Kaulapanta-armeija

Kuvia kaulapannoista, joita olen tehnyt skaalaan 1:9 eli traditional. Haluan pitää eri mittakaavojen rytkyesittelyt erillään. En ota tähän artikkeliin mukaan myöskään niitä irrallisia pantoja, joihin kuuluu jokin tietty hihna.

Kasa panskuja.

Tein nämä pannat jo aikoja sitten, vuonna 2015 olettaisin, mutta en ole eestynyt kuvaamaan niitä kunnolla. Nyt kun olen viimein järkännyt oikeasti toimivan ministudion työhuoneeseen, on elämä vähän helpottunut. Ostin kerran ISOJA kankaita väreissä musta, kerma ja tummanruskea, ja näistä musta ja kerma varmaan palvelevat sitten parhaiten. Ruskealla on vähän turhan vahva tekstuuri pikkuasioiden kuvailuun, isompiin se saattaisi olla armollisempi (onneksi nämä tilkut ovat valtavia, niitä voi sitten levitellä niin laajaksi kuin tarvitsee) ja musta taas nielee kaiken valon. Ehkä olen vain liian amatööri.

Pannat on pääsääntöisesti tehty koirille, mutta mukaan mahtuu myös pienemmille otuksille istuvaa mallia. Suurimmassa osassa pannoista on reikäremmit, jotka toimivat kuten oikeissakin pannoissa (noh, oikeitahan nämäkin ovat, pikkuruisia vain). Kaikkiin en ole tajunnut tehdä erikseen remminpidikkeitä ja siihen lisäksi rengasta taluttimelle, mutta tuskin se kovin paha homma on. Ne voi aina lisätä jälkikäteen, eikä kaikissa pannoissa olekaan oikeasti sekä remminpidikettä että rengasta. Leveyttä keskivertopannoilla on noin parista millistä vajaaseen senttiin. Ohuimpiin ei pysty edes tekemään reikiä, joten niissä on oltava liukusoljet.

Valitettavasti teen myös kaikki pannat aina sellaisiksi, että niissä on liikaa säätövaraa, ts. panta on liian pitkä. Sitä pituutta kuitenkin tarvitsee olla ihan mielettömän paljon tekovaiheessa, ettei pannasta tule aivan liian lyhyt. Näen netissä enimmäkseen sellaisia varusteita (pienoismallihevosilla ja -koirilla), missä solkipalat ovat tosi pitkiä ja se soljeton osa remmistä on erittäin lyhyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että mieluummin se säädettävä eli soljeton osa on pitkä, ja solkipalan tulee olla yhtä pitkä kuin remmin vähimmäismitta. Meikäläisen suurin pahe on juurikin tehdä liikaa säätövaraa, eli oli solkipala miten pitkä hyvänsä, se soljeton osa on joka tapauksessa aivan liian pitkä.

Sitten kun noissa kuvissa lukee usein "keltaiset metalliosat" eikä "kultaiset", se meinaa vaan sitä koska se käytetty rautalanka on todellakin keltaista eikä kullanväristä. En viitsi valehdella asiasta, jonka näkee jokainen. Sitäpaitsi kaikki vähänkin luonnottoman väriset metallilangat ovat yleensä maalattuja, ja sen näkee joskus siitä ettei se maalipinta kestä langan työstöä, vaan kuoriutuu irti.

Noh, joka tapauksessa, tykkäsin kuvastella noita pantoja, ja se kuluikin yllättävän nopsaan. Hankalaa siitä teki fokusointi, kameralle ei ole koskaan helppoa nähdä noin pikkuruisia yksityiskohtia ja tarkennella niihin oikein. Halusin, että nimenomaan metalliosat ovat tarpeeksi teräviä, eli siis soljet. Käsitarkennukseen saatoin turvautua välillä. Onneksi se on olemassa!

En nyt erityisemmin osaa näitä esitellä, mutta onneksi kuvatekstitoiminto (jota en osannut käyttää joskus jonkun aikaa sitten) pelastaa paljon. Yritän kertoa selkeästi mikä panta on kyseessä kussakin kuvassa. Tämä on hyvä arkisto myös itselleni, joka tekijänä sokeudun äkkiä omille töilleni ja menen sekaisin siitä mitä kaikkea olenkaan saanut aikaiseksi.  

Lyhyt ja leveä "lämmittelynä" tehty panta.

Pitkä, mustanahkainen ja punametallinen.

Leveämpi mustanahkainen, keltaiset metalliosat.

Hitusen kapeampi mustanahkainen, keltaiset metalliosat. Ylemmän "aisapari".

Mustanahkaiset keltametallit.

Pehmeät sinimustanahkaiset, metalliosat keltaiset.

Huom. tässä remminpää kääntyy vasempaan, alemmassa ei!

Muuten samanlainen kuin kaverinsakin, mutta remminpää kääntyy oikealle.

Pehmeä sinimustanahkainen, hopeanväriset metalliosat ja irrallinen nahkainen remminpidike.

Sama kuin yllä, todiste siitä että remminpidike on irrallinen.

Kolme punaista pantaa.

Iso punainen.

Kaksi pientä punaista. Huomaa erilaiset muodot remminpäissä.

Leveäpäinen pieni.

Teräväpäinen pieni. Remminpidikepala on näköjään tehty kirkkaammasta nahasta kuin ylemmällä.

Semipyöreäksi liimattu nahkakuristuspanta.

Tämä on hyvin ohut, ja sopisi peukkureille ja Schleich -kissoille.

Peukkureille tehty kuristuspanta huonolla pehmusteella.

Lopuksi vielä kuvia pannoista käytössä. Laatu ei varmaan hirveästi päätä huippaile... Koirina toimivat Toy Majorin istuva dobberi ja joku kiinadobermanni, kummatkin jääneet käsiin pyörimään lapsuudesta. Kuvien fokus saattaa olla aivan kuusessa, mutta tärkeimpänä asiana pidän sitä että itse asia eli pannat näkyvät oikein.

Mitähän seuraavaksi... No ainakin näitä pienoismallikamoja on tiedossa lisää. Nyt julkaisin pantoja, seuraavaksi voisi olla vuorossa ne panta ja hihna -yhdistelmät ja sen jälkeen yksittäiset hihnat. Ei liikaa kerralla! Ripottelen näitä tänne julki vähän sitä mukaa kun jaksan, en kylläkään tunne että osaisin yhtään kirjoittaa.

Sain myös eilissä uuden (kolmannen) kameran Nikon -laumani jatkoksi, joten siitäkin saatan laittaa vähän juttua joskus. Tuli tänään sitä testailtua.

Poks

Nyt kun olen töissä kaupungissa, pystyn repimään siitä mahdollisuuden hyöriä kaupoilla aina töiden jälkeen kun se loogiselta tuntuu. Ei siitä käveleksimisestä haittaa ole, enkä itse ainakaan keräile rahaa - se on käyttötavaraa. (Erikoiset, ulkomaalaiset, harvinaiset ja vanhat kolikot ovat asia erikseen, niitä omistan purkillisen.)

Tulipi tuossa ostettua pari uutta Schleichiä, tarkemmin sanoen seisova friisiläisori ja tuoreempi clyderuuna. Pamautan heti kritiikkini tähän ja totean, että laatu ei yllä läheskään sinne mihin sen pitäisi, vaikka onhan tuo clyde sentään vähän älykkäämmän oloinen kuin se kaamea muutama vuosi sitten myyntiin tullut. Silti kummallakaan herrasella ei ole mahaa nimeksikään ja varsinkin clyde istuu liian hyvin siihen määritelmään, joka kuuluu että 'jenkkityyppinen showtankkeri', eli amerikkalaisten jalostama näyttelykylmäverinen. Ne eivät ole enää toimivia työhevosia eivätkä edes anatomisesti näytä työhevosilta, eikä niitä käytetä työtehtäviin vaan pelkkinä näyttelyelukoina. Niiden kintut ovat yleensä tarkoituksella pilatut (lattakaviot...). Tuo muistuttaa vähän sellaista.

Tuo clyde on jopa kivan näköinen tuossa riimussa... Päähänpistokuvailuja vanhalla kameralla.

Päätin tuossa jo ostaessani, että jos suinkin kykenen niin ostan myöhemmin pari lisää kummastakin moldista, että saan kustomoida. Clyde varsinkin kaipaa noin kaksinkertaisesti massaa kroppaansa ja pullamahan. Friisille tekisin ylipäänsä vatsan, jota sillä ei silmäni mukaisesti nyt yhtään ole. Että mikä järki tuossa touhussa on? Pitää kaikki mallit muokata itse paremmiksi että niitä sietää katsoa arvostelematta liikoja... No ei sillä, en tule ikinä olemaan tyytyväinen omiinkaan luomuksiini.

Nimiä uutukaisilla ei tietenkään vielä ole, en ole jaksanut päivitellä 'tallejani' piiiitkään aikaan. Ne tiedot kasaantuvat kummiskin aikanaan näiden omaan blogiin, Kuvikkoon (http://hevosmallikuvat.blogspot.fi/) sitten, kun sen aika on.

En tiedä, olenko ihan hullu kun ostelen välillä malleja, jotka ovat rumia? Kustomointiinhan niitä paljon katselen, mutta pidän ehtona, että omistan myös ainakin yhden OF -mallin samasta muotista. Vertailukohtia täytyy olla. Joku merkki ei tee laatutuotteita ikuisesti vain siksi, koska se nyt vaan on kerran ollut laatumerkki. Schleich oli sellainen, eipä ole enää. Ei ole ollut vuosiin.



Niin ja jee, tämä oli nyt viimeinen niitti siihen, että tämän blogin hiljaiselo piättyypi. Keksin tälle ehkä välillä jotain käyttöä. Kuten eläinfiguurien kamojen tekoon liittyviä tutoja ja yleisiä hevosmallilöpinoitä...

Anatomia, bleh, mutta sävytys ihan OK.

Marraskuusta asti pidin tätä tukossa. En vaan jaksanut sitä turhuuden määrää. Blogin epäsuosiolle on varmaan sata ja yks syytä, joille en mahda itse mitään, ja yksi niistä saattaa olla se etten ole neurologisesti ja aivotoiminnallisesti normaali ihminen. Mee ja tiiä. Kirjoitin aiheesta pari artikkeliakin, mutta julkaisua en tee varmaan ihan tosta vaan.

Juttuja saa aina ehdotella. Kommentteja arvostaisin, jospa niitä joskus tulisi. 

Niin paljon kuvattavaa, niin vähän... jaksamista

Minijuttujen kuvaaminen voi olla fyysisesti rankkaa ja puuduttavaa, jos kuvausolot eivät ole kovin kummoisia.

- Kavioeläin ja hänen ratsastajansa.

Miula on tämä ongelma - haluaisin ottaa kaikista riimuista, suitsista, ohjista, yksittäisistä varusteenpaloista (en nyt solkipaloista ja irtolukoista sentään, vaan sellaisista mitkä ovat itsenäisiä varusteita ja liitettävissä muihin kamppeisiin) kunnon studiokuvat.
Aina jossain vaiheessa kuitenkin alkaa tuntua siltä, että selkä ja niskat kuolevat. Silmiä alkaa särkeä ja kameraa ei jaksa kannatella. Asetusten säätäminen aina vaan uusiksi ja uusiksi rupeaa tympimään, ja hyvää asentoa tuskin on olemassakaan.

Tämän takia en saa julkaisukuntoisia kuvia aikaan vaikka haluaisin. Kuvaan vain murto-osan kamoista kerralla, vaikka toista saatan luulla. Ei vaan jaksa, ja toisekseen, en osaa. Peukkureiden kuvaamiseen käyttämäni huovat tosin ovat pelastaneet paljon, sininen näyttää paljon paremmalta taustaväriltä kuin musta tai masentavanharmaa (vaikka harmaasta tykkäänkin, muttakun tuo huivi on vähän hankalakäyttöinen muutekin, ja siitä tulee mieleen pelkät vanhat ja huonot kuvat mitä joskus otin). Mutta jonkun isomman kokonaisuuden kuvaamiseen ei riitä pieni sininen huopa tai pari - sen pitäisi olla vähintään kokoa A2. Pitää kai alkaa metsästämään kaupungilta ja sen jälkeen (jos löydän haluamani) säilyttää huopia aina oikein eli rullalla.

- Muunmuassa näitä ei ole taidettu koskaan kuvata sellaisinaan. Haluaisin kyllä, vaikka esimerkiksi tuo musta naru ei ole enää käytössä ikänsä (=huono laatu) takia.

On miula muutakin talletettavaa kuin pelkät pienoishevoskamppeet. PALJON muuta. Muunmuassa noista ratsastajanukeista on ihan hirveästi kuvia, mutta lisää pitäisi ottaa. Ajattelin ripotella niitäkin ehkä aikanaan omiin postauksiinsa, hiljalleen... Tai sitten en, riippuen kaikesta.

Pohdin myös usein, miksen ole saanut julkaistua noita lemmikkikuvia, kun niitäkin kuitenkin kertyy niin kamalasti kerralla. Ehkä en vaan pysy kärryillä niiden ajankohdista? Mutta siksihän miula on tuo oma tapa muokata tiedostonimiä sen mukaan mitä olen julkaissut. Itse tiedostonimet myös kertovat kuvausjärjestyksen.

Sain vähän aikaa sitten jalustan, ja olen todennut sen hyväksi kapineeksi - varsinkin yhteen vanhaan jalustaan verrattuna, jonka säätäminen tappaa sormet ja joka ei kestä halutussa muodossa. Tämä oma on hankittu käytettynä ja sitä on taidettu pitää hyvin edellisessä kodissaan.
Eräät testikuvistani on kuvattu ISO -arvolla 100, ja tulokset olivat kameran screeniltä katsottuna virheettömiä omaan silmään, tosin otin ne itselaukaisinasetuksella, mutta kuitenkin. En kammoa kohinaa niinkuin kuvaajat yleensä tuntuu tekevän, saatan jopa pitää siitä, mutta ei se aina ihan hyvältäkään näytä... Hyvä siis näin. Varsinkin näin surkeissa kuvausoloissa kuin kapea, huonosti valaistu huone jossa ei ole kunnon pöytätiloja ja valoja ei voi säätää sopiviksi, jalusta pelastaa paljon tästlähin.

Yhtäkään näistä tämän tekstin kuvista ei kyllä ole jalustalla kuvattu, ovat vanhoja ja näitä parempia kuvia en ole vielä saanut koneelle.

- Tämä kuva on vanhempi kuin osaan kuvitella. Musta naru on muuttunut lyhyeksi letiksi ja kiinnittyy nykyisin koiranpentuhihnaan, ja kissa on kasvanut ja käynyt jo steriloitavana. Kaikki on mennyt hyvin. Lauha näyttää aina vaan aikuisemmalta, posket ovat pyöristyneet ja mahakin näkyy vähän (ei ole enää niin rääpäleen näköinen kuin pienempänä). Yhtä söpö se osaa olla edelleen, ja onneksi olen saanut sen moninkertaisesti kuvattua.

Mutta joo, paljon tökkii muunmuassa tämän takia tässä blogissa. Ja myös siksi, koska tuntuu ettei tätä lue kukaan.

Pronssinen keesirotta

Vanha koulutyö tämäkin, ensimmäiseltä amisvuodeltani (2011) kotikunnan ammattikoulusta. Taisi olla jonkin sortin testivalu pronssiin. Muotti on tehty keltaisesta Cernit -massasta, jolla ei ollut mitään ylimääräistä - pronssiversion irokeesi tupsahti ihan sattumalta hiekkavalutekniikan myötä, enkä kehdannut hioa sitä sitten pois.

Pronssidumbo on ehkä vähän peukkureita isompi, ja todella painava. Mainioksi sijainniksi kelpaa Rottahuoneen mustan (kynätelineeksi tarkoitetun) hyllykön ylätaso. Siitä ei tosin ole kuvia...

Itse rottaa sentään olen nyt saanut kuvattua. Sinitaustaiset ovat uusimmat.

- Kokovertailua ja koon näyttämistä Peukkureilla (Carrat ja MON Siksakki).

- Ruuvipenkkiarpi näkyy tässä aika hyvin. Nilkassa se on.

Rotassa olevat naarmut ovat peräisin silkasta osaamattomuudesta laitteiden suhteen, koska olinhan opiskelija ja tämä rotta yksi vanhimmista koulutöistäni.

Musta arabiriimu traditional -kokoon

Tein siis tuossa kerran mustasta nahasta, rautalangasta ja ketjusta arabiriimun.

Ei mitään sen ihmeellisempää sinänsä, riimu on hyvin yksinkertainen. Mitään ylimääräistä ei ole. Remmejä ei ole leikattu täysin siististi, vaikka tietysti sellaista tavoittelin mutta saksipelillä se ei noin ohuen suikaleen kansa yleensä onnistu. Solkien kanssa pelasin nyt kuitenkin varman päälle, ja tein niitä kaksi, kummallekin puolelle päätä. Remminpäät leikkasin myös symmetrisesti saman pituisiksi, ei liian pitkiksi, vaan niin että jotain säätövaraa on.

Tarkkaan katsoin mille korkeudelle turpahihna asettuu, sehän ei saa oikeasti olla liian alhaalla. Juuri siksi on nuo säätömahdollisuudet. Kuvatessa turpis tosin taisi olla jossain siinä nenäluun kohdilla - näen kyllä usein valokuvia oikeista tilanteista missä turparemmit on sijoitettu ihan liian alas! (Jonkun hackamoren kanssa se voi olla sitten tervemenoa.)

Riimuun kuuluva nahkainen ja ketjullinen naru ei ole kuvissa, kun näyttää hömpältä jos riimun ketjuosan päässä on vielä toinen ketju...

Voisihan sitä enemmänkin alkaa tehdä arabiriimuja. Jos suikaleita jää yli niin niitähän käyttää sen jälkeen muuhun, esim. noihin Schleichien riimuihin tai muuta. Tai koirien kaulapantoihin...

Parissa noista kuvista laitoin narun kiinni eri tavalla, se ketju ei purista niissä. En tiedä onko miten yleistä oikeissa tilanteissa, mutta tuollaista kaksinkertaista ketjua näkyy joskus joissain kuvissa?