Onneksi otan silloin tällöin kuvia ministudiostani, kun kuvaan massaörkkejäni. Aion nimittäin nyt läntätä kasaan pienen postauksen siitä, miten kuvaan (amatöörinä) peukkureita.
- Noiden hiirten yksittäiskuvaaminen onkin sitten asia erikseen.
Ei luulisi pienen, alle viisisenttisen rotan kuvaamisen olevan vaikeaa, kun se on anatomialtaan simppeli eikä esineenä liiku itse mihinkään. Studio ei vaadi hirveästi tilaa ja valaisuun riittää vähintäänkin yksi lamppu. Laitat vaan rotan pöydänreunalle ja räpsit muutaman kuvan, joista näkee elukan ulkomuodon. Ei se ole vaikeaa.
Vai onko? Kyllä. Jos haluaa tehdä sen kunnolla.
Ja nyt muistatte etten ole mikään ammattikuvaaja (enkä kirjailija). Näitä juttuja saa soveltaa kaiken minitavaran (korujen, figujen, nukkekotitavaroiden) kuvaamiseen jos haluaa. Kamerakokemukseni rajoittuvat käytännössä kahteen kameraan - Nikonin S570 pikkupokkari "Pikkutyyppi" ja
Nikon D3100 digijärkkäri "Nuija". Nuija on vakiokamerani, ilman mitään ylimääräistä ostettua; oheiskamppeet teen itse tai hankin käsiini muuten, tarpeen mukaan.
Ei kannata olla liian vakava, kuvauksen (ja blogien selailun) tulee olla hauskaa.
En ehkä osaa jaotella otsikoita oikein, oikeisiin järjestyksiin tai ylipäänsä tiedä ovatko ne tarpeellisia. Kolme ensimmäistä ovat varsinaista asiaa, loput on tarkoitettu täsmennyksiksi ja koska nyt vaan haluan paasata asioista joita teen (jos siitä on jollekin hyötyä).
Pikku sisällysluettelo, myös itselleni:
1. Ergonomia
2. Studion kasaaminen
3. Itse kuvaaminen
4. Salama
5. Dokumentti- ja taidekuvat
6. Väri
7. Kontrasti
8. Keksi jotain muuta
-
1. ERGONOMIA
Itselläni suurin ongelma taitaa olla kuvausasento, jota on hankala tehdä kovin hyväksi pienessä ja kapeassa huoneessa. Tilaa on juuri ja juuri tarpeeksi noiden kuvaamiseen, koska en voi vaan laittaa niitä pöydänreunalle ja kuvata. Siihen tarvitaan se studio. Ja pelkkä pöydänreuna on vain se pelkkä pöydänreuna.
Rupesin jo pälättämään studiosta, kun piti kertoa ergonomiasta. Sitä voisi pitää melkein tärkeimpänä asiana, koska on tullut todettua se henkilökohtaisesti. Jos studio on liian korkealla, kädet väsyvät ja kuvista voi tulla heilahtaneita. Jos se on liian alhaalla, niskat kuolee ja selkään sattuu, koska on pakko kyyristellä - pahimmillaan polvet laulavat kuvattuani muutaman sadan kuvan edestä (tai vähintään kymmeniä) kortille. Lisäksi kamera voi olla pienessä kolhiintumisvaarassa, kun tarvitsisi vähintään yhden lisäkäden pysyäkseen ehjänä (könytä lattialta ylös, pidellä kameraa ettei obju kolise, vahtia ettei mitään kisko mukanaan lattialle, jne.). On se kumma miten vaarallista tämä on.
Enimmälti kyse on itselläni siitä, saanko säädettyä tuolin sopivalle korkeudelle ja kestääkö kädet kuvausta ja kameran painoa. Kuvausnurkkani rakennan aina tilapäisesti tietokonepöydän reunaan, eikä kamera nojaa yleensä muuhun kuin täriseviin käsiini. Hyvin ammattimaista... Joskus kyllä otan jalustaksi milloin mitäkin, mitä nyt vaan käden ulottuvilla on: luonnoskirjoja, maalipurkkeja, kirjoja... Lähinä vaan kättä varten, siis. Koska ei sitä ymmärrä ensalkuun miten paljon tuollainen alle kilon (luulisin että Nuija on noin puolikiloinen tai vähän yli) painoinen kamera voi rasittaa käsiä. Ja selkää. Ja silmiä. Ja.
Ergonomiasta ei ole kuvia, anteeksi.
-
2. STUDION KASAAMINEN
Se ergonomiasta. Nyt puhun studiosta itsestään, eli mistä ja miten kyhään sen! Pääasiaan siis päästään.
Kaikessa vaikeudessaan peukkuristudio sisältää pari A4 -huovanpalaa, pöytälampun (miel. liikuteltava kohdevalo, kuvan lampun jalassa on myös kello) ja roinaa pitämään huovat muodossaan. Kädellä se ei onnistu.
Huovat pysyvät kasassa kaikella, mikä on tarpeeksi korkeaa ja mihin voi nojata, sekä missä on ehkä osia mihin huovan voi ajatella tukeutuvan rakenteensa ansiosta hyvin: sivellinpurkki törröttävine siveltimineen ja grillitikkuineen, sekä pari pientä maalipurkkia. Kun taustahuopa on aseteltu mahdollisimman tukevasti nojaamaan noihin, laitetaan se toinen huopa pöydälle. Pitää vaan tarkistaa, ettei taustahuovasta liian suuri osa ole pitkin pöytää, koska se vaikuttaa elukoiden asentoihin ja pystyssäpysymisiin.
Sitten se onkin valmista, jos lamppu on jo katsottu sopivaksi. Itse en voi tuota paljoa tuosta säätää, koska se on pöytään kiinnittyneen, korkeamman hyllyn reunalla ja sen ruuvit alkavat olla jo vähän löysiä (iäkäs valo). Tarvittaessa laitan kattovalonkin päälle, vaikkei siitä paljoa apua olekaan (koska kuvausnurkka on parvisängyn alla).
Sitten suosittelen keräämään hermoston kasaan ja yrittämään, ettei raivostu heti jos kuvista tulee ihan muuta kuin piti. Niin käy vähintään 50% todennäköisyydellä, kun kuvataan lampunvalossa sisällä, ja asetukset ovat kameran mielestä oikein väärinä.
Huom. pikkupälätys huopien tai muiden kuvaustaustojen väreistä! Niitä kannattaa aina materiaalista riippumatta olla useita eri värejä ja/tai sävyjä. Musta elukka ei näy mihinkään mustasta taustasta ainakaan salamalla kuvatessa - sitä voi käyttää joskus tehokeinona, mutta itse tunnen itseni surkeaksi kuvaajaksi kun en voi kuvata mitään ilman salamaa (jos ei ole mitään mihin tukeutua) ja kuvista tulee ihan latteita. Vastaavasti valkoinen tausta imaisee vaaleat kohteet itseensä. Kontrastia studion ja kohteen välillä kannattaa siis olla.
Hyviä perusvärejä kuvaustaustoihin ovat musta, valkoinen ja harmaa. Itse käytän myös sinistä, ja omistan myös ruskeaa ja tummanvihreää huopaa. Valkoista huopaa en omista vielä, mutta paperit ajavat saman asian (sain hohtavia taustoja auringonvalossa, vahingossa, onneksi).
Katsotaan myös, että paikka on siisti, ja jos haluaa pienoismallin natsaavan mittakaavoihinsa, tulee tarkistaa myös että esineet ovat suhteessa toisiinsa. Noissa huovissa ja papereissa (joita usein näkee mallarien galleroissa taustana) on juuri se idea, ettei siinä tarvitse pelätä taustan sotkuisuutta eikä aina mittakaavavääristymiäkään.
-
3. ITSE KUVAAMINEN
Heh höh, toinen päänuppiasia. Valitettavasti olen teknisten juttujen kanssa aika kökkö, koska en koskaan osaa laittaa mitään ylös kun kuvaan, koska näen vain sen että kunhan saan itse mahdollisimman hyviä piktuureja. Aukkoja ja suljinaikoja en listaile, koska joka tapauksessa suljinajat ovat tietääkseni aina nopeita meikäläisen kuvauksissa (jalustattomuuden takia). Nurinkurisesti huono valaistus kyllä meinaa pakottaa kameran hidastelemaan laukaisunapin kanssa...
- Rokkijätkät. (Mordecai © Saranna)
Kaikilla kameroilla saa huonoja kuvia. Hyvä kuvaaja saa huonolla kameralla parempia kuvia kuin huono kuvaaja hyvällä. Kuitenkin, kamerankin kannattaa olla hyvä (aloittakaa huonosta ja siirtykää vähitellen parempaan).
Valo.
Ilman valoa on mahdotonta kuvata, eikä sitä tarvitse erikseen selittää (selitin jo). Sen pitää vaan olla tietynlaista - ei liian himmeää eikä mielellään yksipuolista, jos ei tarkoituksella halua kuviin kellertäviä möykkyjä joissa on niin iso kontrasti valon ja varjon välillä, ettei elukan väristä saa mitään selvää. Pyrin itse näiden minikohteiden kanssa siihen, että käytän vähintään yhtä kohdevaloa ja tarvittaessa kattolamppua (se auttaa yllättävän paljon saamaan värit oikein, mutta en tiedä miksi). Muita valaisimia minulla ei ole tähän tarkoitukseen käytettäväksi, vaikka tietysti haluaisin. Tarvittaessa käytän salamaa, mutta sen kanssa voi tappaa tunnelman.
Valotus ei ole lempiaiheitani kuvatessa, tiedoksi vaan. Kamera ja minä emme ole asiasta yleensä yksimielisiä, joten kuvieni valotus kiikkuu siinä neutraalilla tasolla usein, tai vähän ohi. Muistaa sopii silti, että väärä valotus tappaa värien oikean näkyvyyden aika lahjakkaasti ja tekee kuvista pitkän päälle tylsiäkin - laittakaa sitä kontrastia, jos mahdollista, tai kuvatkaa neutraalina!
Kaksivärisiä kohteita kuvatessa pitää olla huolellinen, koska kamera ei aina tajua minkä mukaan se valottaa. Epämääräisyys on aikalailla perusasia, jota vastaan tappelen itse.
Tarkennus.
Tarkennusta ei voi ignoorata! Sen täytyy aina olla mahdollisimman oikein, eli tietenkin siinä sormirotassa (termistä danke schön kaverille) ja miun kanssa mieluiten sen lärvissä. Kamerani kanssa olen oppinut - liekö Nuijan oma juttu vai minun vai asetusten ongelma - etten saa yleensä koko rottaa tarkennetuksi samalla kertaa, joten etsin parhaan mahdollisen tarkennuspisteen jostain kohtaa sitä. Toisinaan tarkennus näyttää samassa tilanteessa hyvältä, vaikka se olisi eri kohdissa rottaa - esimerkiksi silloin, kun rotan takapää on kameraan päin ja tarkennus osuisi sekä hanuriin että naamaan, voin ottaa molemmista tarkennuksista kuvat. Mistään ei jää paitsi tällä tavalla.
Revin hiuksia (tai silmäripsiä ja kulmakarvoja) päästäni aina, henkisesti, kun näen ihan pieleen tarkenneltuja kuvia. Kyl ny kärsimätönkin ihminen (minä) oppii odottamaan sen hetken, että kamera tarkentaa ennen laukaisua. Millään sommitteluilla tai värikylläisyyksillä ei ole yhtään arvoa, jos tarkennus on kuusesta.
Etäisyys ja suunta.
Asia, josta otan liikaa stressiä koska sillä ei oikeasti ole niin paljon väliä. Ei se ole niin just millilleen... Tai sitten kyllä. Zoomaus on keksitty hyvästä syystä, ja sitä pitää opetella käyttämään.
- Huono kuva. Tarkennus on huovassa ja Williamin naamasta ei saa oikein selkoa. Tylsä salamalatistus.
- Vähän parempi; Williamista ei ole olemassakaan oikeasti hyviä dokukuvia. Mutta anatomiasta saa selvää ja tarkennus on naamassa.
Peukkureita kuvatessa pyrin täyttämään rotalla aika ison osan kuva-alasta, mutta en halua tukkia sitä sillä. Liian tiukkaan rajattu kuva ei tuo kohdetta esille kunnolla, tai sitten sitä tulee käyttää pelkkänä dokumenttikuvana ("tältä tää otus nyt näyttää") ilman esteettisyyttä.
Ja nyt, järki vieköön, menkää ihmiset sen kohteenne tasolle kuvatessanne! Kukaan ei tajua minkä mallinen elukkanne on, jos kuvaatte sen helikopterista. Ymmärretty? Ei silti ole tarvetta kaivaa juoksuhautojakaan...
Onhan täällä niitä, jotka tietävät, miltä tuntuu,
kun kohde on juuri täydellisesti ja kamera ei vaan näe sitä ja tarkentaa päin puuta? Hienoa. Olen itse saanut joskus tuloksia sillä, että vaan itsepintaisesti tarkennan ja tarkennan, jonka jälkeen Nuija luovuttaa. Liian usein se kyllä saa tahtonsa läpi ja joudun zoomaamaan kauemmas tai vaihtamaan kulmaa jne (kokeilkaa, muutos voi olla kiinni olemattoman pienistä liikkeistä). Varsinkin mustien kohteiden naamat jäävät keskimäärin aina hivenen epätarkoiksi, koska kamera ei näe niissä mitään tarkennettavaa. Kannattaa kokeilla myös, toimisiko käsitarkennus paremmin; makrojen kanssa tämä on merkityksellistä.
- Monochromatic's Greata, naamasi ei näy. Musta helmimassa tummanruskeilla silmillä ei ole kameran mielestä naama.
-
4. SALAMA
Käytän itse salaman pehmennykseen talouspaperista niitattua ja teipattua himmennintä, koska "oikea" roina on liian kallista. Pidän systeemin paikallaan sinitarralla. Huonot, peilin kautta räpsityt kuvat toivottavasti auttavat ymmärtämään. Sinitarra ja paperihimmennin eivät aiheuta vahinkoa, koska ovat kiinni kiinteissä osissa joita ei suoranaisesti käytetä kuvaamiseen (sinitarra on logon päällä).
Käytän tätä himmennintä vain, kun asetuksena on P. Automaattisalama on jotenkin hirveän... lituska, verrattuna tähän. Himmennin on hoitanut hommansa hyvin P -asetuksen kanssa, jonka salama on käytännössä aina liian voimakas (en tiedä mistä saan sen sitten säädettyä yhtään paremmaksi, kokeiltu on ja menee liian vaikeaksi jos asetuksia pitää muoksia lennosta).
En tietenkään suosittele salaman käyttöä, jos valaistus on hyvä ja halutunlainen. Lisävalaisuun kelpaa oikein hyvin, ainakin harrastelijalle kuten mie.
- Teipatumpi alareuna "suojelee" himmennintä kertakäyttöisyydeltä, koska sinitarra repisi sitä muuten (irrotettaessa). Saattaa se kyllä pysyä paremmin kiinnikin kun on muovia tarraa vasten. Himmentimeni on siis moni kerroin niitattu talouspaperi.
Himmentimenä ja heijastimena voi käyttää myös esim. peilejä, papereita, huopia, foliota ja ihan mitä tahansa nyt keksiikään, jonka voi sijoittaa kuvan ulkopuolelle heijastimeksi. Salaman kanssa on kiva leikkiä ja selvittää, miltä kuva voi näyttää kun valo lentääkin mutkan kautta kohteen alle vaikka salama lävähtää edessä, jne. Pidetään kuitenkin mielessä, että
mitään ei viedä liian lähelle salamaa! Voi tulla käry. Henkkoht koin tämän pentuna kun leikin Pikkutyypilläni ja sen salamalla, no, ainakin muut kuin valkoiset ja vaaleat paperit saattavat vähän kärähtää salaman päälle läntättynä (teipattuna). Kuvista tuli kyllä silti mielenkiintoisia, mutta hajuaisti voitti visuaalisuuden. (Siksi kannattaisi olla rahaa salaman oheikamppeisiin, mutta minkäs teet...)
- Valkoinen paperi, metallinvärinen paperi ja salama. Amidalalla on varjo, muttei kovin voimakas. Tavallisestihan zoomaan niin lähelle rottaa, ettei mitään heijastimia näy. Alimman kuvan kanssa en ole varma, onko se juuri tuon järjestelyn tulos; varjot saattavat olla vahvoja siksikin koska salama on ollut lähempänä kohdetta kuin yllä. Hännän ja pehvan välissä on kyllä varjoa, joka viittaisi paperin käyttöön vasemmalla.
-
5. DOKUMENTTI- JA TAIDEKUVAT
Dokumenttikuva
Dokumenttikuvan tehtävä on tuoda kohteensa hyvin esille sellaisena kuin se oikeasti on. Ehkä sen pitää näyttää oikea koko, mittakaava, materiaali ja väri. Muodotkin niinikään. Esteettisyys on dokumenttikuvissa usein toissijaista omasta mielestäni, mikä ei kuitenkaan tarkoita että laatua ei tarvitse olla. Kuvan tulee olla oikein tarkennettu, kohteen tulee näkyä selvästi ja tausta ei saa olla häiritsevä. Valotuksen tulee olla oikein. Liian voimakasta kontrastia ei saa olla, koska värit voivat vääristyä.
- Dokumenttikuva. Omasta mielestäni tylsä, mutta Cavillarin muoto ja väri tulevat esille.
Taidekuva
Taidekuva on ehkä hankalampi selittää. Sen kanssa ei tarvitse värien ja muotojen tulla niin oikeaoppisesti esille kuin dokumenttikuvissa. Värit saavat olla pielessä, liian himmeät tai hyvin voimakkaat. Joskus värejä ei tarvitse olla ollenkaan tai kuvalla voi olla vain yksi väri. Valotus saa olla liian alhaalla, ylhäällä ja kontrastin kanssa on lupa leikkiä. Kohteen rakennetta ei tarvitse esittää juuri oikein, jos kuva itsessään on laatua kuvaajan mielestä.
- Cavillari ei näy kokonaan, mutta tunnelmaa tässä on. Itselleni tulee mieleen, että rotta on jätetty johonkin kuoppaan yksikseen eikä sen anneta tulla sieltä pois ennen nälkäkuolemaa.
Taidekuvassa saattaa olla mukana paljon tunnetta, mielentilaa, sillä voi olla teema ja tarina. Taidekuvista voi tehdä sarjakuvan tai kuvasarjan.
Taidekuvan kanssa riittää, että se on kuvaajalle hyvä (jos ei puhuta tilauskuvista). Fiiliksellä on suuri merkitys. Tekninen laatu saattaa olla toissijaista joillekin; minulle sillä on kyllä paljon väliä, miten kuvani tarkennan.
-
6. VÄRI
Tämä ei oikeastaan liity kovin paljoa nimenomaan pikkuesineiden kuvaukseen, mutta jätän sen nyt silti tähän kun kerkesin kirjoittaakin.
Ylempänä jo puhuin väreistä. Niiden halutaan kai olevan yleensä niin oikein kuin vain mahdollista, mutta aina ei tarvitse. Automaattiasetus laittaa ne kyllä yleensä yllättävän oikein, ja jopa salama. Itse kuvaan ensimmäiset kuvat kaikista peukkureistani mahdollisimman autenttisissa väreissä, että muut saavat käsityksen siitä (jos aion julkaista).
Mutta, kuten mainittua, väriä ei aina tarvitse olla ollenkaan. Itse pidän mustavalkokuvista, ja niiden ohella erilaisista yksivärisistä. Kaiken muun merkitys korostuu, kun jotain olennaista otetaan pois (pätee sekä aisteihin että kuvaukseen, muuten); kun kuvassa ei ole väriä, keskitytään tarkennukseen ja valotukseen.
Laitetaan tähän vielä esimerkkejä siitä, miltä saman kohteen väri näyttää eri asetuksilla, salamalla ja ilman. Onni potki kerran, kun oli sellainen omaehtoinen ota tai jätä -tilanne että halusin varmuudeksi räpsiä about tuhat kuvaa samasta asiasta (liioittelua, mutta kuvaa tilannetta). Kuvasin samaa momenttia ainakin kahdella eri asetuksella (salamalla ja ilman) ja myös seepiana ja mustavalkoisena, säädin eri valotuksia ja ties mitä. Melkein kaikissa kontrastia on ollut vähintään melko paljon ja asetuksena P (josta taas picture controllista käsin vaihtelin värikkäästä maiseman kautta yksiväriseen ynnä muihin).
- Salaman ja himmentimen kanssa. Paljon kontrastia.
- Sama ilman salamaa.
- Seepia, valotus alhaalla tai neutraali. Kontrastia.
- Ehkä salamaton automaattiasetus, jota ei voi säätää ollenkaan. Kellertävä, tylsähkö.
- Mustavalkoinen, valotus vähän ylempänä ja kontrastia näyttää olevan. Salama ja himmennin.
- Vihreä Mordecai (hahmo © Saranna). Väri aikaansaatu ainoastaan vääntämällä valkotasapaino todella pieleen ja ihan tahallaan tietenkin.
- Sinertävä kuva, valkotasapainoleikkiä jälleen. Normaalisti Abe on happamamman värinen.
- Purppura Abe. Yksivärinen asetus.
-
7. KONTRASTI
Jonkun mielestä valot ja varjot ovat kuvatessa tärkeimpiä huomioitavia asioita. Olen ja en ole samaa mieltä; toki hyvin valottunut kuva on vain mielenkiintoisempi kuin lattea salamaräpsy.
Pidän itse ehkä vähän liikaa vahvoista kontrasteista. Mieluummin pidän taustan niissä tummana, koska en kummiskaan tykkää liiasta valkoisuudesta. Puhkipalamista tulisi oikeasti välttää, ja on se totta että se ei näytä yleensä hyvältä. Mutta itse kun otan dokumenttikuvia, joihin haluan kontrastia ja silti pientä "luovuutta", annan kuvieni palaa. Himmennetyn salaman kanssa.
- Aiiiiivan puhkipalanut kuva Risasta. Himmennintä on silti kyllä käytetty, koska salama.
-
8. KEKSI JOTAIN MUUTA
Keksi keksi. En tiedä kaikkea enkä muista kirjoittaakaan kaikkea. Kuvauspostaukseni menevät joskus sellaisiksi, etten tiedä voiko niitä lukea eli onko niissä laatua.
Pääpointti meni jo. Miniesineiden kuvaaminen. Laita se parin huovan päälle lampun alle, laita asetukset haluamiksesi ja tarkenna oikein. Kuvaa. Ja odota, että kamera tarkentaa ja pidä se laite paikallaan.
Kukaan ei tarvitse heilahtaneita valokuvia, jos heilahdus ei ole oikeasti haluttu tai vahingossa mielenkiintoinen. En usko, että kovin usein on.
-
Tällänen tää ny taas oli. Itseasiassa, tämä postaus on yksi jota olen työstänyt melko kauan, koska halusin siitä hyvän.
- Veljekset Huitelijan Mangokarkki ja Huitelijan Appelsiinikarkki.
