Sanojen hiontaa

Olen kehitellyt jo olemassaolevan sanaston rinnalle uusia termejä, joita pienoismallihevosjutuissa käytän ja joita olen nähnyt parin muunkin ihmisen jo käyttävän. Osa termeistä on jo suht vanhoja, jos niin viitsii sanoa. Keksin termejä korvatakseni niillä englanninkielisiä sanoja ja luodakseni nimiä käsitteille, joita ei periaatteessa ole olemassa tai joille en ainakaan itse ole nähnyt mitään oikeasti omaa nimitystä. Nimitykset helpottavat asioista keskustelua ja niiden täsmentämistä huomattavasti. 

Maksi.

Minulla on kuitenkin ongelma: joku termi voi olla käytössä yhteyksissä, joita en itse tunne, tai sitten sille keksiintyy toimiva sana yhdestä kielestä, mutta sen suora käännös kuulostaisi tökeröltä ja olisi noin ylipäänsä epäkäytännöllinen. Mietin siis, että ehkä pitäisi rullailla ihan uusiksi osa näistä sanoista. Saatte siis pienen muovikonisanakirjankin tässä.

Modelliversumi (modelverse). Muuten hyvä, mutta tämän enkkuversio on ilmeisesti ihan oikea sana ja liittyy johonkin tietotekniseen, josta minä taas olen aivan pihalla. Halusin keksiä modelliversumi -sanan vain siksi, että olisi tarpeeksi kompakti, kaikenkattava nimitys pienoismallimaailmoille ja muulle vastaavalle, eikä minun tarvitsisi esimerkiksi puhua "omista maailmoistani". Miettikää nyt - voisin sanoa sitä modelliversumiksi, tai sitten "omaksi maailmaksi jollaista kasaan ja toteutan pienoismalleja käyttäen". Kumpi on käytännöllisempää? Kun se oma maailma ei takaa että sen ilmaisumuoto olisi nimenomaan pienoismallit. Modelliversumilla tarkoitan ensisijaisesti pienoismallimaailmaa. Siitä puuttuu välistä hevosta kuvaava osa, koska en halua rajoittaa sitä vain hevosmallailutermiksi. Muutkin mallarit voivat tehdä maailmoja. 

Yksi syy käyttää sanaa modelliversumi malliversumin sijasta on se, koska malli, no, on liian laaja käsite, kun sitä ajattelee: voit piirtää mallista, olla malli, tai muotoilla mallin. Ja sitten taas figuuri ei toimi myöskään, koska en vain koe että pienoismallihevosia kannattaisi kutsua figuureiksi. Toimintafiguureilla on yleensä nivelet, mallihevosilla ei.

Toki, jos me hevosmallarit jäämme modelliversumi -termin ainoiksi käyttäjiksi, voisi sitä ihan hyvin kutsua vaikka termillä mallihevosversumi (modelhorseverse). Tai eläinmalliversumi. Tai öh... ei. Eläinmalli kuulostaa joltain eläinkokeisiin liittyvältä.  Modelli -sanan pitäisi tulla termissä ensimmäisenä. Modellieläinversumi? 

Killi.

Entäpä jos yritetään riisua sanan pakollisen osan roolista "modelli"? Voisiko siitä sitten tulla muoviversumi (plasticverse), tai... No? Ei tuosta tajuaisi kuitenkaan, että sillä viitataan muovihevosmaailmoihin. Eli muoviversumi ei pääse jatkoon. Miniversumi? Voiko olla, että sekin on jo jossain muualla käytössä? Tällaista se on kun elää vain siinä omassa kuplassaan eikä ikinä katso sen ulkopuolelle. 

Entäs sitten miniatyyriversumi (miniatureverse)? Se voisi jopa toimiakin. Mutta en nyt haluaisikaan enää hylätä modelliversumi -sanaa, kun olen sitä jo kaikkialle ripotellut... On tämä elämä hankalaa.

By the way, itse modelli -sanaa olen käyttänyt jo ennen vuotta 2010. Pidän sitä ihan hyvänä terminä sikäli, että se on suomen kieleen väännetty englanninkielinen sana, jolla ei ole mitään sitä aiempia merkityksiä kielessämme. Sen pitäisi siis tarkoittaa vain ja ainoastaan pienoismalleja. Mutta valitettavasti englannin kielen sana model sitten tarkoittaa täysin sitä mitä mallikin, joten sikäli modelliversumi olisi pätevä mutta modelverse ei. Kinkkistä. Yritän kuitenkin pitää kiinni siitä, että modelli on nimenomaan pienoismallieläin eikä vaikka vaatemainoksissa esiintyvä ihminen. En tiedä voiko mitään sanaa tieten tahtoen juurruttaa käyttöön näin, mutta yritetty on.

Lacey, joka tuli Yhdysvalloista. Ratsailla Offhand.

Illan toinen ongelmasana on kasauma (scene, setup). Olen kääntänyt tämän englanniksi myös muodossa photo stack, tai valokuvatarinoiden kohdalla photo story. Valitettavasti kasaumakin (backlog) on ihan olemassaoleva sana, joka ei liity mitenkään hevosmallailuun. Itse otin sen käyttöön alunpitäen vain siksi, koska en voi kutsua kaikkia stoorikuvia ratsastuskuviksi, koska niissä ei ainoastaan ratsasteta. Nämä minun kasaumakuvani ovat aikalailla samaa settiä kuin pienoismallihevosnäyttelyissä (suomen kielen sanat ovat kivoja, eikö? Säälin kaikkia muunkielisiä jotka haluavat opiskella tätä) nähtävän performance scenet, eli... No, performanssit. Ne ovat niitä järjestelyjä joissa hevosilla näkyy varusteita, ratsastajia ja joskus ihan kaikkea muutakin mitä vain keksi, kuten uima-altaita tai donitseja pölliviä koiria. Koska performanssikaan ei sinänsä ole pienoismallitermi, enkä itse edes tulkitse sitä niin kuin on tarkoitettu, niin olen siksi karsastava sitä. Minusta performanssi kuulostaa joiltain lavalla suoritettavalta teatterishowlta. 

Yksi mahdollisuus on suomentaa scene muodossa näkymä. Olen itseasiassa käyttänytkin tuota suomennosta jo jonkin verran, ja voi olla että se myös vakiintuu. Sen sijaan suomenkielisissä piireissä käytetty sana skene ei oikein istu, arvatkaa vaan miksi - sekään ei yhdisty minun päässäni pienoismalleihin. Koen että scenen ja skenen merkitykset eroavat jonkin verran, joten siksi. 'Näkymä' on paljon osuvampi, kun on kyse hevosmallisetupeista. 

Ja niin juu, setup, setuppi. En tykkää sellaisesta, että suomen kieleen ängetään turhia lainasanoja englannista, mutta mielestäni ne saavat jäädä JOS ne ovat suomalaiseen suuhun sopivia eivätkä särähtele liiaksi, ja erityisesti jos niille ei vielä ole hyvää vastinetta. Google kääntäjän mukaan setup voidaan suomentaa muotoon asetelma. Minusta se kuulostaa joltain kukka-asetelmalta, eli ei kovin kiinnostavalta. Silti olen tuotakin sanaa käyttänyt aika ajoin. Mutta korvaan senkin näkymällä, mikäli jotain vielä parempaa ei osu silmään. Kolmas vaihtoehto on set-up (juu väliviivalla), eli "lavastettu juttu". Hmmm. Kuulostaa pienoismallailulta. Mutta ei ole terminä hyvä kumpaankaan suuntaan (siis kummallakaan kielellä). 

Valokuvatarinat (photo story) pysyvät ennallaan, koska ne ovat juuri sitä mitä sanakin lupaa. Jos haluaa, niin voihan sen suomentaa muotoon fotostoori, mikä muuten kuulostaisi aika vinkeältä, jos sen vakiinnuttaisi täysin vain pienoismallieläinpiireihin. 

Tästä puuttuu kankihihna tai -ketju, koska en vain keksi miten sellaisen asentaisi järkevästi. Nuo minun keksimäni (tupla)kuolaimethan pelaavat ihan eri tavalla kuin ne mitä yleensä hevosmalleilla näkee, mutta samalla niiden hienosäätö vaikeutuu aivan tuhottomasti. Kyse ei ole siitä ettenkö tietäisi miten nämä pitää oikeaoppisesti pukea.

Minulle on tosi tärkeää sellainen, että jos mahdollista, termit olisivat suoria käännöksiä kummallakin kielellä. Siksi tämä on niin hankalaa. Monet enkkutermit eivät käänny saati taivu suomenkielisinä hyvin, ja sitten taas monet suomen kielessä kätevän kuuloiset sanat eivät käänny englanniksi kunnolla. Pläh.

Miksi modelliversumini on traditional -skaalassa?

Modelliversumeiluni, eli siis pienoismalliasetelmien ja -maailmojen kasaamiseni, sekä koko hevosmallailuni, perustuu Schleicheihin. Aloitin siis kaiken kustomoimalla niitä ja kokoamalla muunmuassa ratsukkoja, joita sitten kuvasin talteen. Räpelsin näiden parissa jonnekin vuoteen 2013 tai 2014 asti, tai ehkä jopa pidempään. 

Yritin monen monta kertaa laittaa postaukseen enemmän kuvia, mutta en pysty, joten olkoon nyt vain tämä yksi sitten.

Sitten, tarkemmin sanottuna jouluna 2013, tulivat ensimmäiset mittakaavan 1:9 nukkeni, eli siis kaksi Breyerin ukkoa. Vuoden 2014 puolella kustomoin ne muovaamalla niiden päät uusiksi.  

Minä joskus ihan oikeasti luulin, että harrastan koko ikäni pelkkiä Schleichejä. Halusin erikoistua niihin, niiden kustomointiin, ja tehdä niille maailman, joka menisi mahdollisimman nappiin. Voin ihan rehellisesti sanoa ettei missään nyt jo olemattomissa Schleich -talliblogeissa näkynyt mitään sellaista mikä minun schleichiversumissani oli ns. normisettiä.

Tiesin kyllä Breyereistä jo joskus 2000 -luvun alussa, kun niitä Lahjakaassa näkyi. En silloin halunnut olla niistä kiinnostunut, ehkä koska se olisi tiennyt tyhjästä nyhjäisemistä. Näin jälkikäteen se tietysti vähän kaduttaa, etten ostanut silloin niitä mitä nyt ikkunashoppailen jostain amerikkalaisten nettikirppiksiltä. Ja tyhjästä nyhjäisyllä meinaan sitä, että olisin joutunut perustamaan kokonaan uuden maailman - modelliversumin - eri mittakaavaan ja eri resursseilla kuin mitä silloin käsillä jo oli. Schleich -kokoelmani oli jo tuohon aikaan melko massiivinen, ja niille oli kaikenlaista oheiskamaa, joten tuntui helpoimmalta vain kestää niissä ja yrittää kehitellä sitä versumia sitten etiäppäin.

No, kuten kerroin, nuo Breyerin ukot ilmaantuivat silloin 2013. Jo ennen kustomaatiota minulla oli hauskaa näiden kanssa, nimittäin tietysti laitoin niitä ratsastelemaan kolmea traditional -koon konia. Ne olivatkin ainoat tradini siihen aikaan. Vain yksi oli Breyer, kaksi muuta taas olivat Blue Box ja nukkakoni. Välistä äijät kokeilivat myös classiceja (joita Grand Championsit ovat, olkoonkin paljon isompia kuin Breyerin classicit), mutta se nyt näytti järjestään epätasapainoiselta.

Ei noissa asetelmissa hurraamista ollut, laatu on tietysti kaamea ja alkeellinen, mutta se oli jotenkin ihan erilaista kuin Schleichien kanssa puljaaminen. Ja tästä päästäänkin itse asiaan ja asian ytimeen.

Harrastan mieluiten tuota traditional -skaalaa tasan siksi, koska se on isompi, yksityiskohtaisempi ja käytännöllisempi kuin little bit (joka on Schleichien skaala). Varusteita on helpompi ja mukavampi tehdä. Oma lukunsa on tietysti se, että Breyerin valmistamat hepat ovat ihan mittakaavasta riippumattakin melko realistisia, usein erittäinkin sitä. Lisäksi niissä on enemmän vaihtelua asentojen, rotujen, ilmeiden ja kaiken muunkin suhteen, kun vertaa Schleicheihin.

Kellekään ei varmaan tule yllärinä se, että lakkasin keräilemästä Schleichejä joskus vuosia sitten, koska niiden muotoilutyyli oli mennyt ihan kamalaksi lastensatuponeiluksi. Sekään ei selitä tätä miksi siirryin isompaan mittakaavaan, mutta osansa silläkin on toki.

Ensinnä, Schleichejä on julkaistu paljon suppeammalla moldi- ja värivalikoimalla kuin Breyereitä. Kaikilla "talleilla" on samat hevoset, ja tietysti myös niitä iänikuisia kiintiöepärealismeja kuten przewalskeja tai seeproja (tai jotain fantasialajikkeita, kuten omassa schleichiversumissani). Olen tullut siihen tulokseen että minulla vain paloi proppu tuohon toistuvaan kaavaan joskus, eikä mikään enää kiinnostanut. Tai siis ei kiinnostanut lukea muiden blogeja, kun stooreissa kerrotut asiat pystyi arvaamaan etukäteen eivätkä ihmiset ja hevoset olleet yhtään yksilöllisiä. Samalla päätäni kaiversi jatkuvasti se fakta, etteivät omanikaan ole mitään uniikkeja. Ainoat persoonalliset hevoset olivat (ovat) kustomeita. Minulla niitä onkin aika lauma - mutta kellään muulla taas ei... Että se siitäkin sitten.

Schleichien ostelu siis rupesi maistumaan puulta. Uusissa hevosissa ei ollut mitään viehätystä, ja ostelin niitä lopulta vain kustomointiin ja kustomien vertailukappaleiksi.

Samaa ei todellakaan voi sanoa Breyereistä! Niiden kanssa minulla on se sama hulluus mikä joskus oli Schleichien kohdalla laita. Tämä on se syy siihen miksi ikkunashoppailen näitä mm. MHSP:ltä. Isken silmäni lähinä bodyihin, koska haluan kustomoida. 

Yksi ihminen ei yksinkertaisesti voi omistaa täysin samanlaista laumaa Breyereitä kuin joku muu. Se ei ole mahdollista edes vaikka laumat olisivat yhtä suuret, tyypit suosisivat samoja moldeja ja aikakausia - ei, näitä on tehty niin pitkään, niin monessa eri muotissa, niin monessa värivariaatiossa, myyty eri systeemeillä ja niin edelleen, että ei yksinkertaisesti vain voi olla kahta samanlaista kokoelmaa. Ja tämä on yksi syy siihen, miksi koen traditional -modelliversumit kiinnostavammiksi ja realistisemmiksi kuin schleichiversumit. Hevoset vaihtelevat enemmän. Lisäksi varsinkin amerikkalaiset myös kustomoivat ja uudelleenmaalaavat paljon suomalaisia enemmän, eikä se ole siellä mitenkään erikoista.

Yksi muu syy isomman skaalan suosimiselleni on... Miten sen nyt sanoisi? Lähelle pääseminen? Kyllä, kun konit ja kamat ja tyypit ovat isompia, minä näen ne paremmin. Pääsen tavallaan paljon lähemmäs sitä maailmaa. Pääsen sisälle siihen maailmaan aivan eri tavalla kuin Schleichien kanssa. Isot konit eivät rajoita niin paljon. Lisäksi näitä on tosi helppo katsoa kirjaimellisesti niiden tasolta. Kaiken kukkuraksi kuvaaminenkin on luonnollisesti helpompaa, kun kameraa ei tarvitse rääkätä pakottamalla se taltioimaan mikroskooppisia yksityiskohtia. (Järkkärini on muuten nykyisin jo niin vanha ja kulunut, että se ärtsyilee traditionalejakin kuvaillessa.)

Koska aivoni toimivat kuten toimivat, eli ovat neuropoikkeavat, pystyn uppoamaan päähäni aika hyvin ja unohtamaan muun maailman siinä sivussa. Niin voi käydä ihan vaikka suihkussa tai vessassa. Vuosia sitten tämä pähkäily oli ihan parasta tekemistä bussimatkoilla. Aivojen kaivelu huvin vuoksi on melkein parasta ikinä, mutta vielä parhaampaa on ehdottomasti se, jos saan sen rikkaan tarina- tai ajatusmatskun sieltä konkreettiseen olomuotoon. Tämän takia kuvaan kaikki asetelmat eli kasaumat. Haluan niiden säilyvän. Pelkkä hallusinointi ei siis riitä, sen hallusinaation pitää olla nähtävissä vielä myöhemminkin, mieluiten ikuisesti.

Lisäksi kirjoitan noista kasaumista yleensä edes vähän jotain jonnekin tekstitiedostoon. Kirjaan kaiken ylös kuvauspäivämäärän tarkkuudella; se yleensä käy myös kuvatun tilanteen fiktiiviseksi tapahtuma-ajankohdaksi. Arkistoin kuvat koneelle ratsastajanukkekohtaisiin kansioihin, joihin tulee numerot, niin tiedän kuka on ratsastanut ketäkin ja minkä verran. Ja niin edelleen. Kyllä, pidän kirjaa kaikesta mahdollisesta.

No niin, sanoin jo asiani. Mitäs tähän loppuun vielä lätisisi? Ehkä kysymyksiä lukijalle...

Onko noita Schleich -talleja enää olemassa kenelläkään, vai kuoliko kyseinen ilmiö blogien mukana? Vai siirtyivätkö ne jonnekin missä minä itse en käy (esimerkiksi Instagram)? Harrastaako kukaan suomalainen (siis muutkin kuin minä ja Kave) näitä pienoismaailma- ja stoorijuttuja Breyer traditionaleja käyttäen?

Kuvavertailu 4.

Postaanpa lisää vanhoja juttuja. Tämäkin on kai kirjoitettu vuonna 2018. Meinasin ensin laittaa tämän lisukkeeksi jotain nykytilanteesta, mutta päätin sitten notta ei. Tuossa kehittyneemmässä kuvassa ei nimittäin periaatteessa ole mitään liian vanhentunutta. Haluan myös huomauttaa, että tätä kuvavertailusarjaa tekisi mieli jatkaa!

Nyt jotain tosi selkeää, josta on toivon mukaan etua tai inspiraatiota joillekin.

Mikä näitä kahta kuvaa yhdistää?
Skaala on molemmissa traditional, suitset ovat "oikeaoppisesti rakennetut" enkkusuitset, ja hevoset edustavat kevyitä rotuja (täysiverinen ja puoliverinen). Kuvat on myös otettu samalla kameralla (ja samalla yhdysrakenteisella salamalla...).

Mikä näitä kahta kuvaa erottaa? 
Yläkuvassa heppa on jokin nukkakoninraato, jonka joskus nyljin ja riisuin tehdasvarusteista (ja leikkelin sen suun auki). Suitset ovat ensimmäisiä traditionaleille tekemiäni (tai no, classiceille tehdyistä muokatut nuo ovat) ja niiden materiaali on jotain höttönauhaa. Soljet on tehty paperiliittimistä ja kuolain todennäköisesti muistivaijerista. Kuva on vuodelta 2013, samoin kuin itse suitsetkin.

Alakuvassa on Breyer Traditional -sarjan Verdades, moldi Salinero. Suitset on tehty marras-joulukuussa 2018 ohennetusta ja puolet kapeammaksi leikatusta nahkanauhasta, ja niissä on liukusoljet. Suitsiin on käytetty reseptiä, joten mittojen kanssa ei ole juuri tarvinnut arvailla. Suitsissa on yksityiskohtia ja säätövaraa ei ole liikaa. Näiden pukeminen ja säätö on oikeasti aikamoinen show, mutta se ei silti ole toivotonta, ja lopputulos on ehkä ihan katsottavaakin, toisin kuin ylemmän setin kanssa... (Tiedän, alaturpista ei saa käyttää kangen kanssa. Mutta teenpähän alaturpiksen kun kerta pystyn!)


Ihan vaan sillä, kun kaikki aina kitisevät, etteivät osaa mitään. Kannattaa opetella. Itse en ymmärrä mitään satuloiden rakenteesta, enkä osaa ommella, enkä muotoilla... Moni muu taas tekee juurikin satuloita ja loimia kuin vettä vaan, ja miusta tuntuu, että on harvinaista, jos kumpikaan noista ei luonnistu. Minulle suitset ovat jotain mitä olen aina halunnut osata, joten olen sitten tapellut sen eteen, että hevosillani voisi olla kunnollisia, realistisesti toimivia ja säädettäviä suitsia. Lapsena en pystynyt tekemään mitään tällaista, enkä ole kyllin rikas ostaakseni jotakin amerikkalaiselta mestarilta pienoismallisuitsia jokaiselle kaakilleni, joten teen ne sitten itse. Opettelen edelleen.

Voisiko tästä tulla jotain?

Katsastan blogieni lukunäkymiä aina silloin tällöin, enkä yleensä huomaa mitään erikoista. Nyt huomasin, että Thetulla ja Piekalla on yksi uusi lukija. En tiedä mistä asti. Kiittelen, kuka hää sitte ikinä lieneekää. 

"Huligaani", quarteriruuna.

Samalla sain päähäni, että ehkä minun kannattaisi joskus julkaistakin jotain, eikä vain kyylätä läpi noita samoja vanhoja keskentekoisia tekstejä. Ajattelen niistä aina, että luenpa nyt läpi ja työstän postauskuntoon sitten joskus. No, se sitten joskus voi kestää vuosia. Blogi ei kestä harrastukseni perässä. Thetun luonnoksista löytyy edelleen tekstejä, jotka on tehty päällisin puolin vuonna 2014. Ehkä kahdeksan vuotta on vähän turhan pitkä aika odottaa jonkun julkaisuajankohtaa...

Postaamattomuusperustelu on se sama vanha: en osaa nähdä milloin teksti on tarpeeksi pitkä julkaisua varten. Se vaatisi sen, että tietäisin sanoneeni siinä tarpeeksi, ja ettei mikään sanottu esimerkiksi loukkaisi ketään. Olen oikeasti aika vainoharhainen näiden juttujen suhteen, ja se sitten on tehnyt tämän että blogi kuolee käsiin. 

Olen tosissaan miettinyt, että pitäisi joskus yliajatella vähemmän ja vain linkaista se teksti julki siinä kohtaa, kun pystyn lukemaan sitä yksinäni ajatellen, että tämä täytyy tallettaa jonnekin. 

Että jospa nyt ainakin tämän saisin julki! 

"Katti", lusitanotamma.

Asiaa kyllä olisi vaikka kuinka paljon. Toivon mukaan masis ja muut mälsyydet rupeaisivat hiljakkoin vähän väistymään, siinä kun on ollut osatekijä tähän blogikuolioon. On ollut mistä kirjoittaa, muttei aivoja eikä jaksamista, enkä toisaalta osaa sanoa miten moni lukijoistakaan tätä kyylää aktiivisesti. Yksi muu positiivisehko juttu on se, että olen ehkä innostunut uudelleen jopa piirtämisestä, ainakin hieman. Haluan maisemamaalariksi, joten olen vääntänyt kasan luontosuttuja minikoossa (isommalle järjestelylle ei ole tiloja). 

Hevosmallijutut elävät ihan hyvällä mallilla, esimerkiksi tackia tulee kasattua ihan kauhealla tahdilla nykyään. Satulat näyttävät nykyisin satuloilta, enkä muutama vuosi sitten olisi osannut ajatella, että jonkun ajan päästä kasaan tällaisia rätysköitä itse. Eivät ne mitään huippukamaa tietenkään ole, mutta ovat kuitenkin toimivia ja ennen muuta kiinnostavia tehdä. 

Aina välillä joku kyselee, teenkö sitä ja tätä tilauksesta, ja tykkään vastata että voin tehdä myös vaihtokauppana (eli tackia sinne ja heppoja tänne). Kaiken huippu oli, kun helmikuussa kokoelmaani tuli henkilökohtainen Breyer -graalini. Sitäkään ei olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi Yhdysvalloissa erittäin hyvää kanssamallariystävää. Kuvia tuostakin hepasta tulee joskus.

"Aldemir", mangalarcaori. Ja ensimmäinen minkkiläiseni, mitä muotoilijoihin tulee.

No niin, siis, mitäs nyt sitten? Tämänkin kirjoittelu meinasi karata lapasesta. Siihen voin todeta, että olisi parempi jakaa kuulumisten aiheet omiksi teksteikseen. Olisi niin simpurasti juttua. 

Kahellaa.

Arkistoista: Tummansininen nahkariimu

HUOM: Tämä teksti on todennäköisesti kirjoitettu vuonna 2017, ja on sillään ollut siitä asti. En ole julkaissut tätä aiemmin, koska se on mennyt ajastaan ohi. Nyt kuitenkin pläräsin sen läpi ja totesin, että miksi en julkaisisi sitä jonain nostalgiapläjäyksenä? Näitä on nimittäin tosi jännä lukea vuosien jälkeen ja nähdä, miten sen ajan ajatukset ovat muokkaantuneet nykymuotoonsa. Minulla on edelleen tämä riimu (tietenkin, mihinkäs se olisi hävinnyt?), ja se pääsi ihan äskettäin asumaan sellaiseen lokerikkoon, johon varastoimaani tackia en todennäköisimmin enää käytä mutta jonka kuitenkin haluan tallettaa. 

***

Mainitsin mustavalkoisesta silkkinauhariimusta kertovassa tekstissä, että teen parhaasta tähänastisesta riimustani blogitekstin heti perään. Saa nyt nähdä koska julkaisen tämän, mutta tarkoitinkin lähinnä sitä, että alan ainakin työstämään kirjoitusta heti. Täältä pesee, mustaa ja tummansinistä pyykkiä.

Tämä riimu ei ole uusi... Muttei myöskään vanha. Tein sen vuoden 2016 puolella, en tiedä milloin, sillä ei edes ole väliä. Kuvista päätellen se oli ennen studiokankaan laajentamista.

Materiaalina on nahka, jonka olen leikannut ensin suikaleeksi ja siitä ohentanut lihapuolet pois. Näin itse varusteeseen on käytetty pelkkä nahan kuori, se paperinohut osuus, jossa ei ole enää mitään nukkaa mitä saattaisi irtoilla ja mikä sitten käytön myötä höttööntyisi rasittavasti. Leikkaan nahan aina tarpeellista leveämmäksi, koska ohennus kaventaa sitä, ja siitä sitten leikkaan sen veitsellä kahdeksi suikaleeksi. Tasamittaiset poskiremmit saa liimaamalla yhden leveän remmin, jonka sitten halkaisee veitsellä, niinikään.

Metalliosiin käytin ohutta metallinväristä rautalankaa... Paitsi tuohon renkaaseen, johon naru kiinnitetään; se on sellaisesta ostetusta satsista, johon kuului ovaalin muotoisia korurenkaita (kullan- ja hopeanvärisiä). Pidän niistä niin paljon että tungen niitä vähän joka suuntaan nykyisin, toki harkiten koska se putiikki, mistä ne ostin, ei ole enää toiminnassa. Jostakin korukrääsää myyvästä liikkeestä tuommoisia varmaan edelleen saa.

Päätin tätä tehdessäni, että sen soljet sijaitsevat vasemmalla puolella, jolloin myös leukahihnan koukku on sillä puolella. Olen hullu ja perfektionistinen metalliosien kanssa, joten koukkujen ja kaiken muun lopullinen muoto ja vääntöjärjestys on usein kiinni siitä millaiseksi riimua suunnittelen. Toimivuuden kannalta sillä ei ole oikeasti merkitystä, mutta koska tosiaan mie ja perfektionismini, niin...

Etummaiset renkaat, jotka yhdistävät turpiksen ja poskiremmien osat toisiinsa, teen nykyisin aina tuollalailla kahdeksikon malliseksi. Etummainen on isompi, ja poskiremmiä varten on pienempi kiekka. Etummainen on iso siksi, koska haluan pystyä pujottelemaan siihen ketjua.

Jep, turpiksen alaosa on aika lörö, laaja. Halusin siitä sellaisen. Tämä on perisyntini josta en aio päästä eroon ehkä ikinä, koska yleensä ihmiset tekevät riimujensa turpikset liian ahtaiksi. Syytä en tälle ilmiölle vielä ole keksinyt, mutta fakta on, ettei riimu saa milloinkaan olla 'turvan' kohdalta liian tiukka (eikä liian väljä, tiedän).

Sitten on toinen perisyntini eli liikaa säätövaraa. Minulla on siihenkin jokin pakkomielle... Nykyisin yritän tajuta, ettei yhden riimun tarvitse sopia jokaiselle, oikeasti. En edes omista tällä hetkellä muita kuin puoliverisiä ja pari isopäisempää mallia - ja niistä isopäisistä yksi on kaverini tekemä savinen suomenhevonen, jolle tätäkin riimua kerran sovitin. Meni hankalaksi sen kanssa, mutta riimun mitat silti riittivät! Todisteita alla.

Riimu suokille sovitettuna.

Sama riimu puettuna Cortesille, suokin säädöillä...

...ja tältä se näyttää oikein säädettynä.

Riimun nahka on niin pehmeää ja ohutta, ynnä kapeaa ja kevyttä, että on sen ansiota se miksi pidän tästä niin paljon. Se on ensimmäinen riimuni, jota haluan pukea jotakuinkin kaikille hepoilleni ja kuvata niitä se päässään. Kaiken kukkuraksi siinä on vielä reikäremmit, mitä en joskus uskonut kehtaavani tehdä! Ohuuden takia käytin rei'itykseen lyijytäytekynää, jonka lyijyt ovat kokoa 0,3. 

Yksi muu hupi on tuo pyöreäksi liimattu leukaremmi. Löysin siihen ohjeen erään tuhottoman hyvän varusteentekijän blogista. Yllättäen minun piti vain muokata jo ennestään käyttämääni tapaa tehdä ns. pyöreitä nahkaosia, joissa nurja puoli jää näkymättömiin.

Riimujen teko on aina vähän semmosta arpapeliä, että tuleeko siitä mitään vai ei. Nykyisin se on helpompaa kuin ennen... Omistan muutenkin enemmän riimuja kuin hevosia, joille niitä pukisi.

Kaikista parasta näissä varusteissa on aina se, että niillä saa lisämaustetta kuvaamiseen.  

***

Hassua, miten moni asia ei ole muuttunut, samalla kun jotkut ovat menneet päälaelleen. "Ensimmäinen riimuni, jota haluan pukea jotakuinkin kaikille hepoilleni"... Siinäpä sen historiallinen arvo. Riimu on yhä ihan käytettävä, mutta se lienee överipitkä ja aivan liian hauras. Lisäksi olen jo aikaa sitten lakannut käyttämästä noita kasirenkaita kolmilenkkirenkaiden tilalla, koska ne eivät lopulta ajaneet asiaansa kovin hyvin.  

Nykyisin minulla on niin paljon riimuja, että, no, ei ole pulaa valikoimasta. Ja lisää tulee sarjatuotantona, koska niiden kasaaminen on aika yksinkertaista. Enää yksi riimu silloin tällöin ei ole asia, vaan tuppaan tekemään monta riimua päivässä useampana kertana viikossa. Aineksia on aina, ja yksi tärkeimmistä materiaaleista on se sama satiininauha, jota ylemmäs linkitetyssä postauksessa saatoin kutsua silkkinauhaksi. Kiinnostaako ketään nähdä, miltä riimukkeeni näyttävät vuonna 2021, jos niitä ei jo muualta ole bongattu?

Aikuinen urpo ja tallileikit

Minäpä tein nyt sellaisen jutun, että perustin Haapasen tallille blogin! Kave onkin jo sen kanta-asiakas (hänen sanojensa perusteella).

Killi, selässä Omar.

Mikä Haapasen talli...? Se on... fiktiivinen talli, joka sijaitsee modelliversumissani.

Nyt älä kysy mikä on modelliversumi. Siitä on tulossa juttua Piekaan! Ja kaiken kukkuraksi Kavekin kerkesi jo blogata omista modelliversumimietinnöistään. Monet asiat ovat pitkälti samoja kuin ne mitä itse usein mietin ja käsittelen.

Olen viime aikoina ollut surkea koostamaan kokopitkää tekstiä, joten katsotaan, miten vaikeaa tämänkin julkaisun tekemisestä tulee. Asiaa kyllä olisi. Ensinnäkin, mistä tuo otsikko tulee? No, kai se selittyy osin sillä, miten epävarmaksi itseni koen tuon uuden blogin sisällön suhteen. Toinen selitys olisi se, etten ole tosikko, joka ei osaisi nauraa itselleen ja omille harrastuksilleen. Koska sitähän modelliversumeilu saati sellaisesta bloggaaminen jollekin asioista mitään ymmärtämättömälle on: urpoa toimintaa, jollaista aikuisen ei kuuluisi tehdä...
(Minulla on myös jokin fiktionjulkaisukriisi meneillään. Se on ollut jo tosi kauan, mitä nyt on lähiaikoina laajentunut koskemaan myös pienoismallijuttuja. Ärsyttävää. Ilmeisesti myös käsittelen sitä osittain tällä tekstillä.)

Olen täysin fine asian kanssa. En itsekään ymmärrä joitakin harrastuksia, ja yksi niistä liittyy yllättäen aika läheisesti pienoismallihevosteluun - en ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmiset tekevät "elokuvia" Breyereillä tai Schleicheillä. Silti koen, että myös nuo "elokuvien" maailmat muodostavat omia modelliversumejaan, näytti se miten omituiselta hyvänsä. Toteutusmuoto nyt vain on erilainen kuin se mitä itse suosisin.

Enkä tietenkään lukisi tätä stillikuva- ja tekstimodelliversumeilua yhtä, no, leikkimismäiseksi touhuksi kuin "elokuvia". Miksikö? Koska stillit eivät liiku, kuten sanakin ilmaisee. Modellihevosvalokuvauksessa ja koko kuvatarinoinnissa voi olla oma viehätyksensä (minulle) juuri siksi, kun siinä on erinäisiä todella rajoittavia elementtejä, jotka on pakko ottaa huomioon; en voi ottaa montaa peräkkäistä kuvaa, jos hevosen asento ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisi. On pakko kikkailla erilaisten kuvakulmien ja rajauksien kanssa, jotta hommaan tulee jokin järki.

Seli seli.

Dreamy.

Mutta eikös pienoismallihevostelu aika pitkälti katakin juuri jotain tuollaista? Mielikuvituksen liikakäyttöä? Ei sitä voi syödä, mutta se tuottaa mielihyvää sille joka sitä harrastaa, ja sen pitäisi olla ookoo.

Olisi ihan mielenkiintoista selvittää jostakin, millaista virkaa ihmispentujen leikeillä on noin niinkuin lajityypillisen aikuiselämän kannalta. Samoja juttuja on tutkittu jonkin verran muilla eläimillä, ja hyvä esimerkki olisivat kissanpentujen saalistusleikit; ne leikkisaalistavat, jotta saavat liikuntaa ja oppivat vaanimaan, hyökkäämään ja tappamaan, ja ovat sitten aikuisina kunnollisia metsästäjiä. Toki leikkikäyttäytymistä näkee melkein kaikissa eläinlajeissa muillakin kuin poikasilla.

Miksipä sitä ei siis näkisi myös aikuisilla ihmisillä? Ainakin Desmond Morrisin mukaan "tutkiva apina on leikkivä apina", eli ihmisten tiedonhalu ja kaiken mahdollisen tutkiskelu olisi vain tavallista pidempään jatkunutta ja lopulta lajityypilliseksi käytökseksi muodostunutta leikkimistä.

Mutta miksi aikuinen ihminen kasaa muovihevosista ja nukeista koostuvaa fiktiivistä maailmaa, ja kirjoittaa siitä blogia? Hyödynkö siitä jotenkin taloudellisesti jossain vaiheessa elämääni?

En osaa sanoa. Taidan vain olla vähän sekaisin - sillä seinähullujahan me hevosmallarit maallikkojen näkökulmasta olemme.

Ylisuuriin kuteisiin hukkuva Asko Haapanen ja Vissy.

Oikea syy on se, kun omaan liikaa mielikuvitusta. Teen paljon maailmoja jo muutenkin, ja tykkään kirjata maailmojeni elämää talteen. Tahdon konkretisoida sitä.

Tykkään pienoismalleista, siis kolmiulotteisista eläinfiguureista jotka on tehty näyttämään siltä miltä kunkin lajin eläimet oikeasti näyttävät. Ja minusta on ihan luonnollista, että kun näitä figuureja kertyy nurkkiin riittävän paljon, niille rupeaa näkemään luonnetta, elämää, maailmaa... Lopulta saan päähäni tarinaideoita, jotka haluan tallettaa jotenkin ja johonkin, etteivät ne unohtuisi ja että minulla olisi jotain todistetta siitä, että joku hahmo on sellainen ja toinen tuollainen. Niin muodostuvat valokuvatarinat ja lopulta koko modelliversumi.

Toisin kuin lasten leikkien ja Breyer -elokuvien tekijöiden jutuissa, minun tarinantekooni ei kuulu mitään ääniä eikä liikkeitä. Kaikki Haapisblogissa näkyvät kuvat ovat stillejä, tilannekuvia. Miksi liikuttaa jotain minkä ei kuulukaan liikkua? Liikkeestä luodaan vain illuusio kuvauskikkoja ja hevosten sekä nukkien asentoja hyödyntäen. Äänistä en edes viitsi sanoa mitään, vähemmästäkin nousevat niskakarvat.

Ja koska realistisuus on minulle tärkeää, teen maailmaa juurikin Breyerin enkä Schleichin valmistamilla hevosilla. Itsestäänselvyys. Toisaalta realistiset hevoset eivät ole edellytys toimivalle modelliversumille, vaan esim. tämä englanninkielinen blogi sisältää ihan kunnon stooreja, vaikka hevoset ovat tyyliteltyjä.

Arsi ja Cage. Tuntuma on tarkoituksella aika lörö.

Teoriassa voisin aivan yhtä hyvin vaikka piirtää juuri noita samoja stooreja, mutta eihän se ole mitenkään päin sama juttu. En voisi myöskään vain kirjoittaa, koska mitä järkeä olisi tehdä modelliheppablogia, jos siihen ei olisi kuvia? Olen erittäin visuaalinen ihminen, enkä pidä itseäni kirjailijatyyppinä ollenkaan. Tarvitsen kuvia. Ja miksi en piirrä sarjakuvia? Siksi, koska en saisi niitä ikinä valmiiksi - kokeiltu on kuulkaa vaikka miten monet kerrat ja ties kuinka nuoresta lähtien!

Yksi muu pointti kolmiulotteisessa fiktiomaailmassa on se, että se on, no, oikeasti olemassa. Kaikki on oikeasti sellaista kuin se on - enkä joudu suunnittelemaan hahmoja sen perusteella, että ne olisivat esimerkiksi helppoja piirtää tai designit sellaisia, että voisin muistaa ne ylipäänsä suht hyvin ulkoa kun kirjoitan. Nämä ovat kriteerejä, jotka dominoivat hahmontekemistäni kaikissa muissa kuin pienoismallivalmisteisessa fiktiossa. Jälkimmäisessä on suuret etunsa; muutenhan nukeissani ei voisi näkyä niin monimutkaisia värityksiä, ja toisekseen hevoslaumassani ei voisi olla yhtäkään appaloosaa (niitä onkin vain yksi, kyllä...).

Miniatyyrimaailman tekeminen vie aikaa. Se ei tule koskaan valmiiksi - eivätkä tule kyllä nuo muutkaan maailmani, sen sanon. Pidän itse paljon siitä, kun jossakin projussa on jatkuvasti jotain tehtävää. Parasta on ehdottomasti se, kun sen maailman pariin eksyminen ei ole kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä! Voin keksiä uusia juttuja ja luoda tarinaa milloin vain saan päähäni niin tehdä. Ja kaikki olisi sitten itse tehtyä, mistä myöskin pidän - en ole koskaan ollut esimerkiksi fanficcien tai fanitaiteiden perään, vaan olen aina halunnut tehdä mahdollisimman paljon vain itse. Oma maailma paras maailma, samoin omat hahmot ovat aina parhaita.

Rankasti käsitelty mustavalkokuva.

Elikkä, käytännössä selitän valokuvatarinointiani sanomalla, että en vain voi olla tekemättä maailmaa tässäkin olomuodossa.

Olen jo päättänyt ruotia tätä muovikonitarinahommeliani ainakin yhden jatko-osan verran, koska lisäroinan tunkeminen tämän litanian sekaan voisi johtaa epätasaisuuksiin. Ja toisaalta koen, että esimerkiksi historiikkipuoli olisi selkeintä esittää kokonaan omana postauksenaan. Jatkoa olisi siis luvassa. 

Kaven tradepaketti

En tiedä muistaako tai tietääkö kukaan, mutta meillä oli Kaven kanssa pienoismallitrade. Se käynnistyi jo... vuonna 2017! Muistan sen erityisesti siitä, että ilman tätä tradea en olisi nykyisellä tasollani suitsieni suhteen, minä nimittäin nostin omia kriteerejäni mahdollisimman korkealle tehdäkseni kaverille menevästä varusteesta niin korkealaatuisen kuin mahdollista.

En odota, että tradettelu tapahtuisi nopealla aikataululla; siinä ei ole mitään järkeä, koska kiirehtiminen vain haittaisi tehtyjen töiden laatua. Aika on hyvä juttu - ja se, että nälkä kasvaa syödessä, eli tradepaketti kasvaa sitä suuremmaksi mitä pitempään sitä on kasattu.

Yksi kriteeri ainakin minulla on kuitenkin tässä ollut: tradesatsin tulee mahtua tuohon yhteen laatikkoon, jossa itse postitin oman puolikkaani. Tätä kirjoittaessani laatikko on ensin täytetty täällä, sitten postitettu Kavelle, ja nyt se on ollut taas minulla jo jonkin aikaa. Olisi hauska ajatus, että yksi ja sama boksi kulkisi eestaas kummankin luokse!

Koska noin on, saatiin tämä ensimmäinen tradetus purkitettua. Kaven pitäisi blogata minun tekemästäni roinasta (apua, ne suitset ovat jo vanhentuneet!), siinä kun minun pitää nyt blogata häneltä tulleesta tavarasta. Ja ai että, sitä tavaraa oli muuten paljon!

Päivämääränä 16/4/20 avasin Kavelta tulleen laatikon (ja kirjoitan tästä postausta vasta nyt...). Olin saanut ohjeeksi dokumentoida joka ikisen vaiheen, joten otin tämän tietenkin melko kirjaimellisesti. Ensiksi venyttelin niskat ja vedin naamaan pari kaurakeksiä. Sitten pesin kädet ja menin ateljeeseen, jossa laatikko odotteli tuolilla.

Koska elämme korona-aikaa, pidin huolen ettei huusholliini pääsisi bakteereja. Siispä otettiin kosteuspyyhkeet kehiin. Tällainen on kuulkaa aivan peruskauraa bakteerikammoisille ihmisille, kuten minulle!

Hinkuttelin koko lootan läpi niillä, tosin melko kevyesti.

Putsailu suoritettu.

Okei, vasta tämän jälkeen on hauskaa.

Paketti piti saada auki, joten valikoin leikkuuvälineeksi katkoteräveitsen. Silppusin molemmat päät auki - en siksi, että olisi tarvinnut, vaan siksi, kun en ensin tiennyt kummasta päästä sekä minä että Kave olimme sen alunperin avanneet ja täyttäneet. Jos joku ei siis vielä tiennyt, niin tämä loota sisälsi muinoin silkkimassalajitelman, jonka ostin, ja sittemmin loota on päässyt tämän tradettelumme pelivälineeksi.

Heti kun olin tapellut laatikon auki, sain selville, mistä kolina oli lähtenyt. Ruokakuppeja!

Laatikon ilmatila oli hyödynnetty varsin mallikkaasti.

Puin puuvillahanskat, joilla yleensäkin käsittelen pienoismallejani. Paljaat sormet eivät ole jees, eivätkä ainakaan minulla myöskään kuvaukselliset.

Seuraavaksi käteen osui muovisia kissoja. Skaala näyttää olevan traditional eli 1:9, minkä johdosta nämä sopivat modelliversumiini. Pakko on nyt sanoa, että Kaven kuvissa nämä näyttivät tosi lelumaisilta, mutta käytännössä yllätyin siitä, kuinka kiva muovi ja yksityiskohtien määrä näissä on! Toki varsinkin naamat ovat etenkin joillakin tosi koomisesti maalattuja (siis epärealistisia), mutta olen nähnyt paljon huonompiakin lelukissoja. Rotuvalikoimaakin näkyy löytyvän, en olekaan ennen nähnyt esimerkiksi muovista scottish foldia taikka manxia käytännössä.

Kisuja tuli kaiken kaikkiaan kahdeksan.

Scottish foldin varpaat.

Kissojen ohella mukana tuli myös seitsemän kappaletta koiruuksia. Näiden skaalasta en ole varma, mutta koska ne tulivat arvatenkin kustomointiin, niin on mahdollista että askartelen jotain seropia joka voisi sopia - taas kerran - modelliversumiini. En ole koiraihminen enkä koirapiirtäjä, joten katsotaan millaisia katastrofeja saan näistä tehtyä. Kave oli pohjamaalannut yhden koiran valmiiksi, joten oletan sen päätyvän siveltimen alle ennen näitä muita.

Ruokakuppeja. Ja on siinä myös pari vesiautomaattia! Jee, rekvisiittaa 1:9 -kokoiseen tallikämppään! Ja toisaalta, kyllä kissoillekin voi jonkun automaatin laittaa, sellaisia jatkuvasti lorottavia "vesiputouskuppeja" on nimittäin olemassa.

Sinistä nahkanauhaa. Tästä oli jo ollut paljon puhetta, ja on jännä nähdä ja tuntea, millaista se nyt sitten on.

Oli itsestäänselvää, että tulin myöhemmin ohentaneeksi tätä.

Katsotaas mitä siellä paketissa vielä oli. Rasioita... Hmmmm Kave on säilytysjärjestelyhörhö, minä taas niin kissaihminen, että tykkään itsekin (pahvi)laatikoista ihan vaikka ne olisivat tyhjiäkin. Näin myös jotain kuvioitua kangasta, ja kykenin arvailemaan, mitä se on.

Kantokoppa... Ja lisää ruokakuppeja.

Kämmenelle mahtuva peltirasia.

Seuraavaksi kaivoin boksista nuo kuvioidut kankaat ja erään kuplamuovikäärön, joiden ohella muasta löytyi myös paperi, josta piti käydä ilmi mitä kaikkea lootassa oli. Samalla napsin yhden tilannekatsauskuvan...

Tilannekatsaus.

Kuvioituja kankaita oli kaksi, ja ne sattuivat olemaan pony poucheja, eli pienoismallihevosten kuljetukseen tarkoitettuja suojapussukoita. Nämä siis suojaavat hevosia kolhuilta, joskaan esimerkiksi näyttelyreissuille pelkkä pouchiin pakkaaminen ei rittäisi. Mutta nämä tulevat kyllä tarpeeseen sitten, kun ikinä opin lähtemään lenkille kameran ja parin hepan kanssa! Ulkokuvaussessiot ovat siis tulevaisuudensuunnitelmissa.

Kave on tuttu tekstiilien kanssa, minä sen sijaan en. Arvostan ihan simpareesti tätä, kun hän halusi tehdä nämä pouchit! Väri on ihan jees, ja materiaali on fleece. Tykkään itse pukea fleecetakkeja, joten jos materiaali ei ole liian karhea minulle, ei se voi olla sitä hevosillenikaan.

Onko lootassa sitten vielä jotain?

On. Ilmaa.

Hmm, jatkakaamme rasioiden sun muiden parissa. Pakkailut oli tehty todella hyvin, joten availtavaa kyllä riitti.

Tulin hulluksi tästä pienestä valkoisesta rasiasta - vain siksi, koska se on pieni valkoinen rasia! LAATIKKO! Ai että!

Nyt pääsin näkemään myös tuon pienen, tai no, oikeastaan ison 1:9 -skaalan repun. Sekin oli omassa pikku muovipussissaan.

Tässä vaiheessa laatikko pääsi odottamaan jatkokäsittelyä, eli sitä päivää, kun täytän sen ja postitan uudestaan Kavelle.

Kuplamuovista tuli sonnipöllö! Sonnipöllö on Kaven kehittämä fiktiivinen eläinlaji, joka on käytännössä pöllö naudansarvilla ja usealla hännällä. Materiaalina tällä on silkkimassa, tukka on ilmeisesti lankaa ja silminä on jonkinlaiset muovitimantit. Oman yksilöni värit valikoituivat sen mukaan mitä kriteerejä Kavelle annoin, samoin irokeesi oli (muistaakseni) oma ideani. Nenärenkaan (tai nokkarenkaan) me molemmat ymmärrämme, sillä taitaa olla jotain tekemistä musiikkimaun kanssa.

Oioin pony pouchit. Ne eivät olleet paketissa sellaisenaan, vaan niihin oli kääritty kaksi asiaa, joita odotin varmaan melkein eniten tästä tradesta. Voittehan nähdä tuon pienen hevosen tuossa...

Toinen pouchi on vähän pienempi, sopii esimerkiksi poneille tai kuution muotoisille hevosille.

Myös reppu piti kuvata heti tuoreeltaan. Kunnon kuvat tulevat aikanaan, mutta näistä näkee minkä kokoinen se käteeni verratessa on. Pakko kyllä sanoa, että tässä on joitakin nerokkaita juttuja, joita en itse ole ikinä osannut omiin minireppuihini tehdä! Lisäksi se on OMMELTU.

Seuraavaksi availin näitä pieniä rasioita, joita tuli. Kävi ilmi, että tämä matala valkoinen boksi sisälsi riimuja ja pari narua! On ihan pirun hauskaa nähdä livenä jotain mitä on tähän mennessä kyylännyt vain kuvista. Päitsiä oli kaikkiaan neljät ja naruja tosiaan kaksi.

Riimut olivat valmiiksi aukaistuja.

Peltirasiasta löytyi peukalorottia eli peukkureita ja minilohikäärme. Tässä kohtaa tuli myös vastaan ensimmäinen kuljetusvaurio, joka sekään ei ole suuri - loharilta oli sarvi irronnut. Sen saa liimattua kyllä. Rotilla - joita oli seitsemän kappaletta - sen sijaan oli kaikki ihan hyvin. Huvitti joltisenkin verran todeta, että nämä todella ovat tosi isoja ja muhkuja verrattuna minun tekemiini peukkureihin. (Jos joku nyt on uusi peukkuriasian suhteen, niin minä rupesin tekemään näitä 2014 ja tulin sittemmin aivopesseeksi Kavenkin askartelemaan moisia.)

Lohariparka irronneen sarvensa kanssa.

Joitakin isohkoja eroja meidän muotoilutavoissamme on. Ensinnäkin Kaven peukkurit ovat tosiaan vähän läskejä ja isoja, mutta näiltä myös puuttuu eturaajat, kun ne istuvat. Oletan niiden uponneen piiloon turkin ja iholöllöjen sekaan, mikä ainakin vahvistaisi sitä oletusta, että nämä ovat asteen liikasyöneitä, hah. Lisäksi hännät ovat melko paksuja ja siten kestävämpiä kuin ne, mitä minä olen sortunut tekemään.

Yläraajapuutos.

Muutenkin peukkureissa on ominaisuuksia, joista voisin keskustella lisää Kaven kanssa. Ilmeisesti joku hänen modelliversumissaan on kasvattanut rotista isoja, ruokkinut niitä liikaa ja sitten vielä unohtanut katsoa naaman mittasuhteita (korvat ja silmät ovat pienet). Lisäksi ainakin osa näistä hohtaa pimeässä, mitä valkoisiin alueisiin tulee, joten siinä on miettimistä!

Sitten ne hevoset. Kave oli piilottanut kumpaankin pouchiin yhden stablematen. Tiesin jo etukäteen ketkä siellä olisivat, mutta mikään ei kyllä voita sitä fiilistä kun saa hypistellä käsissään jotain tällaista! Molemmat hevoset ovat siis Kaven pigmenttijauheilla ja akryylimaaleilla maalaamia (ja jauheet on kiinnitetty fiksatiivilla, tietenkin). Heppojen pinnat olivat hyvin tasaisen ja sileän tuntuisia, eli fiksatiivi ei reagoinut käden lämpöön lievällä tahmaantumisellakaan (toisin kuin kaikki minun käyttämäni lakat).

Vähän punaisempi ruunikko on puoliverinen ori Formosus Ningor, elikkä Ninksu. Tuo yksittäinen takasukka johtuu sisäpiirivitsistä, joka perustuu siihen, että minä yleensä isken silmäni "tylsän värisiin" hevosiin, ja seuraavaksi huomaan niillä olevan vain yhden takasukan. Tämä on jotain sattumaa (siis kun kyse on tehdasmalleista), mutta ai että, tehdään siitä sitten kestomeemi!

Eivät nämä ihan ensimmäiset pikaräpsyt ole mistään kotoisin, mutta ainakin ne kytkeytyvät kiinteästi siihen hetkeen kun sain nämä hevoset käsiini ensimmäistä kertaa.

Toinen, tummempi ruunikko on myös ori, mutta rodultaan andalusialainen. Tämän nimi on Chocolate in the Ballroom eli Kaven suussa Tanssisali ja minun suussani Pallero. Sävy on oikein herkullinen, tumma ja kylmä, ja mallin ilme on kiva. Oikein kuvauksellinen heppa.

Stablemate on Kaven lemppariskaala, ja sen voi ehkä huomata kun hänen blogiaan lukee.

Siinä olikin sitten koko laatikon sisältö. Melkoinen saalis!

Pony pouchit eivät tietenkään mahtuneet kuvaan.

Seuraava homma olikin sitten paikan löytäminen kaikelle. Lisäksi odotin paljon riimujen sovittelua ja sopivien vakiopäiden löytämistä niille.

Ninksu ja Pallero ovat aarteita, koska ne ovat uniikkeja ja oikeasti myös ensimmäiset jonkun muun maalaamat hevoset kokoelmassani. Nämä eivät lähde täältä ikinä, ja ansaitsevat kunnon pito-olosuhteet - jollaisesta OF -stablematekokoelmani ja Schleichieni levyhyllysäilytys ei mene. Sitäpaitsi haluan voida nähdä muitakin kuin traditionaleja, kun haahuilen ateljeessani, ynnä tulisin pian kuvaamaan nämä ukot kunnolla ilmeisesti aika samoihin aikoihin kasaamassani pienessä studiolaatikossa. Olen joskus tehnyt Schleicheille suojaloimia, joiden muodot ovat tosi pielessä, eivätkä ne täten ole olleet mitenkään hyödyksi. (Sanoinhan, etten ole tekstiilityöläinen...) Laitoin pojat kyljilleen näihin loimiin ja sijoitin traditionalien eteen. Loimet menevät osittain hevosten päälle, minkä pitäisi suojata isommilta kavioilta, kun siirtelen traditionaleja pois paikoiltaan.

Kyllä nämä joskus tulevat saamaan myös ihan omat pouchinsa, niin ei tarvitse joidenkin kökköjen lointen päällä lölliä.

Sonnipöllöllä ei ole kokoelmassani yhtään lajitovereita, luonnollisesti, mutta se on tehty silkkimassasta. Siispä se pääsi patsastelemaan nukkieni sekaan.

Ruokakuppiarmeija pääsi säilöön odottamaan jatkokäsittelyä, niitä voisi nääs maalailla joskus. 

Reppua piti tietenkin sovittaa jollekulle nukeistani. Kyllähän se toimii, vaikka nukkeni osaavatkin välillä olla onnettoman rimpuloita... Reppu on mukavan kolmiulotteinen, ja piti muotonsa vielä silloinkin kun poistin sitä muodossaan pitäneet pumpulit.

Olisi luksusta, jos tämä olisi ainoa riski silloin, kun jättää uuden repun lattialle lojumaan. Yleensä se nimittäin voisi tulla merkatuksi...

Entäs se kantokoppa? Kyllä sekin käyttöön tulee, jos ei muuten niin ihan vain rekvisiitaksi Rottahuoneeseen. Kissankantokoppa nimittäin pitää joka kissataloudesta löytyä - ja varsinkin nyt, kun Rottahuoneen kissalauma laajeni niin paljon kerralla. Koppa on juuri sopivan kokoinen Schleichin kissoille! Ja niinkuin ehkä näkyy, niin näissä kuvissa ei selkeästi olla viemässä lääkärille juuri tuota kissaa.

Mites peukkurit ja pikkulohari? Ne pääsivät kököttämään rottahyllylleni, jossa jo ennestään majailee varmaan ainakin 300-400 peukkuria ja jonkin verran isompiakin rottia. Kiintoisaa kyllä, Kaven tekemät peukkurit ovat kooltaan jotain peruspeukkurin ja jättipeukkurin väliltä.

Kaven jalkapavut.

Vasemmalla yksi jättipeukkuri. Kokoero Kaven tekemiin rottiin ei ole kovin suuri.

En kuvannut aivan kaikkea heti tuoreeltaan, saati lisännyt kaikesta kuvia tähän tekstiin. Eikä tarvitsekaan, koska ainakin riimuista voisin tehdä kokonaan erillisen postauksen. Peukkureista voisi joskus jupista jotain Sormirotan puolelle.

Paljon jäi kyllä myös sanomatta, mutta johonkin pitää raja vetää. Se etten mainitse jostaikin tässä tämän enempää, ei missään nimessä tarkoita ettenkö esimerkiksi arvostaisi saamaani tavaraa. Aivoni vain ovat aika sekava järjestelmä näinä päivinä.