Uusia riimuja uudella tekniikalla

Tykkäilen kokeilla vähän väliä uusia minivarusteentekotapoja ja ideoita, joita joskus löydän netistä tai kehittelen itsekseni. Niinollen ei tunnu miusta mitenkään pöljältä se, että taiteilijan seuraavaksi paras kaveri (heti lyijykynän jälkeen) päätyi myös riimumateriaaliksi - tarkoitan tietenkin paperia!

Mutta koska paperi on... Paperia, ei sitä voi sellaisenaan käyttää pienoismallivarusteisiin. Se pitää ensin käsitellä jotenkin, jottei se olisi liian haurasta ja repeävää. Ratkaisin tämän kahdella tavalla: joko teippaan tai lakkaan paperin niin, että vähintäänkin toinen puoli olisi vahvempi ja kirkaspintaisempi.

Hyvin, hyvin vanha re-repainttini Firster.

Idea papeririimusta ei ole alunperin minun; joku teki joskus YouTubeen tutorialin, jossa opetetaan tekemään paperinen riimu Stablemate -mittakaavaan. Mietin kuitenkin, mahdanko olla itse ensimmäinen, joka ainakin Suomessa tekee paperipäitsiä myös Schleicheille? Siihen se nimittäin näkyy sopivan hyvin... Hurjan hyvin.

Tosin papeririimu on siitä kinkkinen, että se ilmoittaa valmistusvirheistä anteeksiantamattoman suoraan. Väärin mitoitetut osat tekevät riimusta tökerön ja saavat sen istumaan epäaidon näköisesti, ja saumakohdat jäävät taitoksen suoristuttuakin näkyviin - nimittäin siltä ulkopinnalta, jonka pitäisi näyttää mahdollisimman järkevältä silmälle.  Jos remmiä joutuu kiskomaan ja tunkemaan solkien läpi jatkuvalla syötöllä, on mahdollista että remmin reunat rispaantuvat ja itse remmi on täynnä taitosjälkiä. Se suuri huono puoli.

Todella hyviksi puoliksi mainitsen paperin terävyyden. Se ei rispaannu kovin äkkiä verrattuna nahkaan, ja ainakin skalpellilla ja eräillä ostamillani superpienillä saksilla saa leikattua ihan järkyttävän tarkasti. Parhaat puolet paperissa ovat materiaalin ohuus ja sileys (silloin kun niitä ärsyttäviä taitoksia ei näy).

Metalliosat tein kuten aina ennenkin, rautalangasta. Kuitenkin koska itse remmit ovat paperia, en uskaltanut liimata niitä ennen metalliosiin kiinnittämistä, joten liimasin jokaisen remmin yksitellen renkaaseen ilman välivaiheita. Päätös on sinänsä hyvä, koska kun paperiremmin liimaa, se ei lähde enää auki ilman turhaa tappelua - sama se siis on jos sen remmin tekee samantien kokonaan uusiksi, ellei tarkoitus ole vain lyhentää sitä.

Materiaalin tunnun ja kestävyyden kanssa on niin, että näitä ei kannata ainakaan kiskoa ja räpeltää yhtä kovasti kuin minulla on tapana kohdella nahkavarusteita. Paperi ei jousta, kun taas nahan kuuluu niin tehdä - ilmankos, nahkahan on luonnostaan tarkoitettu pysymään eläimen kudosten päällä vaikka mikä olisi.

Jätin näistä tarkoituksella turparemmisoljet pois. Niitä ei kuulu tarvita jos riimu ajaa asiansa ja on tarkoitettu tietyn kokoiseen päähän. No, ainakin löysin nyt tavan tehdä loogisen kokoisia turpiksia...

Seuraavaksi niitä kuvia, kun niitä aina tarvitsen että voin tuoda asioita ilmi oikein. Riimut ovat valmistusjärkässä; vanhimmasta tuoreimpaan.


Ensimmäisenä vuorossa on ohut, kirkkaansiniseksi väritetty ja lakkapäällysteinen kopiopapeririimu. Koko on jotain ponin ja siropäisen lämminverisen väliltä; sopii molemmille. Väritin siis Copicilla paperia, ja lakkasin materiaalien kiinnittämiseksi ja vahvistamiseksi. Tämä riimu sai osakseen myös eniten henkistä kiroilua... Ja kuten ehkä näkyy, se on edelleen vähän... Kökkö. Päätin siinä sitten, että antaa tämän olla niin ruma kuin on, koska tulen jatkossakin tekemään paprupäitsiä. Nuo eteen sijoitetut kahdeksikkorenkaat tekivät elämästä vielä vaikeampaa, koska ne eivät millään pysy siinä kulmassa missä niiden kuuluisi järjen mukaan pysyä. Solki ja koukku vasemmalla.

Seuraava riimu on vaaleansininen ja sopii paremmin vähän isopäisemmille puoliverisille ja iberiaaneille. Vaaleus tulee maalarinteipistä, jota päädyin käyttämään kun en enää jaksa metsästää kirkastakaan teippiä mistään. Tietenkin tajusin vasta teipin laitettuani, että voisin oikeastaan lakatakin nämä... Ja lakkasinkin ne, vasta kun ne oli jo leikelty suikaleiksi. Solki ja koukku vasemmalla.

Turpahihna näyttää tunkkasemmalta kuin onkaan, koska riimu on jäykkä ja tarvitsee vetoa näyttääkseen paremmalta.

Koska värit ovat tärkeitä, enkä halua kuvausriimun olevan liian kokeellinen ja vähän sinnepäin tehty (siis nuo siniset), päätin seuraavaksi vain viivoittaa ja lakata valmiiksi ruskeaa paperia. Tämä on myös hitusen vahvempaa, mikä tekisi siitä terhakkaampaa. Epäilin jo, saako tästä mitään aikaiseksi, mutta saihan siitä - riimu on parempi kuin edeltäjänsä. Niin sen kuuluu mennä! Kuitenkin myös tähän tein eteen kahdeksikkorenkaat, mikä ei tuntunut lopulta kovin älylliseltä idealta... Solki ja koukku vasemmalla puolella. Taitosjälkiä tuli kyllä myös, piru vie.

Poskihihna näyttää nurinperisesti kiinnitetyltä, vaikka syynä on pelkkä taitos.

Rakastan löröjä turpiksia. Riimuissa.

Neljäs riimu on tähänastisista paras. Materiaali ja tekniikka ovat samat kuin kolmannessa, mutta tulos oli muutoin parempi: kahdeksikkorenkaita ei ole, solki on neliskanttinen, koukut lisätty sekä niska- että leukaremmiin. Solki ja koukut ovat tarkoituksellisesti oikealla puolella, ja syy siihen on se kun se on yksi asia jolla teen asiat omalla tavallani - juttu on sukua myös sille kun teen tavan mukaan turhan löysiä turpahihnoja.
Tämä on varmaan täydellisin riimu, jonka olen toistaiseksi tehnyt, ylipäänsä ja etenkin tässä mittakaavassa. Tarkoitan sen mittoja. Jonkun mielestä tämä on varmaan siksi kökkö, kun päitsien mitat eivät mukaile konin naamaa, mutta se korni fakta vaan nyt on se, ettei riimun kuulukaan olla tyköistuva. Korkeintaan arabiriimut ovat, mutta niitä ei kuulu pitää päässä missään muualla kuin esim. näyttelyssä, ei koskaan laitumella. 

Ja mitäs sitten... No sitä sitten, että tämä on vasta alkua. Kerkesinkin jo tehdä yhden simppelin personal halterin näistä materiaaleista, ja askartelin sille ohjeenkin.

Menikin kauan tämän julkaisussa, ja syy siihen on vain se kun halusin avauskuvan tekstin alkupuolelle. Sellaisiksi päätyvät kuvat eivät ole niitä, joissa riimu olisi pääkohde.