Kuvia ei ihan uusista ole, mutta muuten kyllä, ja kunhan nuo uusimmat päätyvät johonkin vaiheeseen, voisin niitä sitten kuvailla (tosin kameran tyhjennys ei mene minulla niin että pari kuvaa kerralla koneelle ja nettiin, vaan niin, että ahdetaan kortille suunnilleen useampi sata kuvaa, karsitaan surkeimmat pois, käsitellään, signeerataan, lajitellaan ja sitten julkaistaan niistä sadoista kourallinen...).
Puhutaan pienoismallihevosista ja pienoismallihevosten varusteista. Kyseinen harrastus ei ole kovin tunnettu Suomessa, mutta jotkut harrastavat sitä tietämättä mitä se oikeastaan on (ilmeisesti). Itse olen hyvin kiinnostunut, ja koska mallailu kuuluu elämään, en keksi nyt muutakaan puhumista. En harrasta melkein mitään muuta kuin taidetta, ja ajattelen sitä 24/7 ja se vähän häiritsee, mutta miksi ei... Jos se kattaa elämän. Suurimmilta osin aivoja rasittaa juuri nämä pienoismallijutut, joita mieluiten netistäkin etsin.
Pienoishevoset tulivat elämääni 2009, suunnilleen, olin aika penska silloin. Sen näkee vanhimmista kustomeistani (eli niiden laadun puutteesta). Varusteita en silloin tehnyt, koska se ei ole nytkään helppoa; toisaalta, jotain on tullut kyllä tehtyä siitä lähtien kun leluhevosista tuli pakkomielle (pentuna siis ei pelkästään leikkimiseen niitä hankittu, enimmäkseen lojuivat hyllyssä koska keräilyharrastukset), joskin tähänastiset räpellykset ovat olleet suoraan sanoen täyttä roskaa. Harvemmin sitä kai kakarat osaavat ajatella, että katsotaan mallia kuvista ja käytetään liimaa ja käydään ostamassa jotain, mistä ja millä saa tackia tehtyä (tack on yleinen termi varusteille myös Suomen pienoismallihevospiireissä, ainakin tietääkseni). Nykyiseen pisteeseen päätymistä jarrutti tuo meikäläisen pessimismi ja se, kun aina on ennen epäonnistunut - jos aina epäonnistuu, ei jaksa sitten mitään enää yrittääkään, kuten ihmiset tietävät... Piru vie kun en ole optimistinen. Ee maha mittää.
-----
Heti alkuun muuten nakkaan tähän linkin FMHC:n, Suomen pienoishevosfriikkien kerhon kotisivuille: http://modelhorsefinland.weebly.com/ Foorumille tietysti pääsee sivuilta.
Raja pienoishevosen ja lelun välillä ei ole ihan selkeä, mutta sen voin sanoa, että lelusta voi tehdä pienoishevosen, eikä ns. oikeita pienoishevosia saa Suomessa suunnilleen mistään muualta kuin netistä, eivätkä meikäläisvalikoimat liene liian laajoja (kustomoijalle kylläkin... samasta mallista saa tehtyä vaikka tuhat versiota jos pokkaa riittää). Oma määritelmäni pienoishevoselle on: sen pitää näyttää oikealta hevoselta tai ainakin yrittää näyttää. Sillä ei leikitä. Pienoishevoset eivät ole lasten harrastus (varsinkaan pienten). Ne ovat järkyttävän kalliita ja hankalasti saatavia. Niitä ei saa käsitellä ihan miten huvittaa, koska ne eivät saa kärsiä pölystä, sormenjäljistä, naarmuista, sijainnin on oltava pienoishevoselle turvallinen ja mielellään eduksi (lasikaappiin riviin!). Niillä korvataan oikeita hevosia (tavallaan; olen tiedostanut että aika moni ulkomainen mallari harrastaa oikeita hevosia samalla). Pienoishevoset ovat taidetta. Kustomointi on oma maailmansa, josta ainakaan meikäläinen ei tunnu ikinä pääsevän pois. Niistä tulee elämäntapa. Pienoishevoset ovat oma taiteenalansa.
Pienoismallihevonen on mikä tahansa (yleensä mahdollisimman oikeellista) hevosta esittävä veistos, joka on tietenkin oikeaa eläintä pienempi.
Ja sitten termeistä. Käytän paljon "alan" termejä, joita eivät ehkä kaikki ymmärrä (en minäkään ymmärrä välttämäti että miksi suurimmasta pienoishevosskaalasta käytetään nimeä traditional eli perinteinen ja Schleichien skaalasta little bit eli vähäsen...), mutta joista tulee jotenkin itsestäänselviä aikanaan.
- Yksittäisestä pienoishevosesta puhutaan yleensä vähän miten sattuu: pienoismalliheppa, heppa, hevonen, malli, kumikoni, resin/resiini, pikkuheppa, pikkuheppamalli, modelli (oma termi)... Jne.
- Tehdasmallinvalmistajia löytyy iso kasa: Breyer, Peter Stone, Schleich, Bullyland, CollectA, Papo, Safari... Lista on vajaa, mutta nuo ovat yleisimmät ja monesti helpoiten saatavilla (ja tulivat ensiksi mieleen). Itse en kerää kaikkia koska en tiedä mistä niitä saa, tai sitten ne ovat liian kalliita. Itseltäni löytyy eniten Schleichejä, ja niiden lisäksi pari Breyeriä, kolme Safari Winner's Circleä sekä isohko lauma varsinaisia leluhevosia (Grand Champions, kaikkihan nuo lelut tietävät) jota ei voi sellaisenaan pienoismalleiksi kutsua... Schleich on vähän pienoismallin ja lelun välimaastossa, riippuu aivan omistajasta haluaako pitää niitä pienoismalleina.
- Skaalat. Ne menevät (tietämäni mukaan, kaikkea en jällen kerran itse omista) pienimmästä suurimpaan: Micro Mini (1:64), Stablemate (1:32), Little Bit/Paddock Pal (1:23-25), Classic (1:12), Traditional (1:9). Välimaastossa on kaikkea mahdollista, ja joskus näkyy termejä "large little bit" tai "small classic", sekä joitain termejä joita en tunne ollenkaan ja jotka ovat ehkä harvinaisempia. Breyerin termien ohella käytetään myös Peter Stonen skaalojen nimiä: Standard (1:9), Pebbles (1:16), Chips (1:28). Näiden alunperin Breyerin (ja tietenkin Stonen) määrittämien ja sittemmin harrastajien yleiseen käyttöön ottamien mittakaavojen/skaalojen ja niiden nimien ohella liikkuu tietysti kaikkea yleisimpien skaalojen ulkopuolella olevaa (itselläni on yksi reilusti yli 30 cm korkea hevosmalli). Täytyy myös huomauttaa, että kaikki saman skaalan hevoset eivät välttämättä ole ihan täsmälleen oikean kokoisia toisiinsa nähden, niissä voi olla selviäkin eroja. Esimerkiksi Schleichin, Papon, Bullylandin ja CollectAn keräilijät ovat ehkä huomanneet selkeitä kokoeroja näiden merkkien välillä (Schleich on pienempi kuin Bullyland ja CollectA, omasta mielestäni ero on liian suuri ettäkö noita voisi enää pitää samaan skaalaan kuuluvina. Näkisin sen niin, että CollectAn hevoset ovat kokoa large little bit.)
- Hevosmalliharrastajaa saa sanoa pienoismallariksi, pikkuheppailijaksi, pienoishevostelijaksi, kustomoijaksi jne.
- OF, resin, CM. OF on lyhenne termistä original finish, ja se tarkoittaa koskematonta tehdasmallia, usein lelua tai Breyeriä. Resinit ovat suurta taidetta ja jotain niin pirullisen hienoa, eli siis kalliita, pienissä erissä alkuperäisveistoksesta resiiniin (josta nimikin tulee) valettuja pienoismalleja, ja ne myydään yleensä maalaamattomina ja usein niitä saa myös kustomoida (ei aina; jotkut resinintekijät eivät salli sitä että heidän luomuksiensa kopioita käpälöidään niinkin radikaalisti); ne on yleensä tarkoitus maalata uudessa kodissaan. CM -käsitteelle selitys alla.
- Kustomointi. Se on sitä muokkaamista, ja pienoishevoset ovat minulle ensimmäinen asia, joka tulee tuosta sanasta mieleen, vaikka tiedän että myös vaikka autoja ja melkein mitä vaan hauskaa voi kustomoida. Tehdään paremmaksi, itselle mieleisemmäksi kuin millainen heppa alunperin oli. Joskus tuloksena voi olla kyllä myös fiasko, mutta sitä sanotaan opetteluksi. Kustomoitu malli on kustomi, lyhennetään yleisesti CM. Omasta mielestäni häiritsevintä kustomointi -termin yhteydessä pienoismalliasioissa on se, että monesti tällä hakusanalla löytyy Suomen kielellä pelkästään uudelleenmaalattuja Schleichejä, jotka eivät aina ole samaa tasoa kuin ulkomaiset. Itselleni kustomoinnin kiehtovuus on juuri sitä, että voin muuttaa hevosen anatomiaa, sukupuolta, asentoa ja koko olemusta, ja vasta sen jälkeen tulevat väripohdinnat. Kunnon kalustolla voi saada vaikka tuosta Schleichin quarterioriista (joka on mielestäni aika... ruma) irstaan näköisen, laiminlyödyn suomenhevosristeytyksen.
Sitten juttua pienoismalliharrastuksesta käytännössä. Ja tämä tarkoittaa sitä, etten voi puhua omasta puolestani juuri mitään, koska minulla ei ole varaa keräillä kämppääni täyteen hevosia niiden hinnakkuuden vuoksi (ja koska en ole vielä valmis mihinkään vaativaan maalattavaan resiniin, vaikka yhden Breyerin tehdasresinin omistankin). Puhukaamme nyt siis ensiksi aloittamisesta. On silti ihan mahdollista olla heppamallari omistamatta mitään muuta kuin mielenkiintoa! Harrastuksen voi aloittaa jo penskana, lelukaakkeja haalimalla ja maalailemalla, mikä on ihan hyvä juttu, vaikka kokemuksen perusteella voin sanoa ettei kärsivällisyys siinä iässä varmaan vielä salli liikaa kykyjä. Yleensä taideharrastus ja piirtotaito ruokkivat hevosmallailuakin hyvin. Kätevää on aloittaa kustomoimalla omia vanhoja leluja (oletan että lukijat ovat ikäisiäni tai vanhempia) tai, jos niitä ei löydy tai ei halua uhrata tunnesyistä, marssia vaan Citymarkettiin leluosastolle Schleichejä valkkaamaan. Voi se olla ehkä hupaisan näköistä, mutta se kannattaa, ja aina voi sanoa keräilevänsä, ostavansa jollekin lahjaksi tai mitä keksiikään, jos joku ihmettelisi (no ei kyllä ihmettele). Tietysti niitä Schleichejä voi ostella ihan keräilemisen vuoksi, juurikin, mutta itse saalistelen niitä kustomointiin, ellei osu kohdalle joku harvinaisen hyvälaatuinen yksilö (tarpeeksi pienoismallimainen siis) jollaista en ennestään jo omista. Nykyään olen sitä mieltä itse, että Schleichit ovat menneet rumemmiksi ja kelpaavat juurikin kustomointiin, sellaisenaan ovat liian kämäsiä. Vanhemmat mallit kyseiseltä valmistajalta ovat kuitenkin jo itsessään kivoja, mutta valitettavasti menossa pois myynnistä. (Haalikaamme niitä siis kaapit täyteen, jotta voimme kustomoida noita hienouksia vielä hienommiksi omaan tahtiin! Ei, ei. Ei ole rahaa... Schleichitkin maksavat jo liikaa.) Noniin, takaisin asiaan. Uuden harrastuksen kokeiluluontoisen uhrin ei tarvitse olla Schleich, tietenkään, vaan mikä tahansa (muukin kuin hevos-) malli tai lelu, jonka ihminen kokee voivansa tuhota menestyksellä. Touhun sujuvuuteen voi vaikuttaa uhrin koko ja laatu, esimerkiksi nukkapintakonit ovat kuulemma vähän hankalia muovinsa kanssa, ja joitain malleja voi joutua hiomaan karkealla hiekkapaperilla tai viilalla massan pysyvyydeksi.
- Ja massasta puheenollen, se on juuri sitä mönjää, jolla mallarit nyhertävät hevosilleen uusia ruumiinosia vanhojen/tuhottujen tilalle, lisäävät jouhia, muuttavat naaman muotoa tai mitä ikinä keksivätkään. Usein suomalainen on kysynyt, mitä vahaa kustomoija käyttää hevosiinsa. Vastaus on, että ei mitään, koska hevosmallarit eivät käytä vahoja kustomoinnissa, vaan ilmakuivuvia massoja. Askartelumassat ovat halpoja ja ilmassakuivuvia, kokemuksen karttuessa vihollisiksi tai täyttöroinaksi muuntuvia massoja, jotka eivät ole kovin kestäviä ja jotka halkeilevat ja irtoilevat joskus (itsellä ne ovat joskus irtoilleet, mutteivät koskaan varsinaisesti halkeilleet, ja aina ne saa liimattua kummiskin). Helposti löydettäviä merkkejä ovat: DAS, Darwi, Krea (joista Krea on parasta, kokemuksella sanon). Mestarit käyttävät epoksimassaa (kakskomponenttimassa, Apoxie) joka pitää sekoittaa kahdesta mönjästä yhteen, että se kuivuu. Ja kun se kuivuu, se on ja pysyy ja on todella kovaa, kestävää ja kai myös muovimaisempaa, ja kaikin puolin kätevämpää kuin askartelumassat - totuttuaan epoksimassaan mallari saattaa alkaa ihmetellä, miksi ikinä koskikaan johonkin DASiin. Minä itse en ole epokseihin vielä käsiksi päässyt koska ne tietääkseni maksavat paljon, ja olen edelleen opetteluasteella tässä hommassa. Toistaiseksi tuhlaan rahaani edelleen Kreaan, joka on parasta näpeltämääni askartelumassaa. Se on noista kestävintä, pehmeintä muovata ja karvattominta. Ennen käytin DASia, joka sekin ehkä menettelee, mutta ei kestä kerrassaan mitään iskuja (hevoset saattavat kaatuilla tai muuten loukkaantua, jolloin ei ole kivaa huomata sen vaivalla muotoillun korvan irronneen).
- Muovailuvälineiksi kelpaavat vaikka ruokailuvälineetkin (joilla ei enää sen jälkeen saa koskaan syödä). Kaupoista saa muovailutikkuja, joiden hinnakkuus ei ole tae laadusta (tosin itse totesin, ettei muovitikku sovi minulle, koska sain sen katkeamaan kovakätisyyttäni). Mielikuvitusta käyttämällä melkein mistä vaan saa työvälineen, esimerkiksi ohut öljyvärisivellin sopii karvojen "piirtämiseen" märkään massaan. Neulat, grillitikut ja siis ihan mitkä vaan mitä keksii kokeilla, kaikki kelpaa. Ei siihen tarvitse rahaakaan välttämättä.
- Muovailuvaiheeseen tarvitaan tietysti myös vesiastia. Kannattaa työskennellessä kastella aina työväline.
-Alla: Tukkajumalasuokkini kahden massan läpikäyneenä; punainen on DASia ja valkoinen Kreaa. Kuvasta näkee, miten askartelumassat alkavat lohkeilla irti reunoistaan, ja siksi ne kannattaa lakata ennen lohkeiluaan (heti kun massa on tarpeeksi kuivaa). Jouhien karvat on muotoiltu karkealla öljyvärisiveltimellä sivelemällä.
Maalausvaihe. Maaleiksi kelpaa mm. öljyvärit, akryylivärit, kuivapastelliliidut, pigmentit, puuvärit, tussitkin, mitä ihminen keksii kokeilla. Kaikkia tekniikoita voi yhdistää, eli siis sekatekniikka. Värin vedenpitävyys kannattaa varmistaa, ja sekin, mitä lakkaa se sietää. Pastellipöly kiinnitetään fiksatiivilla. Pohjamaali on usein valkoinen, mutta mikä tahansa muukin käy riippuen tekijästä ja värivalinnoista. Siveltimiksi valkkaan itse keinokuitusiveltimiä eri kokoisina, ja maalaukseen voi käyttää myös niitä grillitikkuja, ja vaikka omia sormia jos kehtaa.
- Maalaus kannattaa aloittaa vaikka valkoisella akryylillä tai gessolla (itse en käytä gessoa, mutta se ottaa kaikki väriaineet hyvin) ja tehdä se niin, että mahdollisuuksien mukaan vältellään siveltimenjälkien näkymisiä (kuten koko mallimaalailussa muutenkin). Perusasiathan on selitetty FMHC:n sivuilla, joten miksi selittäisin niitä sitten tässä. Olen kuitenkin itse huomannut, että hirveän usein ainakin nuoret aloittelijat (jotka eivät kerhon palstalle ole ehkä eksyneet) maalaavat hevosensa yksipuolisesti (ilman varjostuksia jne). (Huom, tiedän kyllä ettei kukaan ole mestari ensimmäisellä kerralla...) Tein itse tuota pentuna ja voin sanoa, ettei se ole pitemmän päälle luonnollisen näköistä etenkään, jos ei ohenna maalia vedellä vähän väliä. Kaikkia värejä ei ole pakko tehdä erilliseen purkkiin, sävyjä voi aikaansaada jo eri vahvuisilla (ohennetuilla tai ohentamattomilla) kerroksilla joiden vaiheessa sivellintä kastetaan hiukan myös muuhun väriin. Sävyt voi tehdä myös muulla kuin maalilla, esimerkiksi itse sävytin yhden akryylimaalatun mallin Derwent Inktense -puuväreillä, jotka ovat laveerattavia. Laveeraus lisää pigmentin pitoa, mutta suosittelen silti etsimään jonkun lakan/fiksatiivin, joka ei kiillä eikä tahmaa. Valkoisten merkkien kohdalla teen itse niin, että ensin maalaan hevosen (tai muun otuksen) päävärillä ja sitten alan hyvin ohuella ja juoksevalla kerroksella valkoista maalata vaikka hevosen naamaan merkin rajoja. Siitä sitten vähitellen vahvistetaan pigmenttiä, eli veden osuus vesi-maaliseoksessa pienenee, jolloin maali on voimakkaampaa. Maalatessa kannattaa aina jättää merkin reunat koskematta, eivät ne merkit oikeastikaan ole aina ihan terävärajaisia.
- Siveltimenkäyttö lienee loppupeleissä mallarikohtaista, mutta itse löysin vasta ihan varsinaisen merkkienmaalaussiveltimen itselleni, kun kokeilin maalata sillä mustaa otusta; se on myös hyvä silmiin jämäkän ja pyöreän kärkensä takia. Mutta muuten se on todella vahva eikä sovi isojen alojen tekoon.
- Maalauksen paras vaihe on minusta lakkaus. En tarkoita sitä koko konin päällystämistä nyt, koska en ole löytänyt siihen koskaan hyviä lakkoja, ja fiksatiivien kanssa en osaa toimia, mutta silmien ja nenäsierainten lakkaus on hauskaa. Kummasti se tuo sitä eloa teokseen.
OSC? Original sculpture. Se on kokonaan itse tehty hevosmalli, tai mikä tahansa muu eläin. Hevonen ei kyllä ole helpoimmasta päädystä. Silti jotkut senkin osaavat, ja saavat otuksensa näyttämään siltä miltä pitääkin, pieniltä oikeilta hevosilta. Hevosmallipiireissä resinit ovat yleensä alunalkaen joko kustomeista tai OSCeista valettuja taidehevosia, nykyään pääsääntöisesti taiteilijan kokonaan itse tekemästä alkuperäisveistoksesta otettuja valuja. Muutoin mahdollisesti (mallin koosta riippuen) hyvin painavan valun keventämiseksi ja materiaalin säästämiseksi sen sisään voidaan tehdä tyhjä tila. Mallin jalkojen sisään laitetaan lisäksi vahvat rautalangat tukemaan ja estämään vääntymiä.
OSCin voi tehdä ihan hyvin itsekin vaikka nyt heti, jos on jo hankkinut askartelumassoja ja muita materiaaleja, tai epoksimassaakin (epoksistahan ne resinit yleensä tehdään, koska muotintekovaihe on melko rasittava mallille, tietääkseni). Mallin sisukseksi ja tukirangaksi sopii käyttää rautalankaa, styroksia ja foliota, ja muutakin mikäli kokee tarpeelliseksi. Kannattaa myös tehdä paperille luonnoksia ja suunnitelmia siitä mitä aikoo muotoilla. Piirtää ensin hevosen, ja sitten sen tukirangan sinne sisälle, vähän näkee miten se kannattaisi alkaa kasaamaan. Tehdessä kannattaa ehdottomasti selailla netistä anatomiareferenssejä, käydä kuvaamassa oikeita hevosia mikäli mahdollista, tutkia... Myös elekieleen kannattaa perehtyä (no hevosihmiselle sen pitäisi olla itsestäänselvyys).
- Tuohan ei ole hevonen, vaan rotta, koska minulla ei ole hevos-OSCeja yhtään, eikä nyt myöskään välivaihekuvia hevosista. Rottani sen sijaan ovat kaikki mokomia. Tuo kuva on vähän huono, mutta kai siitä näkee että Pulla on valmiiksi asti saatu otus. Massana uunissapaistettava Cernit ja maalina akryylit, sekä muistaakseni myös nuo Derwntin Inktenset (joiden kansa kannattaa olla varovainen, voivat laskea väriä lakatessa, joten lakkasin itse ne kohdat aina ensiksi ja huolella). Ylempänä kuva Pullasta pohjasävyvaiheessa, kun maalia oli hyvin ohut kerros.
-----
Pienoismallihevosen varusteet. Tämä on se mistä ylempänä mainitsin. Pikkuheppojen varusteet yrittävät pääsääntöisesti olla sellaisia, mitä oikeastikin vastaan tulisi. Tähän kannattaa pyrkiä, mutta ei kukaan estä myöskään kehittelemästä itse ihan uusia ja outoja varusteita, joita ei todellisuudessa ole; jos pienoismalli saa olla fantasiamalli, myös varusteet saavat poiketa oikeasta elämästä. Ohuita remmejä vaativiin varusteisiin, kuten riimuihin ja suitsiin, voi materiaalit ostaa ja/tai leikata itse. Toistaikseksi olen itse leikannut suikaleet, koska en ole enää päässyt ostamaan valmiiksi leikattuja materiaaleja. Itse leikkaamisessa on se hyöty, että remmien muodon ja leveyden saa itse päätettyä täysin. Leikkaan nämä toistaiseksi saksilla nahkatakin yms. paloista, joita olen saanut käyttöön (mitään en ole ostanut). Metalliosiksi kelpaavat korunosat tai nekin voi itse tehdä, alusta asti rautalangasta pätkimällä ja vääntelemällä. Riimunaruja ja muita, mihin haluaa "köyttä" tehdä, saa tehtyä tietysti nyöreistä, langoista ja naruista. Skaalan mukaan nekin valittakoon. Ketjuja saa ostettua kaupasta ja tehtyä itse (itse tekeminen on palkitsevaa mutta varmasti aika pitkäveteistä... en ole kokeillut, mutta voin kuvitella sitä vierestä seuranneenakin). Lukoiksi kelpaavat itse väännetyt tai ostetut pienet koukut ja korulukot (jotka ovat parhaita). Hevosten riimunarujen mittoina käytän sitä, että naru on suunnilleen hevosen mittainen ja ketju pään mittainen.
Remmejä metalliosiin tai toisiinsa kiinnittäessä jätän itse noin sentin saumavaran! Käytän Casco Universal Kraft -pikaliimaa, joka kuivuu vähän turhankin nopeasti, haisee tosi pahalle ja joustaa tarpeeksi pehmeisiin käsitöihin käytettäessä, ja joka kyllä pitää ihan riittävän hyvin (huomannut tuhannesti saumoja availlessa, että remmi tuhoutuu herkästi liiman vahvuuden vuoksi), ja joka ei ole millään tapaa vesiliukoista. Metsästäkää sitä rautakaupoista.
Varusteiden ei tarvitse aina näyttää uusilta ja kiiltäviltä, vaan niitä voi kuluttaa. Itse tykkään kuluneen näköisistä varusteista. Kuluttamiseen kelpaa vaikka hyvin karkea hiomapaperi. Metalliosia voi ruostuttaa antamalla niiden lillua vesiastiassa esim. yön yli, tämä myös näyttää tuhoavan kiiltoa. Nylonnaru kestää rikottunakin kaikkea, ja senkin saa hyvin kulutettua hiomapaperilla, ja joskus voi napsia vähän kudosta saksilla tai (katkaisu)pihdeillä.
Vanhin käyttämäni materiaali on tekonahkanauha, joten sitä kuvissakin suurimmaksi osaksi on. Enää en sitä hirveästi omista enkä käytä, kun on tosiaan nuo nahkapalaset käytettävissä. Ja hyvät sakset ja veitset.
- Vanha kuva vanhasta Schleich -koon riimuvalikoimasta, joka on laajentunut ja monipuolistunut. Tuotekehittelyä tapahtuu kokoajan. Riimut ovat enimmäkseen tuollaisia arabiriimutyyppisiä, koska normaalit olisivat liian pieniä noin runsaasti tehtäväksi, ja nuo toimivat ihan hyvin tuollaisenaankin. Suurin osa riimuista on yleistä kokoa, mutta oikealla ylärivissä on kaksi kylmäveristen riimua kullanvärisin metalliosin. Punaisten riimujen alla on "erikoiset" riimut, joista ensimmäinen on joku näyttelyriimu, violetti on falabellaruunan oma, valkoinen narusta tehty riimu naruineen on shireoriin ja oikimmainen akhaltekkeoriin.
- Kylmäverisen nahkariimu, litistettyä nahkanauhaa. Vaatii paljon kärsivällisyyttä ja sormia, ja hermoja...
- Irrallinen otsaniskaremmi arabitammalle sovitettuna. Olen noita pari tehnyt ja ne on tarkoitettu sovitettavaksi soljellisiin riimuihin.
- Schleichin clydesdaletammalle sovitettuna kapea nahkariimu kera irrallinen otsaniskaremmi.
- Toistaiseksi en vielä ole keksinyt kunnollista tapaa tehdä tuota riimun alaosaa arabiriimuihin. Ketjut ovat muutoin hyviä, mutta ne maksavat, ja jämäkän riimun kanssa siitä ei ole mitään hyötyä - toistaiseksi olen tehnyt erillisiä remmejä, joiden päissä on renkaat. Riimunaru kiinnitetään joko toiseen tai molempiin yhtäaikaa.
Nuo esitellyt varusteet olivat tietysti Schleichien kokoluokkaa eli Little Bit. Tiedän, että täällä Suomessakin on joku/joitakin, jotka osaavat tehdä paljon parempaa ja realistisempaa tackia kuin minä, tuossa koossa, joka ei ole ihan helppo. Hauskaa se kyllä on, riimujen teko on ajanviettotapa ja siitä on tullut rutiinikin. Itselläni on projekti, joka käsittää sen että teen kaikille LB -hevosilleni omat riimut. Hevosia lienee ainakin pari kolme sataa tällä hetkellä. Tekemistä siis on. Riimujen ohella olen kasannut noille myös useammat valjaat, suitsia, ison kasan naruja ja myös muille eläimille kuin hevosille olen tackia kyhännyt. Ylipäänsä löytyy kissanvaljaita, kaulapantoja, taluttimia, kettinkejä, satulavöitä (jotka olen niitannut satuloihin kiinni; eivät näy kovin räikeästi minusta, varsinkaan kun satulakin on kumisuuttaan melko epäaito...), näyttelypäitsiä, kärpäsnaamareita ja muuta.
- "Juhtavaljaat", melko tylsät, koska remmit ovat kaikki samanpaksuisia, mutta ne toimivat kuitenkin. Varmaan hankalimmat tekemäni valjaat, mutta juuri siksi niistä tykkäänkin eniten. Jokainen remmi on tehty siksi että sitä on tarvittu. Valjaisiin kuuluu myöskin kaksi riimua, toinen kylmäverisille ja toinen lämminverisille.
- Ensimmäiset tekemäni kissanvaljaat, jotka ovat kyllä sen näköisetkin...
- Koiran kaulapanta taluttimineen. Solki on toimiva ja lukkona toimii tuommoinen kierrettävä korulukko, mielestäni se on kätevä. Sekä panta että naru ovat kulutettuja.
- Seuraavaksi uusimmat ja mielenkiintoisimmat valjaat mitä olen tehnyt. Sanon niitä rollausvaljaiksi. Olen rollküria vastaan tietenkin, mutta tykkään kyhätä juurikin noita epäettisiä varusteita.
- Laitan tähän myös pari kuvaa vanhimmista tekemistäni valjaista, valkoisista vetovaljaista (jotka olen tehnyt ilman mitään oikeaa ymmärrystä hevosten valjaista, se on asia joka ei yksinkertaisesti ole ikinä uponnut kallooni vaikka olen valjashullu). Ennen kuin keksin miten voin tehdä solkia nitojaan tarkoitetuista niiteistä, tein ns. soljet kahdesta metallirenkaasta, joista toisen väänsin ahtaammaksi. Sittemmin olen vaihtanut myös näistä valjaista renkaat solkiin. Toisessa kuvassa, jossa on tinker-ori, on myös riimu jonka tein juuri tuota valjassettiä varten.
- Uusimpia riimunaruja LB -skaalassa. Nro 6. on jokin näyttelyviritys kera soljen, ei mitään lukkoa.
- Olen myös yrittänyt tehdä jotain satulan näköistä Paulinda -massasta... Joustavaa ja kevyttä.
-----
Eiköhän ne LB -varusteet olleet siinä. Seuraavaksi haluan laittaa tähän kuvia muista. Yksi skaala, johon teen paljon tackia, on traditional, ja sen lisäksi sille isoimmallekin otukselle tulee sen aukinaisen suun takia tehtyä paljon varsinkin suitsia. Myös classiceille on tullut rytkyjä rakenneltua niiden runsauden vuoksi, ja koska niille olen pentunakin jotain rautalankavirityksiä päitsiksi tehnyt.
Aloitan classicista tämän.
- Tässä näin ensimmäiseksi kolme kuvaa vanhasta voikosta Grand Champions -hepasta, jonka riimu oli aikanaan parhaita tekeleitäni toimivuutensa takia, enkä halunnut tuhota sitä täysin näin nykyaikana. Narukin on sama vanha, mitä nyt ketju lisätty. Riimussa on alkuperäistä turparemmin virkaa toimittava rinkula (avaimenperästä), ja tuo naruun kiinnittyvä ketjunpätkä.
- Sitten yksi ei kenenkään -riimuksi tehty perusriimu. Näitä on kyllä hyvä tehdä tuohon skaalaan. Olen lisäillyt välillä riimujen sivurenkaisiin lisärenkaita, esimerkiksi narua tai haluttaessa vaikka pientä puhelinnumerolappua varten (joita näkee oikeissa riimuissa).
- Voikko saa toimia myös hackamoremallina. Kyseiset suukappaleettomat kanget eivät ole laadukkaat, mutta toimivat kuitenkin. Pitäisi joskus tehdä tuolle turpikselle oma niskahihna, taikka sitten kiinnittää se jollain tuohon siniseen niskahihnaan.
-
Sitten TB, se pikkuheppain ylärajat ylittävä malli. Sillä on niin paljon päävehkeitä, etten näytä kuin muutamat niistä korkeintaan. Kivaa niiden kasaaminen kyllä on. Yksi suurimmista huveistani on vipuvarsivaikutuksella leikkiminen, eli teen tuolle hevoselle paljon kankikuolaimia. Tietysti on tullut tehtyä myös aika aivottomia varusteita, mutta se nyt on sivuseikka; kuolaimet voi melkein aina vaihtaa. Kankien vääntely juuri halutunlaisiksi ei ole helppoa, koska herkästi niistä tulee eri pituiset tai kulma on väärä, ja kuitenkin tarkoitus on aikaansaada mahdollisimman symmetriset kuolaimet. Kaikissa on ohutta rautalankaa tai korupiikkiä käytetty suukappaleena, ja ainakin yksi on nivelletty. Portillisia kankia en voi tuolle tehdä, kun sen suu ei ole kovin syvä - mutta on se tarpeeksi auki peruskuolaimille. Laitan ensiksi kuvia tekeleistä jotka ovat vähän vanhemmansorttisia, lähinä kuolainten osalta.
Sitten vähän uudempaa. Keksin suunnilleen, miten tehdä ihan toimivia, muttei kauneimpia pessoakuolaimia (tai niiden jenkkiläisiä hirviösukulaisia). Tuli myös tehtyä uudet ohjat, kun ne mustaa nahkanauhaa olleet olivat tosi surkeat. Nuo turkoosit naruohjat kiinnityksineen ovat vanhimmat ohjat mitä tuolla hepalla on käytetty, tein joskus aikoja sitten lankariimun seuraksi. Laadun puute näkyy, mutta ohjat toimivat... Ja TB:n kuolaimet saivat myös ensimmäisen kankiketjunsa. Tuota räpeltäessä tulee mieleen, miten raaka varustus kankisuitsitus voi olla vaarallisissa tilanteissa ja osaamattoman käsissä.
- Konilla kita täynnä kaikkea turhaa ja ylimääräistä, näyttää hauskalta.
-
Nyt sitten ne traditonalit. Niille olen tehnyt ehkä eniten kokeiluja ja jopa varustenaulakon. Omistan vain muutaman tämän skaalan hevosen, joista kolmea voi sanoa hevosen näköiseksi. Ne kaksi muuta ovat jotain barbiheppoja jotka pitäisi kustomoida, muutoin ovat kamalan rumia. Näistä kolmesta hyllyllä lojuvasta yhdelle olen joskus aikanaan lekellyt saksilla suun auki, jotta sille saa kuolaimet laitettua.
Mutta ensin riimuihin. Ja kuten aina, teen riimuista tässäkin skaalassa hiukan ylisuuria, ehkä kammoan ahtaita varusteita sitten jostain syystä. Toiseksi, teen hirveät säätövarat näihin, jolloin päitsillä periaatteessa olisi varaa olla vähän pienemmätkin.
- Breyer PAM, erikoinen kirpparilöytöheppani, kera suuritöisen ja raivostuttavan ketjuriimun josta ei saa mitään selvää kun se ei ole hevosen päässä, eikä se silloinkaan ole mikään ihmeellinen.
- PAMilla on myös tämä ensimmäinen trad -riimutekeleeni, hänen omanaan. En yllättäen löytänytkään dokumenttikuvaa (eli selkeää informatiivista kuvaa, josta näkee oleellisen) PAMin riimusta. Mutta se on valkoinen perusriimu, joten laitan tämän uudehkon taidekuvan.
- Sitten tämä quartteri, joka taisi olla joku Blue Ribbonin heppa. Sininen jenkkiriimu on vakiintunut sen omaksi.
- Ja vastaavasti Remover eli Remu, tuo saksitun suun omaava hevonen, sai vasta oman riimunsa - ja voin sanoa tätä nyt täysin käsityöksi, tein kaikki metalliosatkin itse rautalangasta, leikkasin nahkamateriaalit ja tein soljet (jotka eivät tulleet yhteenkään kuvaan näkyvästi, ovat vasemmalla puolella kuten riimuissa oikeastikin) sekä turparemminpehmusteen. Tai no, leukahihna on pyöreäksi jätettyä nahkanauhaa. Pitää kuvata sitä joku päivä uudestaan ja paremmin, keksin vain yhden julkaisukelpoisen dokumenttikuvan...
Lisäksi löytyy muita riimuja. Mustaan mokkanauhariimuun lisäsin ketjuosia, ja leukahihnaan lukon. Riimu on tarkoituksella ylisuuri, ei kuitenkaan liian pitkä oikein säädettynä - ei edes PAMille, jolla on pieni ja siro naama. Toinen riimu, joka ei myöskään ole ihan sellainen mitä yleensä teen, on tuollainen joustavasta ruskeasta nahasta tehty ns. näyttelyriimu (en tiedä miksi sanon sitä näyttelyriimuksi), jossa on naruna nahkahihna kera solki.
- Niin ja tuo rottaäijä on PAMin isäntä Asko, he he. Pitäähän hevosilla esittäjät olla.
Riimuihin tarvitaan tietenkin naruja, joita tuossa jo näkyikin. Tuolla ylempänä puhuin varusteiden vanhentamisesta, kulutuksesta. Tykkään riimunarujen tekemisestä, ja usein niistä tulee liian pitkiä. Nyt myös kärsineitä. Laittelen suoraan kuvia naruista, mitäpä niitä erikseen esittelemään...
- Haa, siinä tulikin jo toinen rottaukko, sen lempinimi on Omppu (ja sen silmät ovat kamalat, tiedän).
Seuraavaksi suitsia. Remu sai vasta omat mustat nahkasuitsensa kera ne pessoakuolaimet, jotka ovat irralliset. Kyseisellä hevosella oli alunperin classic -skaalaan tekemäni tekonahkasuitset, jotka eivät vieläkään ketään pue solkipalojen ollessa ihan lian pitkiä; suitset eivät mahtuneet sellaisenaan Remulle, joten tein niihin lisäremmit, jotka nyt jouduin liimaamaan suitsiin kiinni, koska niistä ei muuten olisi hyötyä ollut. Vielä pitää lyhennellä noita solkipaloja säätöjen helpottamiseksi, suitset ovat nyt olleet siis PAMilla. Niissäkin on nyt mahdollisuus vaihtaa kuolaimet. Ruskeiden suitsien ohjatkin saivat uudet lukot, niittikoukkujen oltua todella tökeröt.
Näiden lisäksi en ole muita suitsia tehnytkään, kun ei itseäni haittaa raudattomuus yhtään - ainoa vaan, että tykkään siitä miltä suitset näyttävät, ja ovathan ne erilaisetkin. Lisäksi riimut säästyvät turparemmien jatkuvalta säätelyltä, ja ne voi pukea suitsien päälle. Toistaiseksi olen tehnyt suitsiinkin sitten remmit vain toiselle puolelle, mutta mikäpä estää tekemästä seuraavista molemminpuoleisia...
- Ensiksi nykyiset PAMin suitset entisessä rumuudessaan Remulla. Kuvaushetkellä olin juuri ikuistamassa varusteita ennen niiden uudelleenkäsittelyä. Mittakaavallisista syistä ohjatkin ovat liian lyhyet traditionalille (koska nuo suitsethan tein alunperin classiceille).
- Sitten nykyisellään, näyttää minusta aika paljon paremmalta, vaikka näprättävää vielä olisi.
- Nyt vielä Remun suitset. Nuo vaaleammat ohjat ovat ruskeista suitsista.
- Anteeksi törkyinen työkaluloota.
-
Tämän jälkeen jotain muuta. En omaa mitään kykyjä satuloiden, loimien ynnä muiden tekoon, enkä myöskään rahaa niiden hankkimiseen nettikaupoista. Kuitenkin yhden rumaakin rumemman "satulankorvikkeen" olen pistänyt kasaan ja sitä en tänne julkaise, mutta osia voin kyllä. Vähän. Olen myös tehnyt muutamia yksittäisiä remmejä, joilla ei varsinaista virkaa ole, niitä voi käyttää mihin lystää.
- Jalustin!
-----
Muuta. Pienoishevostelun ei tarvitse rajoittua pelkästään hevosmallailuun. Ihmisnukkeja (ja miun tapauksessa anthronukkeja, CM) näkyy jonkin verran kyllä, ja muita eläimiä. Ja näille muille eläimillekin sitten saa toki tehdä tackia.
Itsehän olen tehnyt paljon noita pieniä rottafiguureja Cernit -massasta, ja nyt yritän muovata niitä muistakin massoista, mutta ilmakuivavista. Alunperin ajattelin, että rottani olisivat LB -skaalaa, mutta eivät olekaan enää. Ne sopivat paremmin olemaan traditionaleja, ja sama ovat niille tekemäni kökkö häkki ja terraario (jollaista ei oikeasti rotille pidä hankkia, ne tarvitsevat aina tarpeeksi ison häkin). En tiedä mistä rottailuni on peräisin, enkä ala selittämään rottaharrastuksestani pienoishevosteemaisessa blogitekstissä. Mutta jotain siinä on, kun tykkään rotista, enkä samalla tavalla harrasta mitään muuta jyrsijälajia. Tietysti tämä ulottuu myös pienoismallauspuolelle. En ala esittelemään kaikkia pienoisrottiani tässä, vaan niiden varusteita, ja lisäilen kuvia ja juttua vähän mielen mukaan.
Ensiksi tämä terraario. Tämä oli kokeiluluontoinen ja kaikkea muuta kuin helppo, mutta pääsinpähän leikkimään viivaimella ja kartonki sai jonkun syyn olla olemassa. Vastaavasti sain käytettyä muovikalvoa siihen, mihin sitä ensiksi olin ajatellutkin. Leikkasin mattoveitsellä mitatut kartonginpalaset, ja liimasin ne muovikalvolle sillä tavalla, että terran saa kasattua tarvitsematta teipata mitään muuta kuin kulmat ja reunat oikein, että terra saa muotonsa. Sitten leikkasin paperista veitsellä (tai saksilla, en muista eikä sillä ole väliä)pohjan mallisen ja kokoisen palasen kera tuollaiset läpät, jotka liimasin terraarion kylkiin ja päätyihin kiinni, liimattuani tietysti ensin pohjapalan pohjaan. Tämän jälkeen otin pienen palan paspista, leikkelin sitä hiukan ja liimasin senkin. Nyt tuon tarvitsisi ehkä maalata, mutta en ole jaksanut. Terraan (ja häkkiin) tein pienen vesipullon muovikalvosta, teipistä ja liimasta, sekä korupiikinpätkästä - muodon aikaansaamiseksi käytin vanhaa lyijykynää. Ns. ruoan napsin saksilla jostain vanhasta muovisesta leikkipuun osasta. Ruokakuppi on Paulinda -massaa. Alusina on puusilppua, joka sellaisenaan ei kyllä oikeaan jyrsijähäkkiin/terraan kuulu, mutta toimii miniterrassa ihan hyvin. Silppusin sitä saksilla pienemmäksi. Terran kansi on liian jämäkkä, ja vaikka viilsin saranakohtaan veitsellä, se on silti liian jäykkä, joten räpelsin tuohon tuollaisen surkean hakasen niiteistä.
- Toistaiseksi terran asukkaana on ollut marten -dumborotta Hörhö (vaihdoin nimen juuri, joten esimerkiksi dAssa voi törmätä edelliseen nimeen). (Rupesin myös muuten miettimään, onko tuo uros vai naaras, kun ei mistään sitä näe, pullamaisuuden perusteella arvelisin urokseksi.)
- Hörhö parka piiloutuu puruihin. Pesäkoppia kun ei ole, ja rotan ei kuulu altistua jatkuvasti nähtävänä olemiselle.
Lisäksi se häkki, joka ei ole niin laadukas että viitsisin kummoista kuvaa siitä laittaa. Sen on tarkoitus (koska en osaa muutakaan) olla vähän riskaabeli rottia ajatellen, ja vaikka rotta ehkä mahtuisi ulos jostain väliköstä, se voisi vahingoittua törröttävien rautalankojen takia. Ja toiseksi, tuo nimenomainen asukas on kaulapannan ja ketjun keinoin kiinnitetty häkkiin. Häkin sisäpuolelle ei sentään muita otuksia tule, mutta ulkopuolella on vaaratilanne mahdollinen kun ei paeta voi, joten tyyppi on sisällä.
Itse Neulatyyny on myös vähän erilainen, musta ja karvaton (kyllä, tiedän ettei millään rotalla ole oikeasti mustaa ihoa, hyvin tumma korkeintaan) ja puoliksi sokea. Sen iho on täynnä arpia, joista osa aiheuttaa terveyshaittoja, vaikkei historia varsinaisesti olekaan enää läsnä (jonkun idiotismin uhri taisi olla hän). Myös Neulatyyny on dumbo, mikä voi olla yksi syy sen vammoihin (Suomessa dumboja ei paljoa ole, ja tuollainen rotta on varmaan useammalle tavan tallaajalle tosi outo otus). Näyttää vähän kotitekoisten eläinkokeiden kohteelta tämä. Kaulapanta on vaaleanpunainen, älkää kysykö miksi, kuvitellaanko että se on annettu Neulatyynylle jonkun eläinsuojelijan toimesta, sen jälkeen kun rotta haettiin pois entiseltä omistajaltaan? Itse en pidä vaaleanpunaisesta (ellei se ole ihonvärinen, siis sellaisen pigmentittömän, josta voin sanoa tykkääväni koska se vivahtaa oranssiin/ruskeaan) enkä pinkistä yhtikäs, mutta ostettuani tekonahkanauhasatsin siinä oli seassa tuotakin väriä, ja pitihän se käyttää (kun ei nuo materiaalit tosiaan ihan ilmaisia ole, halpanakaan, kun tarpeeksi usein ostelee) ettei mene materiaali hukkaan... Josko sen sitten maalaisi jollain, en tiedä, ostanko joskus kangasvärit? Neulatyyny on tyypillinen esimerkki rotasta, joka ei ole tullut hyvältä kasvattajalta: ei siedä käsittelyä, pelkää, huutaa kuin syötävä jos sitä edes yritetään koskea tai pyydystää, ei uskalla mitään, puree...
- Kuvassa Neulatyyny on vankilassaan ja samalla kodissaan, tuossa häkissä joka ei täytä vaatimuksia, mutta on ainoa missä tyyppiä pystyy säilyttämään. Koppi jos olisi niin johan paranisi, mutta ei ole. Korkeudella ei liene niin väliä, Neulatyyny ei kiipustele juurikaan (kudosvaurioita on paljon). Ihailkaa sen melkein esillä olevia, uusiutuneen ihon ja arpien vaikeasti peittämiä aivoja (koska tuo päälaki on auki, selkeästi).
-
Seuraavaksi jotain satunnaisempaa. Tuppaan kuvaamaan usein vähän omituisia juttuja mallatessani, ja kerran sain näinkin oudon asetelman aikaiseksi: Asko ratsailla ja saffron hooded -rotta Ano hyppäämässä häntä pystyssä stetsonin lieriltä, käyttäen kättä ponnahduslautana. Otin asetelmasta paljon kuvia, mutta laitan tuohon vaan pari nyt siisteyden nimissä. Pääpaino oli yrittää kuvata mustavalkoisia mukamasvanhoja kuvia, joiden laatu saa olla hiukan pielessä (muttei silti ihan miten sattuu), ja koska muutoin niin tunnelmalliset (omasta mielestäni) kuvat eivät kertoisi kellekään mitään, otin välistä kuvia normaaliasetuksilla.
Ja ei, en jaksa kasata dioraamoja tällä hetkellä. Ja Askon kädet ovat vähän löystyneet kai, niin siksikin oli hauskaa tallettaa tuo tilanne.
-
Tykkään myös napsia ns. muotokuvia, joissa joku henkilö poseeraa tai muuten vaan on hevosen kanssa. Jos omistaisin enemmän ja parempia hevosia, saisin kuvattua näitä varmaan kortin tukkoon, mutta ei voi mitään kun hevosia on vain pari, nekin aika tylsiä. Mutta vain yhdestä niistä olen maksanut jotain. Siinäpä niitä seuraavaksi. Omppu on ensin, sitten Asko.
- Alla: Ohoo, tässä ei taustakaan häiritse hirveästi!
-Alla, missäs muuallakaan: Kuvänkäsittelyohjelmalla tullut leikittyä kun yritin naamioida sinitarran kuolaksi. Hups.
Ny loppu.
-----
Pienoishevosiin jää koukkuun, ainakin jotkut jäävät.
Ja en tiedä kirjoitinko miten hyvin. Kirjoitusvaiheessa tämä on tosi kämäsen näköistä, ja vaikeaa on varsinkin kuvien kanssa, en osaa lajitella niitä muuten kuin noin peräkkäin. En voi taata että kirjoitin kaikki pienoismallihevosasiatkaan oikein, mutta siitähän selviää lukemalla kerhon sivuja ja palstaa. Pyörin itsekin tuolla palstalla. Yritin kuitenkin parhaani tässä, ja vaikka se onkin ns. asiateksti pääosin, en halua toistaa asioita mitä jo muualla on toistettu, joten kirjoitin omalla tavallani, toin mielipiteitäni esille ja niin edelleen. Voipi olla että tässä tekstissä on asiaa, jota ei muualta löydy suomen kielellä. Voi olla, ettei ketään kiinnosta. Voi myös olla etteivät kiinnostuneet sano sitä ääneen. Olisi nastaa, jos jonkun kiinnostus heräisi (ja olisi kiva myös tietää se).
Ja koska omaan blogiin saa kirjoittaa mitä haluaa (järjenkäyttö sallittua), minä kirjoitin paljon varusteenteosta (omista tavoistani, en siitä miten niitä pitäisi tehdä, en ole mestari), rottailun ulottumisesta mallailuuni ja laitoin paljon kuvia. Kaikkea ei tarvitse lukea, jos ei kiinnosta, ja pääpaino ainakin yritti olla pienoismallihevosissa.
Voin vielä lisätä, että osittainen puutteellisuus tekstin osissa voi johtua väsymyksestä, olen tehnyt tätä nyt paljon kahtena päivänä. Yksi syy maalauspuolella on myös se, etten itse käytä muita kuin akryylejä ja kyniä (plus jotain muuta), enkä ole kokenut maalaushommassa. Muovailemiset ovat enemmän meikäläisen alaa tässä. Ja puhumattakaan varusteista, joita teen vähän väliä ja se on oikeasti sellaista, ettei tarvitse kuin istua ja rueta tekemään. Kaikki oleellinen roina on heti käsillä kun sitä tarvitsee.
Asiavirheideni korjaamisesta kiitän FMHC:n kokeneita hevosmallareita!
Hyvä jos edes joku saa tästä tekstistä jotain irti!
- Safari WC friisiori Sokko vanhassa kuvassa. Skaala on vähän Schleichiä pienempi, elikkä suunnilleen small little bit, jos minulta kysyy.
