19. helmikuuta 2017

Nuudeli, vuoden 2017 ensimmäinen kustomi

Sain tämän valmiiksi jo tammikuussa, mutta vasta 17. helmikuuta eestyin kuvaamaan sen kunnolla. Aiemmin ottamani kuvat (joihin aloituskuva kuuluu) olivat liian huonoja julkaistavaksi oikeasti mihinkään, vaikka kerkesinkin jo tunkea pari DeviantART -galleriaani.


Nuudeliksi nopsaan nimeämäni kustomi oli alunperin Schleichin ruunikko kouluratsuhannoveritamma. Ostin sen... aikoja sitten. Ehkä 2013 tai sitä ennen. Valmiiksi se tuli vasta tänä vuonna, kuten mainittua. Vaihekuvia on melko paljon, suurin osa niistä esittää muovailuvaiheita.
Vanhimmat kuvat on otettu vanhimmalla kamerallani, Pikkutyypillä, joskus vuoden 2013 aikana kai (arvatenkin viimeistään silloin, koska tuona vuonna hankin järkkärini). Kuvauspaikka ei ollut koti koska kustomoin ajantapoksi koulun asuntolassa. Terrakotan värinen massa oli DASia.

Nuudelista piti alunperin tulla joku suomenhevosen ja lämppärin sekoitus, eikä väriksi kaavailtu suinkaan punarautiasta liinakkoa... Ei minulla mitään sen tarkempaa suunnitelmaa sen varalle silloin edes ollut. Vuolin siltä pintelit pois niin suurelta osin kuin kykenin, lisäksi naama, kaula ja selkä maistoivat veistä. Kavioista poistin kengät. Korvat olen muovannut ainakin kolmesti uudelleen, sama hännällä. Lopulta olin tosi vähällä jättää tämänkin sikseen, koska halusin parantaa massailuja mutta en tiennyt miten...

Nostalgiaa!


Yhteen aikaan, 2014, testasin onko silkkimassasta kustomointimassaksi. Itseasiassa on - ja ei ole. Korvia siitä voi tehdä, ynnä jouhia erillisistä pötkylöistä, mutta tuollaista työkalulla uritettua harjaa ei kannata yrittää muovata. Näyttää enemmän kuivuneelta purkalta kuin hevosen harjalta... Tai no, pitäisi ehkä testata nykyisin uudelleen, mutta en toistaiseksi ole innostunut. Pidän nimittäin hirveästi siitä millaista veden kanssa työstettävien massojen urittaminen on.  

Huomatkaa selässä olevat tussinjäljet. Maalaamattomia on kätevä käyttää vaikka satulamalleina (se satula ei koskaan tullut valmiiksi).


Seuraavat esittävät vaihetta, kun olin nyhtänyt silkkimassat irti ja tehnyt mm. Kreasta kunnon harjan, kerran tehnyt hännän (ja repinyt irti), korvat...


Olen kokoajan pitänyt Nuudelin päästä.

Oikeaoppisestihan korvat tehdään joko epoksimassasta tai niin, että sisällä on vaikka muoviin kuumana iskettyä rautalankaa tukena.

Vuolin kavioista kengät pois ja massailin 'nostettuihin' kavioihin pohjat.

Tämä taempi kavionpohja lähti jossakin välissä irti, en jaksanut muovata uusiksi...

Koska toivoin Nuudelista varustettavaa kouluratsumallia, meinasin jo kerran tehdä sille tuollaisen hulmuhännän... Mistä ei tietenkään mitään tullut. Tiedän kyllä, että rautalankaa pitäisi käyttää tunkemalla se esimerkiksi kynttilällä kuumennettuna tuonne konin kannikkaan, jotta rautalankaa käytettäisi sitten hännän ruotona, mutta minkäs teet kun vältän tulella leikkimistä... Halusin hännästä kyllä sellaisen, että siihen periaatteessa voisi laittaa vaikka häntäremmin jos syytä on. Lopulta revin onnettoman virityksen irti ja rupesin suosiolla tekemään kropanmyötäistä huiskua.


En minä noin rumaa häntää olisi itseltäni sietänytkään...


Ohentakaa niitä maalejanne, ihmiset.

Massoina käytin ainakin sellaisia kuin DAS ja Krea, ynnä Jovi. Nyt kun kerkesin jo rutsauttamaan hännän poks niin voin sanoa, etten tuota Jovia suosittele ainakaan ulkoneviin kohtiin. Krea on aina tuntunut kaikista paheksutuista askartelumassoista vahvimmalta ja muuten vaan parhaalta.

Seuraavat kuvat ovat viimeisestä muovailuvaiheesta. Tamma oli hankkinut otsaharjan ja lopullisen häntänsä. 


Lakkaan massailut ennen maalaamista. Myös silloin, kun lisään massaa pohjamaalin päälle.



Suunnittelin alunperin lisääväni massaa vielä tuohon tyveen, ettei se näyttäisi murretulta, mutta en ehtinyt...

Tammikuussa 2017 iski jokin outo maalausvimma, ja päätin valkata jonkun randomin uhrin hyllystä. Käytin värejä suoraan purkista, joko tehdassekoitteisia tai itse sotkettuja... Olen joskus vetelä tekemään noin simppeleitä asioita (sekoittamaan värejä) itse. Voitte nähdä että sain konin vahingossa valmiiksi saman vuorokauden sisällä. Samalla pääsin varmuuteen siitä, että tämä on suomenhevonen eikä risteytys.

Maalasin sen akryyleillä (Louvren ja Mont Marten tuubivärejä), lakkoina Heyda -servettilakka ja yksityiskohtia varten Louvren brilliantti... Käytin keinokuitusiveltimiä.

Pienemmät siveltimet eivät malttaneet tulla kuvattavaksi, niillä oli bileet laatikossa.

Turkin päällimmäisen värin ohennettu kerros, ennen tujumman kerroksen maalaamista.

Nimi Nuudeli ei saa jäädä sille ainakaan viralliseksi nimeksi. Olen vaan huono nimeämään tammoja! Äh. Lisäksi nimien tulee sopia kantajilleen myös värimaailmaltaan; jos tiedät mitä synestesia on, sitten ehkä tajuat mitä tässä hölötän. Nuudeli -heppa on ruoan värinen, tarkemmin sanottuna mieleen tulee pasta, pizza ja jotkin leivät.

En pahoittele vaikka jotakuta järkyttäisi heppojeni sensuroimattomuus. Ymmärtäkää se miten haluatte.

Arvatkee mitä kävi heti ensimmäisen koekuvan otettuani - muksautin Nuudelin kumoon juuri sille puolelle, jolla sen häntä on. Napspoikki meni ja joutui liimattavaksi. Ei sekään ihan herkkujuttu ollut tehdä, koska vaikka käytin pienoismalliliimaa (esim. lentokoneisiin tarkoitettua), olivat ilmeisesti omat käsivoimani niin tujut että onnistuin katkaisemaan paksummankin palan hännästä irti. Jee. No, häntä on nyt liimattu. Oikeanpuoleinen korvakin sai pientä osumaa, ilmeisesti maali vaan vähän kuoriintui irti...

The hännänpala.


Pelastaja.

Heppa sai varmuuden vuoksi suoranaisen sängyn, jolla se lojuu kaiken aikansa hyllyssä ollessaan. Kaulan alla on 'tyyny', joka takaa sen ettei korviin kohdistu painetta, mikä voisi aiheuttaa niiden murtumisen. Luksusta hänellä verrattuna naapureihinsa. Päädyin tähän ratkaisuun, kun totesin, ettei tälle mitään lointa kannata ruveta tekemään - häntä olisi vain tiellä ja yhtlailla suojauksen tarpeessa, eikä loimi estä sitä hajoamasta.


Suosittelen. Jotain käyttöä hukkakankaillekin...


Sitten ne varsinaiset kuvat. Olikin iso vaiva kirjoittaa tuo alkusepustus tuohon, koska tykkään itse jos on paljon tekstiä kuvien ohella. Kuvatessani jäi päälle väärä valkotasapaino, jonka olin aiemmin säätänyt, joten nämä ovat vähän liian punaisia kyllä. Jouhista taas tulee mieleen home, eikä siinä auta sekään että ne oikeasti ovat aavistuksen vihertävät (Inktense ei näytä ikinä samalta laveerattuna kuin ennen sitä).
Lisäksi, koska kuvasin järkkärillä, jonka salama on pikku pröblema aina sen mukaan minkä kokoisia asioita kuvaan, ovat nämä kokovartaloräpsyt melko tummia.

Hieman näpelöidympi kuva.





Peruskuvien sekaan kuuluu myös pakolliset räpsyt vatsapuolelta, siellä on signeeraukseni. Ei näytä kovin ihmeelliseltä (saati ole lakan takia luettavissa) verrattuna oikeasti osaavien kustomoijien nimmareihin. Piru niiden maalien kanssa.


Heppa kannattaa signeerata: nimmari ja valmistumisvuosi.

Ja, niinikään peruskuvien jälkeen tulee aina läjä yktisyiskohtia, kuten pään merkit, silmät, miten on muotoiltu tai maalattu sitä ja tätä ja tuotakin. Riippuu aivan hevosesta, mitä haluan näyttää tarkemmin.

Yksinkertaisesti hyvä kuvalkuma tätä heppaa tallennettaessa.

Laukkiiii.

Laukki ja sen kulku oikean nenäsieraimen sisälle.

Halusin pigmentittömän ylähuulen, mutta alahuuli sai pysyä tummana.

Tykkään genetiikasta, ja leikin ajatuksella että Nuudelillakin olisi värillinen täplä laukin päällä; siksi vasen sierain on tumma.



Silimä. Pohjalla on ihonväriä, jonka päälle vedin kahta ruskean sävyä ja lopuksi mustalla pupillin.


Oikea korva sai osumaa kaatumistilanteessa.

Jalkoja kuvasin enimmäkseen siksi, koska olin maalannut kaviot Derwent Inktense -kynillä (levitetty ja kiinnitetty lakalla) ja sävyttänyt sukkiin vähän ihonväriä... Mutta ai jee, koska järkkärini, näistä tuli vähän liian valoisia.



Varjostettu maalilla. Ihonväriä. Mukana vettä häivitysten tekemiseksi.

Takakaviot ovat oikeasti aika tummat harmaat, mutta tämä pirun salama oli aika... kirkas.


Lopuksi muutama vajaa kuva, joita ei pysty lajittelemaan. Ei edes tarvitse pystyä.



Miks miusta tuntuu, ettei tälle tule jatkossa kovin usein riimuja puettua...


Yhteensulauma: Tällä hetkellä paras kustomini, mitä valmistuneisiin tulee. Omat laatukriteerini eivät silti täyty, esimerkiksi muovailupuolessa olisi paljon paranneltavaa. Maalipinta näyttää kuvissa pahemmalta kuin todellisuudessa, koska yksityiskohdat ja rosoisuus tulevat selkeästi esiin. Lakkaan en ole ikinä tyytyväinen, mutta koska jollakin täytyy koni päällystää, on tyydyttävä turhan muovisen näköisiin pinnoitusmateriaaleihin (ts. Heyda - joka ohuena kerroksena mm. sienityökalulla levitettynä ON just ja just kelpoa katsottavaa). Muovailusta senkin verran vielä, että ellen olisi jo muuten vaan pitänyt Nuudelin naamasta, olisi sen pää paljon raskastekoisempi kuin nyt. Tykkään kyömynaamoista, ja mielestäni suomenhevonen näyttää vallan hyvältä jos se on oikeasti jytky, työhevostyyppinen. Myös se, ettei tästä kuulunut alunalkaen suokkaria tulla, selittää sen miksi sen pää on noin siro.  

Oik. Schleichin hannovertamma OF, keskellä suomenhevosruuna Nuokkis (CM, ilmeisesti 2009), ja vas. tietenkin Nuudeli...

Yritän tässä opettaa itseäni lataamaan blogiin kuvat isoina... Tai siis koossa "suuri" keskikokoisen sijaan. Saahan nämä aina klikattua täysikokoisiksi, mutta itse arvostan sitä jos niin ei tarvitse jokaisen kuvan kohdalla tehdä.

Minulla on kova hinku saada maalausvalmiiksi pino muita, uudempia projekteja, mutta ongelmani on erittäin kelju: en tiedä miten ne hevoset saa kestämään tolpillaan, kun ei ole näkyviä vuohisia joihin viritellä rautalankoja. Pitää kai viimein opetella käyttämään potentiaalisesti tuhovoimaista ilmiötä nimeltä kynttilä... Tujua rautalankaahan minulla on. (Tai ehkä laitan kaksosen tekemään ne tulijutut puolestani.)

Mutta hei, tämä maailma tarvitsee suomenhevoskustomeita - ja suokkimalleja ylipäänsä. 

15. helmikuuta 2017

Silkkinauhariimu

Silkkinauhasta tehdyt riimut ovat ehkä geneerisintä ikinä, mitä Breyereille voi tehdä. Enkä nyt tarkoita, että se olisi huono asia; geneerisellä viittaan asian yleisyyteen. Jos se toimii, sitä käyttää ja siitä tekee. Ilmeisesti silkkinauha sukulaisineen tuo sen verran hyvin mieleen nylonin (ja siis nylonriimut), että se koetaan minijuttuun sopivaksi?

Pidän silkkinauhariimuista itsekin... Mutta en yleensä tee niitä. Syy on se, että nauha on niin sileää ja lituskaa, etteivät liukusolkeni tunnu pitävän remmejä kiinni. Toki kielisolkiakin voi harkita, mutta yritä nyt tuollaista säikeistä suirua ruveta lyijytäytekynällä (lyijyistä tyhjä toki) rei'ittelemään. Suattaapi männä pikkuse hankalaks sellane.

Kuitenkin, kun saan silkkinauhaa käsiini, koen, että minun on se käytettävä. En ole sitä kai koskaan ostanut, mutta joskus esimerkiksi vaatteissa on jostakin syystä silkkinauhaa. Äiti sitten raahaa nämä irti leikatut pätkät minulle pienoismallijuttuja varten.

Halusin kokeilla, miten pieleen itselläni menee, jos tekisin silkkinauhasta riimun. Niin no...


Kuten ehk näkyy, tein riimun, tein. Jostakin syystä minulla kävi tuuri, koska materiaalia oli tasan kahden eri värisen nauhanpätkän verran, ja yleensä teen monta pitempää pätkää, kun teen riimuja nahasta. Nahkaa tosin tuli tähänkin, nimittäin leukahihnaan, johon ei silkkinauhaa riittänyt. Ei häiritse koska leukiksen kannattaakin olla kapeampi kuin muut remmit.



Jostakin kumman syystä minulla on myös hinku tehdä poskihihnoista hippusen ylipitkiä... Varmaan päässäni kummittelee kokoajan sellainen "sitten kun hankin drafterimallin, pitäisi sille löytyä jo valmiiksi sopivia riimuja" -logiikka. Enhän ollut tajunnut, että nurkissa on jo vuosia lojunut kaksi tankkerikokoista trad -lelukonia. Toinen niistä päätyi vähän aikaa sitten tuhoamislinjalleni, ja omaa ihan kiitetävän raskastekoisen kropan (kirjaimellisesti, koska avasin ja ahdoin sen täyteen askartelumassaa!). Tuoreimpana muutoksena siinä on paranneltu pää. Tämä riimu sopii siihen ihan hyvin, vaikken kehtaakaan kiristää turpista liikaa. Asennon vuoksi niskaremmiä ei saa tiukemmalle, mikä sekin saattaisi auttaa sovittamaan tätä paremmin.

Toivottavasti saan tästä barbiponista vielä hevosen näköisen.



On muuten kivaa tajuta, miten suuri kokoero noilla malleilla on... PAM on pieni ja söpö, sironaamainen, sitten tuo tankkeri on tuollainen jytky, jolle ei sattuman syistä sovi nuo puoliverikoon riimut niin hyvin. Haluaisin kertoa tyypistä lisää vasta kun se oikeasti etenee johonkin suuntaan, mutta mene ja tiedä, en ehkä osaa kuitenkaan pitää naamaani ummessa sen suhteen. Sille on jo päätetty isäntäkin.

Hupihan se. Siis tuo isäntä.

Pidän tästä silkkinauhariimusta sen verran paljon, että olen ehkä kokeillut sitä jo melkein kaikille, kenelle olen ehtinyt. Muunmuassa Cortesille. Huonoja riimuja en sille puekaan, ne eivät ole sen arvoisia (vanhat riimuni ovat... hirveitä).

C sai vuokraajan, sillä nimittäin on jo oma isäntä...


En voi olla tykkäämättä C'stä... Siksi se on myös sopiva varustemannekiini.

Aivan liian pitkä, oikeastaan vain iso riimu. Tarvitsisin jonkun todella isopäisen ja samalla pitkänaamaisen puoliverisen.

Ainoat haitat, mitä tuossa riimussa on, ovat tosiaan sen löysät soljet ja hitusen ylipitkät poskihihnat. Remulle tuntuvat tuollaiset sopivan, kellekään muulle ei. Ja Remun päätä käytän yleensä mallipäänä kun päävehkeitä teen. Jostakin syystä täytyy vain ilmoittaa, että tykkään, kun riimu pysyy just ja just hevosella päässä eikä ole niinkään tyköistuva. Muuan selitys noille ylimittaisille poskiksille ovat nuo etummaiset välirenkaat, joiden osuutta ei tule milloinkaan aliarvioida (mittaan ensin poskihihnan oikean mitan, mihin renkaat plussaavat lisäpituutta kun riimu kasataan). Itse teen niistä aina melko isot ja moniosaiset, jotta ketjut saa pujoteltua läpi, ja koska se jostakin syystä ruokkii näköaistiani nykyisin.

Mutta tuo mustavalkoinen riimu ei tietenkään ole se paras, jonka olen tehnyt. En ole sitä parasta erikseen täällä vielä esitelmöinyt, joten enköhän tee siitäkin nyt luonnosta heti perrää.

Ja kuten kuvistani näkee, teen aina myös turpahihnan yläosaan soljen. Olen todennut, että jos sitä ei ole, en saa riimusta kovin sopivaa kellekään. Siitä vaan puuttuu jotain jos sitä solkea ei ole... Ei toki kaikissa 1:1 riimuissakaan ole turpahihnassa mitään solkia, mutta itse pidän siitä kun niitä miniriimuissa on, kerta voin itse asiaan vaikuttaa. 

Tein tämän tekstin, koska ensinnäkin minulla oli jotain julkaistavaa varustekuvissani ja toiseksi, en ole kirjoituspäällä... Helpompi rustata jotain, kun on jokin yksinkertainen juttu jonka ympärille tekstin rakentaa.

12. helmikuuta 2017

Minivarusteiden säilytystapoja

Sain tämän idean lukiessani jotain englanninkielistä hevosmalliblogia, josta löysin juttua referenssimateriaalista (jota siis kannattaa olla käsillä kun tekee ihan mitä tahansa pienoismalleihin liittyvää). Rupesin miettimään säilytystapoja... Ja keksin, että tästähän tulee aihetta blogitekstiin minullekin!

Mutta nyt ei ole kyse reffiroinasta, koska jostain syystä minulla ei sitä samalla lailla ole kuin monilla muilla (olen kade siitä miltä joidenkin työpöydät näyttävät!), enkä edes tarvitse mitään kuvakokoelmaa nokkani eteen kun maalaan (myönnän, että virheitä tulee juuri tämän takia - mutta sanonkin aina, että referenssini ovat päässäni). Puhun tässä tekstissä varusteista.

-

Ehdottomat eit ja muut "ei näin" -jutut
Ensinnäkin, älkää tehkö niin kuin minä tein joskus, eli säilyttäkö heppojenne kamoja yhtenä läjänä laatikossa tai kasana hyllyllä. Tosin näistäkin se laatikko on parempi, koska minun elämässäni se meinaa kissaturvallisempaa säilytystä.

Tämä tilanne on lavastettu; olin kerännyt laatikkoon irrallaan seikkailleet varusteet ja varusteenpalat, kipannut saaliin studion päälle ja ruvennut lajittelemaan. Lopulta romut tietenkin löysivät tiensä järkevään säilöön. Mutta siis, älkää säilyttäkö mitään tuolla tavalla yhdessä läjässä. 

Kamoja ei myöskään kannata jättää pitkäksi aikaa hevosten ylle. Sääntö on sama kuin elävienkin hevosten kanssa: varustetta ei tule pitää kuin tarvittavan hetken verran, eikä satuloitua jätetä talliin (eli hyllyyn) yksin eikä yön yli. Tämä tieto ei ole peräisin minun päästäni vaan hevosmallipiireistä!

Sekin tosin riippuu tilanteesta, voiko romut oikeasti jättää päälle vai ei. Itselläni on tapana usein vaikka varustaa Schleichejä ja jättää ne silleen siihen saakka, kunnes saan jonkun syyn riisua koni ja pakata varusteet laatikkoonsa. Syy tähän on se, että luulen Schleichien muovin ja maalipinnan sietävän paremmin sitä, että ne ovat kosketuksissa toiseen materiaaliin. Kustomeille en koskaan jätä päälle mitään, minkä olen kiristänyt tiukalle, eli ainoa asia jota niillä (ja ylipäänsä pienoishevosilla) voin pitää 24/7 ovat hevosten omat riimut ja loimet; riimut eivät koskaan saa olla tiukkoja, ja loimet on tarkoitettu suojaamaan hevosia kolhuilta. Mutta siis mitään suitsia, valjaita tai varsinkaan ketjuja ja muita usein tiukalle säädettäviä varusteita ei tule kustomille jättää pitkäksi aikaa.

Ja miksi siis kustomille ei saa jättää mitään ylimääräistä päälle? Pintamateriaalien takia. Vaikka lakkapinta olisi täydellinen, voi varuste silti jäädä siihen kiinni tai varusteesta voi vaikka irrota nukkaa, väriaineita, tms. jos sitä pidetään yllä liian kauan. En tiedä mihin se liimaantuvuus perustuu, mutta kokemuksesta voin sanoa että en suosittele. Varsinkaan tahmalakkaisille hevosille (siis vanhoille kustomeille) en uskalla jättää ikinä yhtään mitään päälle... Enkä sellaisia muutenkaan pue yleensä, koska ainakin yksi vanha OSC -figuurini (ei tosin hevonen ole hän, vaan rotta) on ihan töhnäinen ja tahraantunut siksi, kun olen sen tahman ärsyttävyyden takia pukenut sille nahkavarusteen. Ja siitä nahasta siis irtoaa nukkaa siihen figuuriin. Lakat ja maalit eivät myöskään välttämäti kestä liiallista hinkkaamista, mitä koituu esimerkiksi Schleichin kumivarusteita pukiessa. Ongelmista pääsisi parhaiten sillä, että ohentaa varusteisiin käytettävän nahan melkein paperiseksi ennen liimaamista, jolloin valmiissa tekeleessä ei yksinkertaisesti enää ole mitään, mitä hevoseen tarttuisi. 

Paksukaan lakkapinta ei tykkää hiertymistä. (Tammukalla on hiertymä ainakin suupielen takana, ilmeisesti myös kaulasta on jotain irronnut. Kyseinen heppa on hyvin vanha kustomi ja hiertymät ajalta, kun vielä puin Schleicheilleni tehdasrytkyjä.) Ehkä tätä voisi nimittää kosketusihottumaksi, kerta pienoismallinkin 'ihottuma' aiheutuu kosketuksesta varusteiden kanssa.

Hyvä nyrkkisääntö voisi olla se, että pitää hevosella varustetta vain vaikka sen ajan, kun sitä kuvataan. Myös silloin, kun varuste on vaikea pukea hyvin, kannattaa se suosiolla riisua kun kuvausmomentti (joka voi kestää hetkestä useaan tuntiin...) on ohitte. Se on sen arvoista. Vastaavasti se, että rytky on vaikea pukea ja riisua, ei saa olla mikään syy pukea sitä huonosti! Kuvat ovat kaiken sen tappelun ja noitumisen arvoisia, siis hyviä, kun kuvaaja jaksaa pukea ja järkätä jutut kunnolla. 


Miten minä säilytän hevosmalleilleni tekemiäni kamoja? Tai ylipäänsä kaikkea tarpeellista rekvisiittaa, jota niitä ajatellen teen?

Ennen, kun mitään parempaakaan säilytystapaa ei ollut, pidin suurimman osan hevosten kamoista esimerkiksi isohkossa muovilaatikossa tai yksinkertaisesti hyllyllä siinä, missä tilaa oli. Se meinaa sitä, että rytkyt olivat yhtenä läjänä siinä. Ei mikään järkevin ratkaisu, jos haluaa välttyä hajoamisilta! Lisäksi läjistä ja laatikoista on vaikeampi etsiä tavaraa. Turvallisuus- ja silmänruokasyistä pidin kivoimpana 'säilytystapana' kuitenkin sitä että varuste oli puettuna jollekin hevosistani.

Sitten keksin sellaisen kivan jutun kuin viiksilankakyhäelmät. Tein niistä varustepuita, tarkalleen ajatellen ne ovat kuusia. Periaatteessa idea, tekniikka ja sen jatkojalostaminen ovat peräisin täysin omasta päästäni, joskin inspiraatio tuli ympäriinsä sieltä täältä. Olin varmaan alkuun yllättynyt siitä, miten kivaa työstettävää viiksilankakin on... Ensimmäinen rytkypuu on monioksainen ja tein sen Schleichien varusteille, saadakseni ne siististi pois tieltä ja silti talteen. Pääasiassa se oli riimuja, suitsia ja naruja varten, ynnä kaiken maailman kaulapannat ja muut ripustuskelpoiset remelit olivat oksilla kotonaan.

Vanhin varustepuu. Se oli kuvan ottohetkellä vielä hitusen kaljumpi kuin myöhempinä parhaina aikoinaan.

Jatkossa tulin tehneeksi viiksilankapuita useammankin, sen verran helppoa se on. Lisäksi itse satun tykkäämään puolikuolleen näköisistä puista ja vaikka hylätyistä taloista, joten elottoman oloinen viiksilankakuusi on minusta ihan hauska sellaisenaankin. Tein Schleichien ohella myös kolmelle muulle mittakaavalle (skaalalle) omat varustepuut, mutta yllättäen sen ensimmäisen laadun yli ei jyrää yksikään seuraavista... Mikä toisaalta ei olekaan outoa, kun ajattelee, että ainakin yhdessä on liian nysiksi pätkityt juuret ja melkein kaikissa lopuissakin liian vähän oksia. Mutta jos ei ole kauheaa varustevuortakaan, pitääkö sen kuusen olla hirveän rehevä?

Vanhin puu vuonna 2016, kun olin juuri siirtänyt kamat siitä muualle. Schleichin tehdaskamoja siinä vain vielä on. Takana on harvaoksaisempi traditionaalivarustepuu, joka niinikään menetti romut paremmalle säilytystavalle.

Voisin yrittää joku kerta kirjuuttaa tutoriaalin tällaisen kuusen tekemisestä... Kunhan vaan saan jostakin viiksilankaa, se on tällä hetkellä loppu (siksi en ole voinut tehdä lisää kuusia pitkään aikaan). Joskus tein siitä paperille ohjeen, mikä on aika kökkö, joten en tahdo sitä tänne iskeä ainakaan vielä. (Varustepuu on periaatteessa myös toimiva runko pienoispuulle, eli sen voisi vaikka päällystää massalla, maalata, liimata siihen "lehtiä" jne. Eli kun jätän omat puuni kaljuiksi, olen tarkoittanut ne vain käyttötavaraksi...)

Jonkin aikaa varustepuut olivat paras keksintöni säilyttää heppojen kamat kunnolla. Ihan kaikkeahan niihin ei saanut, mutta suurimman osan kyllä.

En tiedä mistä se tuli, mutta tällä hetkellä olen päässyt melkein eroon noista varustepuista. Tai no, ovat ne minulla toki edelleen ja joitakin kamoja niissä edelleen vakituisesti säilytän. Mutta valitettavasti Schleichien ja traditionalieni romujen lukumäärä on vain niin suuri, että ne lopulta 'räjähtivät käsiin', eikä puu juuri helpottanut mitään muuta kuin sitä, että tiesin, missä vaikka jokin yksittäinen riimunaru varmasti oli - no kyllä, juuri siellä kaikkien muiden parinkymmenen (tms) seassa... Yritä sieltä sitten metsästää juuri se yksi.

Nykyisin pyrin säilömään romut lokerikkoihin, ja mm. pieniin laatikoihin (joiden kannet saa naksautettua kiinni). Samalla tavalla yritän säilyttää myös peukkureita, metalliosia, ynnä muuta minikrääsää jota esimerkiksi varusteenteossa voi tarvita.


Rakastan lokerikkoja! Paras tapa pitää varusteet suojassa ja siistinä, lisäksi niitä voi lajitella ja lokeroiden kokoa ja määrää säädellä irrallisilla väliseinillä. Mutta miut tuntien, mitään ei tietenkään ole ikinä tarpeeksi, eli tarvitsisin varmaan kymmenen lokerikkoa joka asialle jotta saisin säilöttyä kaikki kamat tasan niin kuin haluan. Haluan olla vähän turhamainen visuaalisella tasolla, enkä kelpuuta mitään typerän väristä, joten ostan vain parhaan näköisiä (heti käytännöllisyyden jälkeen) lokruja. Miksi pirussa kaiken pitää nykyisin olla aina pinkkiä?

Traditionalien isompi lokerikko.

Tässä on ainakin melkein kaikki lokerikot ja varustepuut, ynnä laatikot, joissa varusteita säilytän. Vas. musta ja sen päällä olevat sisältävät traditionalien kamoja, oikeanpuoleinen pino sitten sisältää Schleichien kamat... Takana varustepuut, joita en ala sotkuisuuden takia erikseen nimeämään (siellä on puut mittakaavoille little bit/Schleich, classic, traditional + suurimman pienoismallini varustepuu).

Ideaalimaailmassahan varusteita säilytetään minikokoisessa satulahuoneessa, loimitelineessä, ylipäänsä paikoissa joissa niitä 1:1 koossakin säilytettäisi. Mutta koska pienoistallit vievät tilaa ja ovat hankalia tehdä, ei se ole se ensisijainen ratkaisu. Onnekkaita ovat ne joille se pienoistallisäilytys kuitenkin on totta.

Tämän takia tykkään, kun omistan kaksikerroksisen pienoishuoneen (Rottahuone) koossa 1:9 eli traditional. Olen joskus tehnyt sen yläkertaan seinään kiinnitettävän naulakon, ja alakerrassa on punaisesta rautalangasta tehty minikokoinen varustepuu.

Rottahuoneen yläkerran naulakko. Vasemmalta oikealle: lankariimu nahkaisella niskaremmillä, ketjunaru, suitset (hackamoret jotka välillä muokkaan suukappaleellisiksi) ja arabiriimu.

Varustepuut ovat vänkyröitä, mutta niin niiden kuuluukin olla.

Varusteesta, sen käyttötarkoituksesta ja säilytystavasta riippuen kannattaa pitää osa soljista kiinni. Varuste on hyvä laittaa jonkinlaiseen nippuun, jotta se on siististi ja riskittömästi säilytyspaikassaan. Pieneen tilaan survominen voi olla riskaabelia, mutta jos se ei vaurioita varusteen osia, saattaa sekin olla ihan OK. Minulla on erillinen lokerikko parhaille traditional -suitsille ja seteille, joihin kuuluu pieniä, irrallisia osia joiden ei saa antaa sotkeentua muuhun romumäärään. Koen loogisimmaksi niputtaa suitset samalla tavalla kuin 1:1 suitsillekin tehdään, ja asettelen ne pitkittäisuuntaisesti (sen malliset ne lokerotkin ovat) paikkaansa. Ohjat niinikään niputan siihen samaan. Leuka- ja turpahihnojen remminpäät tapaan pujotella kevyesti solkiin ilman, että kuitenkaan suoranaisesti laitan ne kiinni.

Minulla on myös traditional -kuvausjuttuja ajatellen tehtyjä sokeripaloja (tekonahkanauhanpalasia, kyllä), joita niitäkin säilytän pienilokeroisessa lokerikossa. Kaikelle pikkuryönälle kannattaa olla jokin lokero tai rasia, josta ne saa käsiinsä ilman, että täytyy ihmetellä minne se kankiketju/sokeripala/irrallinen kuolainrengas/mikätahansa joka kerta on voinut karata. Esimerkiksi peukkureiden ruoat, nukkien eväät ja ylimääräiset kipot ja astiat säilytän silkki- ja helmimassapurkeissa (pesty ennen säilytyskäyttöä).  

Sillä on väliä, miten niitä kamoja säilytetään. Ihan jo siksi, että kauan huonosti nipulla (ja vetosolmulla) olleet ohjat eivät esimerkiksi näytä fiksuilta kuvissa. Vielä pahemmaksi se menee, jos kuvattavat ohjat ovat vanhat ja omalla mittapuulla kököt jo ilman mitään säilytyskämmejäkään... Materiaalin 'roikkuvuudella' on väliä, osa on ihan jäykkyytensä takia luonnottoman näköistä, vaikeaa aseteltavaa ja osa sitten tuntuu asettuvan järkeväksi itsestään. Noissakin kuvissa näkyvissä naruissa (ja riimuissa!) saattaisi olla pahempia mutkia, jos säilyttäisin niitä vanhan tapani mukaisesti vetosolmulla (siisteyshyöty). Eli riimunarut kannattaa viikata vaikka löyhästi rullalle sinne lokerikkoon, jolloin ne pysyvät hyvinä ja kuvauksellisina. 

-

Semmosta nyt, että lukijakunta saa myös ilmoittaa miten itse säilyttävät heppamalliroinaansa. Blogilliset senkus tehkööt oman vastaavan postauksensa, aiheeksihan tästä minullekin oli.

Nakkaan perään pientä uutista. Kyttäilin blogini tilastoja, ja se aloittelijakustomoijia varten tekemäni teksti on ollut aika suosittu (varmaan osin siksi kun olen itse sitä ympäriinsä levitellyt). Luulenko vaan, että nimenomaan tutorialeille ja muille ohjeentapaisille olisi eniten tarvetta? Työn alla on ainakin jotain ohjetta traditional -skaalan ratsastajanuken tekemiseen, ja myös varusteenteosta taitaa olla jotain vinkkisiä luonnoksissa. Minikuvausstudion kasaamisenkin kerran dokumentoin.

Lisäksi, kerta eräs kanssamallaribloggaaja meni yhteen aikaan selittämään meikäläiselle tuon tekstilinkkijutun... Juttuhan meni päähäni ja se näkyy hieman överiksi menneenä linkkailunani, ehe. Suurin osa linkatuista kuvista on peräisin englanninkielisestä pienoismalliblogistani, jonne kasailen valokuvatarinoita ja yleistä pienoismalli(hevos)pulinaa.