Höttönauhariimuja

Tajusin että ehkä näistäkin saisi julkaisun tehtyä. Kyse on muutamasta traditional -riimusta jotka kerran tein, vissiin kahdessa päivässä. Erikoisempaa niissä on se, että alahihna liikkuu vapaasti eikä tullut liimatuksi turpiksen alaosaan lainkaan (kuten yleensä teen). Tämä itsessään nopeuttaa valmistusprosessia.

Älkää muuten luulkokaan, että näiden riimujen materiaali olisi oikeasti mitään tekonahkaa. Se on kaukana nahasta, oli puhe sitten nahan sisuksesta tai kuoresta. Se ei koskaan tunnu eikä näytä tältä. Sanoisin itse, että materiaali on "jotain höttönauhaa", koska se ei voi olla yritys jäljitellä mitään oikeaa keinotekoisesti.

Soljet olen kaikkiin tehnyt vähän tyypillisestä poikkeavalla tavalla, jota käytän; nauha on niin paksua, että soljen pitää olla pitkä ja kulmikas. Nauhaa ei myöskään voi reijittää, siksikin on liukusoljet. Tämän ja vapaasti liikkuvan alahihnan ohella näistä kaikista myös puuttuu solki turparemmistä, yleensähän teen sellaiset aina. Nyt ainakin olen huomannut miten paljon siistimmältä riimu näyttää kun solkia on vain yksi. Kaikissa taitaa kyllä olla koukku leukahihnassa, vähintäänkin toisella sivulla, jollei molemmilla. Rengasosat ovat niin laajat, että niihin voi vaivatta pujotella ketjun, jos haluaa enempi kontrollia ja käytössä on ketjullinen riimunaru. Osassa on niskaremmin ylijäämäosalle pidike (D -rengas) ja osassa ei.

Pahoittelen jo valmiiksi kuvatulvaa, tämä blogi lienee se pääpaikka jonne olen suunnitellut nämä lätkiväni. Esittelen riimut avauskuvan mukaisessa järkässä. Mallipääksi päätyi Breyerin Sam eli minun maailmassani Overkill.

Harmaa riimu taisi olla rupeaman ensimmäinen. Siitä tuli liian lyhyt ja väljä, mutta kai tuon jollekin aina pukee. Eipähän valu turpis sieraimille sitten ainakaan. Voisin toki halutessani lyhentää turpahihnan yläosaa, mutta sanopa se tällaiselle tyypille, joka tykkää katsoa kun päitset suunnilleen valuvat hevosen päästä alas...

Tässä vasta näkeekin miten löröjä turpiksia tykkään tehdä.

Seuraavaksi tummanruskea. Sekin on hyvin löysä, muttei sentään enää ihan liian lyhyt. Oikeastaan tämä on rakenteellisesti lähes ideaali riimu, siis omasta mielestäni. Kahdeksikkorenkaat eivät tietenkään pysy suorassa, yleensä, jos ei asettele, siis missään näistä riimuista...

Keltainen riimu koostuu kahdesta sävystä, joita halusin yhdistellä vielä nyt kun nauhaa oli riittävästi jäljellä. Tästä tuli näemmä tarkoituksella hitusen pitkä riimu, mutta on se kans löysä. Niskahihnassa on D -rengas remminpidikkeenä.

Ja koska materiaalia oli, tein ihan piruuttani yhden pinkki-vadelma -riimun, tai no en tiedä miksikä noita sävyjä kutsuisi. Pitää varmaan tarkistaa jostain maalikatalogista näitä. Minun on pakko myöntää, että joo, vaaleanpunainen näyttää joillakin otuksilla hyvältä, vaikka omaankin sellaisen "älkää tuoko sitä lähelleni" -asenteen varsinkin pinkkiä kohtaan. Pitääkö minun ostaa joku kimo poni Lahjakkaasta vain siksi, että saisin riimulle hyvän paikan? (Tosin oletan että tämä on ponipäähän liian iso.) Tähän tein vieläpä punaiset metalliosat, ettei aina olisi pelkkiä keltaisia tai harmaita... Silleen niinku kerrala imeläks.

Turkoosi-valkoisella yhdistelmällä yritin aikaansaada suomivärejä... Koska korvistani tursuaa nuo amerikkalaisten isänmaallisuusvärivarusteet, joita sikäläiset mallarikollegat askartelevat. No, ei tässä satsissa mitään sinistä tietenkään ollut. Tässä riimussa metalliosat ovat liki mattamustia, vaikka rautalankarulla itsessään on lämminsävyinen teräksenharmaa, eikä edes kovin tumma. Yritin tehdä tästä riimusta myös hiukan ahtaampaa turpaosaston kohdilta, ettei näyttäisi miltään uimarenkaalta hevoselle puettuna. En kuitenkaan pääse maneereistani eroon, joten piti sitä lopulta väljentää. Hiukan. Ja nytkin se väljyys oikeastaan näkyy vasta, kun turpista kiskoo.

Löysänä...

Narusta vedettäessä näkyy, ettei riimu olekaan niin ahdas kuin luulisi.

Violettikin riimu piti tehdä, koska tämä kuuluu lempiväreihini! Ja mukamas kullanvärisillä metalliosilla. Huomatkaa, että tämä on selvästi The Tuherruksen nimikkoriimu, haha. Jos pitää joskus jotain kökkökekkereitä blogin kunniaksi järkätä, tuo pitää silloin nostaa esille. (Tai sitten ei.) Siinä on sileän ketjun sijaan ankkuriketjua, koska isoissa renkaissa tuokin kulkee hyvin, ja halusin säästää vähiin käyvää sileää ketjua. Nyyh. Kiinnitysmahdollisuuksia on ketjun ansiosta ainakin pari erilaista. Tämän kasaaminen kävi työstä, koska en osannut hahmottaa koko juttua...

Siinä on koukku. Se pitää tosin vääntää auki jos mielii ketjun irrottaa, mutta koska niin ei tarvitse tehdä, pidän koukun vaan kiinni...

Tuota, tämä efekti ei ihan mennyt niinkuin suunnittelin... Muutin ketjun pituutta (vissiin pidensin samalla kun vaihdoin sen), eikä se silti toimi suunnitellusti. Tai toimii, mutta mitat ovat vähän blöh.

Onneksi omistan pinsetit, niihin voi ripustaa tavaraa kuvausjutuissa. Oleellista?

Valko-musta-harmaa riimu on... öö, random jatkopala tähän sarjaan. Oli riemua se, että tekovaiheessa pystyin erottamaan eri palaset värin perusteella. Mustaa oli jo niin vähän, että rajasin sen pelkkään turparemmin yläosaan.

Lisää olisi tiedossa näitä varustejulkaisuja. Ainahan niitä on. In traditional scale, mutta myös Schleicheille. Classiceille pitäisi myös tehdä, varsinkin kun on se nukkekin nykyisin, mutta en eesty...

Valmistuneita Schleich -kustomeita

Hihkasen nopsaan tännekin parista valmistuneesta Schleich -kustomista. Kaikki aloitin aikaa sitten ja sain valmiiksi vasta elokuussa. Jokaisen valmistusprosessi on ollut periaatteessa sama: osia on tarvittaessa vuoltu pois, sitten lisätty Krea -massaa päälle, minkä jälkeen olen maalannut hevoset akryylimaaleilla. Näiden lakkana toimi Vallejo. Jokainen on jo julkaistu Kuvikkoon, jossa on enemmän kuvia ja perusteellisemmat tekstit. (Linkitän heppojen tekstit tähän julkaisuun.)

Kuolettavan lattea automaattisamalaräpsy.

Juustis, siis pitkältä nimeltään Voe Nokare, on Schleichin lipizzatammasta tehty vähän levahtanut voikko suomenhevostamma. Siitä tuli mamma Nuudelille. Tamma on rakenteeltaan läski, mutta osasyy isoon mahaan voi olla sen runsas varsomiskokemus, tiedän että varsamaha voi "jäädä" hevoselle. Silmät ovat hirveät, kerkesin ne kerran jo vissiin tehdä itse uusiksi ennen kuin päätin, etten tykkääkään, joten ilme perustuu pitkälti tehdassilmiin vaan. Häntä on nysä, koska en "ehtinyt" jatkaa siihen lisää jouhta ennen kuin maalauspuuska iski. Juustis on tehty logiikalla 'lisätään massaa ilman että muokataan asentoa tai poistetaan materiaalia', mikä ei selvästikään voi päteä häntiin?

Savage Maisto, entinen uudempi trakehnertamma, on se geneerinen suomalainen hevonen, ruunikko amerikanravuri. Juuri siksihän minä tämän tein, osaksi myös siksi kun lämppäreitä ei muutenkaan hevosmallikansa suosi (niinkuin ei suokkejakaan...) ja todellisessa Suomessa rotu on kuitenkin hyvin tavallinen. Taitaa olla nyt ensimmäinen valmistunut kustomini, jolla on suu auki? Ainakin sille on kiva pukea suitsia, kun kuolaimia ei tarvitse feikkikiinnittää millään typerällä sinitarralla.

Sir Vederin, projektinimeltään Veturi, oli alunperin Schleichin tuoreempi clydesdaleruuna. Pitkää nimeä ehdotti alunperin eräs kaverini. Halusin tehdä sille oikein ison muodonmuutoksen, jonka toivon myös näkyvän. Etsikää muutokset itse kuvista, en tässä niitä enää sepitä kun Kuvikostakin löytyy kunnon litaniat. Vanha kimo shire(risteytys?)ruuna.

Unohdan kokoajan mainita, että sen vasen silmä on sininen.

Päitset olivat Veturin jo ennen kuin heppa oli valmis.

Aion jossain välissä ottaa kaikista näistä, ja miksen vanhemmistakin kustomeista, ennen-jälkeen -kuvia joissa niiden seurana ovat OF -mallit. Siis vertailua offien ja kustomien välillä. Tosin tämä on mahdollista vasta kun Schleich -hyllyni muuttaa ateljeehuoneeseen, enkä tiedä, milloin se voidaan tehdä.

Pikku uutisena sellainen, että sainpas uudelleenkirjoitettua ja kuvitettua "Mie" -sivun valmiiksi. Melkein jo unohdin että se piti päivittää loppuun...

Kilometritekstejä

Jotain tekee mieli julkaista, mutta nuo toistaiseksi työn alla olevat eivät varmaan kerkiä ihan heti valmistua. Kuvatkin pitäisi niihin iskeä, muttakun tekstitkin ovat kesken.

Ei tässä mitään takapakin tapaista ole tapahtumassa. On vaan niin reilusti sanottavaa yhdestä jos toisestakin asiasta. Yksi syy siihen on se kun en nykyisin tunne osaavani löytää sanoja asioille, jotka pelkkinä fiiliksinä olisivat tosi selkeitä. Siksi kai kirjoitan niin monimutkaisesti, ikäänkuin varman päälle siltä varalta jos viesti ei kerrasta uppoa.

Arwi ja Lauha valjasulkoilemassa kesemmällä 2017.

Eli blogi on hiljainen vain siksi, kun teksteillä kestää aikansa valmistua. Saattaa antaa vaikutelmaa kuolevasta blogista, jos tulkkaa tätä epämääräistelyäni vähän pieleen.

En halua kirjoittaa liian vähän, jos aihe on mielestäni puhumisen arvoinen. Jatkan tekstejä pätkissä, joskus jaksaa tehdä monta pitkää kappaletta kerralla ja välillä pari lausettakin on liikaa.

Pelkäilen myös kokoajan, että joku provosoituu jutuistani. Voin ainakin sanoa että en osaa kaunistella, enkä jaksa 'sensuroida' tekstejäni vain siksi, kun niistä sattuu tulemaan ilmi omat asenteeni ja näkökulmani, ynnä mielipiteeni. Jostakin syystä tykkään itse lukea tekstiä, josta paistaa läpi tiukka asenne, varsinkin jos kirjoittaja oikeasti tietää mistä puhuu. Kai se motivoi meikääkin sitten tekemään sanaa sellaisena kuin se tällä luonteella helpointa on. En ole käytöksellisesti sinisilmäinen (geneettisesti vain), mutten toivon mukaan ennakkoluuloinenkaan, ja jos olen niin voin ottaa asioista selvää jos koen siihen syytä.

Yksi juttu, jonka perusteella saatan ehkä joidenkin mielestä olla huono ihminen, on se, että minulla on kriteerejä mm. pienoismallihevosiin liittyen. Olen tästä ihan selvillä, mutta en jaksa paljoa välittääkään, syynä se kun tottahan toki isossa harrastuksessa liikkuu erilaista porukkaa ja jokaisella on omat määritelmänsä sille, mikä luetaan ja miksi. On asioita, jotka ovat harrastuksessa the normaali juttu, mutta minulle ehdoton ei. Enkä voi kirjoittaa ilmi ihan kaikkien mielipiteitä jostakin jutusta, jos harrastus on maailmanlaajuisella tasolla niin iso kuin hevosmallailu on. Eikä minun edes pidä tai tarvitse.

(Huom. tämä teksti ei ole rantti. Kunhan vaan kirjoitan jotain aikani kuluksi... Yritän tässä tappaa flunssaa ennen kuin se iskee kunnolla päälle.)

Amigo sohvalla pesemässä mahaansa.

Lisäksi... Eöö, meikää on taas alkanut potkimaan päähän itsekriittisyys sen pahimmassa olomuodossa, mikä meinaa sitten sitä että en ole pätkääkään tyytyväinen mihinkään, mitä teen. Julkaiseminen on vaikeaa kun löytää jutuistaan pelkästään virheitä, ja päässä pyörii ajatus tyyliä "kun tuonkin olisi voinut tehdä eri tavalla tai paremmin".

Juuri tuon alemmuuskompleksin takia tekstejäkin valmistuu niin epätasaisesti. En ole niihin yhtään tyytyväinen. Kuitenkin olen nykyisin sellainen, etten halua pyyhkiä vaivalla kirjoitettua materiaalia huspois uuden, paremman tieltä, joten saatan jatkaa sen perään lisää tai tehdä kokonaan uuden luonnoksen uusintaversiolle. Kertooko vähän siitä, miksi The Tuherruksessa on luonnoksia noin 80?

Writersblock ei ole kiva ilmiö. Kirjoituslukko. Lätkäse siihen seuraksi vielä artblock eli piirtolukko, oikein hyvä leipä ne! Ei. Niin ja se flunssa.

Ai niin ja hei! Kiitän uutta lukijaa siitä kun päätyi lukijaksi.

Olen myös pikkuhiljaa alkanut tehdä muutosta blogeissani, ei mitään kovin ihmeellistä tai erikoista... Haluan vaan suurentaa kuvat niin, ettei niitä ehkä aina tarvitse klikkiä katsellakseen tarkemmin. Bloggerissa se olisi 'erittäin suuri' ja käytän sitä jo ainakin parissa blogissani sivujen kuvien kokona. Varsinaisiin teksteihin en vielä ole raaskinut laajentaa kuvia, kun en oikeasti ole hyvä näkemään niitä kunnolla. Tai siis hahmottamaan, mitälie. Tässä on vain kauhea homma kun omistan niin monta blogia, jossa saattaa olla useita sivuja ja niissä paljon kuvia tekstin seassa...

(Jo julkaisuihin blogiteksteihin en kuvien kokoa mihinkään vaihtaisi. Muokkaan muutenkin tekstejä vain jos se tuntuu tarpeelliselta, muutoin haluan että bloghailuhistoriani voi vähän näkyä, kerta asiat muuttuvat ajan kuluessa muutenkin.)

Tosin voin huomauttaa, että omistan myös sellaisia blogeja, joita en enää päivitä, kun niihin en ole jaksanut koskea enää pitkään aikaan. Se ei ole kyllästymistä (mikä usein mainitaan syyksi siihen kun jonkun blogi kuolee), vaan esimerkiksi jaksamattomuutta - Kissanketaleetkin jäi päivittämättä alunperin siksi, kun en yksinkertaisesti pysynyt kärryillä siitä, mitä olen jo julkaissut, enkä jaksanut muokata valtavia kuvamääriä hirveällä tahdilla.

Olen tuossa Kaven kanssa paljon keskustellut (jos minulta kysyy), ja ollaan todettu että pitäisi The Tuherrukseen jotain kuvataiteellista materiaalia aiheuttaa, esimerkiksi tutorialien (tai narinoiden...) muodossa. Pitäisi laittaa kaikki ideat ylös, kun niitä on niin paljon. Sitten jaksan vielä kitistä kun en keksi mitään kirjoittamista... Blaah. Olishan tuota vaikka kuinka!

Pääpaino on siis vieläkin, ja tulee toivottavasti aina olemaan, kuvataiteella ja pienoismallihevosilla. Kissojen ohella ne ovat asiat joilla elän. (Toki mie syönkin joskus jotain.) Blogit taas eivät ole mikään elämän suola, mutta en osaa olla enää ilmankaan kun olen vuosia tämän kanssa tapellut ja saanut sen, mitä joskus halusin: yhden blogin jota työstää aina kun siltä tuntuu, elämäntapana, ei niinkään vakavana juttuna vaikka ei tämä mikään pikkukeppanajuttukaan ole. Vaikka pidän valtaosan taide-elämästä vain ja ainoastaan itselläni, on blogeilla iso merkitys, ja ne toimivat yhtenä motivoivana juttuna. Motivaatio on tärkeää taidejutuissa. Muuten karkaa järki.

Musca eräällä lenkillä kesemmällä 2017.

Syökää suomalaista luomuhunajaa. Se on terveellistä.