on taisteltu hammasta purren :'D netistä saatu vertaistuki on kuitenkin täysin muuttanut suhtautumistavan, joka minulla on itseäni kohtaan. Kaikkien ei tarvitse olla sosiaalisesti yhtä taitavia. Ja tosiaan monessa tilanteessa auttaa, jos ohimennen vihjaa omasta sosiaalisesta kömpelyydestään, jolloin tietty paine olla kuten muut häviää.
Toisaalta olen myös sitä mieltä, että aspergerius on rikkaus. Pystyy paneutumaan johonkin asiaan perusteellisesti, tulemaan asiantuntijaksi, näkemään asioita syvällisemmin kuin valtaosa kanssakulkijoista, ehkä tekemään ainutkertaisia oivalluksiakin (menipä korkealentoiseksi, heh!). Uskon että kaikenlaisille ihmisille on tilaa ja tarvekin yhteiskunnassa. Jokaisen pitäisi siis olla itselleen armollinen niissä asioissa, joissa ei ole hyvä, ja vaalia niitä, joissa on :)
Eipä muuta kuin hyvää kevään jatkoa!
Ps. Toivottavasti kommenttini ei loukannut! Halusin vain kertoa, että täällä on ihminen, joka painiskelee samalta kuulostavien ongelmien kanssa ^^'
Kiitos kommentoinnista. Se on arvokasta ylianalysoijalle (jollaisia tässä kumpikin näämmä on). En löydä kommentistasi mitään loukkaavaa, ei siitä huolta.
PoistaItse olen tässä jonkin aikaa jo kaavaillut sellaista, että kävisin piilottelemassa vanhoja kommenttejani Devarissa, kun se kerta mahdollista on. Mistäpä aloittaa kun ei muista mihin kaikkialle on sanaa heitellyt, heh... Kyseessä on kuitenkin sivusto jota olen käyttänyt todella kauan, yhtä kauan kuin tätä blogia (aktiivisemmin vain).
Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono juttu, että on pentuna kommentoinut rennommin ja nytten aikuisena taas stressaa liikaa omia sanomisiaan. Se tuntuu kuluttavalta, kuten artikkelissakin mainitsin. Hirveästi jää asioita kertomatta, kun ei vain kykene niitä julkaisemaan. (Ja on ironista, että toisaalta itse kirjoitan parhaiten sellaista näsäviisastelevaa tekstiä, joka voi olla sukua provoille ja sisältää mustaa huumoria. Juuri noiden tekstien kanssa sitten päädyn miettimään, että eihän kukaan vedä niistä hernepeltoa henkitorveensa, joten nuo näsäviisastelut tuppaavat jäämään julkaisematta.)
Mie koen, että miun aspergerius näkyy suht selkeästi ulospäin, jos lähtee vertaamaan meikäläistä ns. neurotyypillisiin naisiin. En samastu sellaisiin kovin paljon, ainakaan yleisellä tasolla. Pääasiassa koen että olen jotenkin kökkö ihminen, koska en osaa sitä ja tätä. Diagnoosin sain kun olin pentu, eli en ole itse ollut sitä hommaamassa. Lukisin sen osaksi identiteettiä.
Joo, olen myös sitä mieltä että aspergerius (tai autismi, miksikä sitä haluaakaan kutsua. Itse luokittelisin autismin ja aspergerin edelleen vähän eri asioiksi, vaikka kumpikin on autismia) hyödyttää monessa asiassa. Riippuu sitten ihmisestä, missä. Itse inhoan sitä kun jengi edelleen luulee tätä sairaudeksi tai joksikin mikä voitaisi tai pitäisi "parantaa" esimerkiksi lääkkeillä, mikä ei todellakaan ole hyvä juttu - olisi vain tuhoisaa yrittää lääkitä turraksi jotain minkä kanssa on syntynyt... Ja kuten tässä jo todettiinkin, niin se on osa identiteettiä. On autismissa isoja haittapuoliakin, mutta, no, ne ovat tapauskohtaisia eikä niitä vieläkään voi hoitaa pois. Ja monesti esimerkiksi se sosiaalinen kökköys on juttu jonka kanssa voi opetella elämään, kuten opiskella elekieltä ja niin edelleen.
Toinen aspergerille tyypillinen juttu, jota nentit pitävät kamalana asiana, on uumoilu. En ymmärrä mitä pahaa siinä olevinaan on? Juuri sitä paikallaan jumitusta ja omiin aivoihin linnoittautumista. Minulle se on yksi tapa olla luova, suurin osa maailmoistani ja niihin perustuvista hahmoista ja tarinoista on rakennettu uumoilemalla. Keksimällä keksimistä en harrasta. Ei tämä the todellisuus kaikkine ihmisineen ole niin kiinnostava, että sitä pitäisi huomioida 24/7. Huom. yksi maailmoistani on sellainen, jota konkretisoin pienoismallien muodossa. ;)
En tiedä, pitäisiköhän näpertää jotain autismiin keskittyviä artikkeleita tähänkin blogiin?
Puolet asioista jäi varmaan mainitsematta, mutta ehkä rajoitan tätä kilometrikommenttia vähän. Näistä mietinnöistä kun saisi joskus kokonaan uusia blogitekstejä tehtyä... Yleensä se on niin, että mitä korkealentoisemmaksi juttu menee, sitä vaikeampi sitä on keskeyttää. Keväitä sinnekin. (Ylianalysoin omaa kommenttiani ja mietin, mitä tässä kehtaa mainita, kunnes taas muistan että kirjoitan tätä omaan blogiini, joten kontrolloin tätä kommenttilootaakin itse. Haha.)